Ryöstö

Heikki Reivilän romaanissa Ryöstö näkyy vahvasti taustalla hänen kokemuksensa elokuvakäsikirjoittajana. Enkä pidä tätä lainkaan miinuksena, päinvastoin. Sillä jos Ryöstöä lukee vaikka vasten hänen edellistä romaaniaan Toista Runebergiä, Reivilä on uudistanut sekä lauseen että kappaleen.

Metodin tähän uudistukseen hän on löytänyt omasta työkalupakistaan, lokerikoista joilla tehdään elokuvia.

Metodi pelaa hienosti, lauseet ja kappaleet ovat jämptejä. Hän ikään kuin lyö akordin aina kappaleen alkuun ja ajoittain myös keskelle, kun juttu meinaa livetä liiaksi sivupoluille. Tämä ryhtiliike toimii, se on melkein kuin tarinan askelmerkki koko matkan, tästä akordista muistuu mieleen vanha, kunnon tv-sarja Kova laki, jossa vastaavanlaiset plämpsähdykset aina havahduttivat katsojan ja olivat aina osa tarinan ryhtiä.

”Mutta tässä.
Tässä me jo sanomme jotta Tervetuloa Kotkaan!
Ja hyvällä sanomme.”

Siivu myöhemmin:

”Ja tässä.
Automaattiovet valuvat syrjään.
Suutarila nostaa nenäliinan suunsa eteen, yskäisee ja astuu sisään. Pyörähtää oven edessä muutaman kerran ennen kuin löytää tien vahtimestarin kopin eteen.”

Jätin muuten edellä siteeratut kohdat tarkoituksella prikulleen sellaisiksi kuin ovat kirjassa. Käy ilmi kehumani lauseen ja kappaleen kuin myös aloituksen ja välilyönnin dynamiikka. Suosittelen tämmöisen löytämistä muillekin, tosin sillä edellytyksellä, että löytyy omaääninen sovellus. Sitä hyvä kirjallisuus on.

Satamakaupunki, myyttinen Kotka

Palataan kahteen esimerkkisiteeraukseen. Niistä käyvät vaivatta selville jokunen Reivilän kirjan perustekijä.

Ensinnäkin paikallisuus, Kotka. Vaikka Reivilä on läpeensä kotkalainen – asuu tosin tällä hetkellä aivan muualla, on asunut poissa Kotkasta jo hyvän aikaa –, kaupunki nykyhetkineen, niin avoin ja rannaton kuin tuo termi parhaimmillaan on, seuraa ja on läsnä kirjassa joka sivulla.

Aina sen henkilöitä, heidän puhetapaansa, murretta myöten. Ilman että ne olisivat jotenkin kotikutoisia, ja tarkoitan tällä juuri sitä sudenkuoppaa, mihin joskus tämmöiset kotiseuturetket joskus harmittavasti kompastuvat.

Voi rakastaa, voi ihailla, mutta ei se jumala ole, lyhyesti sanoen.

Kotka seuraa ja on läsnä kirjassa joka sivulla.

Tämä antaa hyvälle paikallistuntemukselle, sen oivalliselle käytölle tekstissä avaruuden ja monimerkityksellisyyden. Tällä tarina elää ja lukija iloitsee. Eli, ei tämä luettu niin ylivertainen paikka yksin ole, yhtä ylivertaisesta olemme kaikki lähtöisin, yhtä ylivertaisessa me kaikki asumme. Ja päinvastoin: sen ylivertaisuuden voi lukea juuri niin monitulkintaisesti kuin kukin tahtoo. Ja pitää lukea.

Toinen huomio alun esimerkkisiteerauksesta. Eero Suutarila, ilmeisimmin kirjoittajan jonkinmoinen alter ego, jo nimen tiettyä samankaltaisuutta myöten. Väistäkäämme tämä naiivi allegoria: kaikki ovat alter egoja, mikään ei ole.

Hyvin Reivilä kirjan päähenkilön jo esimerkissäkin luonnehtii, tuo esiin osuvia piirteitä tästä. Suutarila nostaa nenäliinan suunsa eteen. Hän saapuu sairaalaan jossa hänen vanhempansa ovat: äiti henki vek, isä nipin napin tällä puolen. Ja iso mies, aikuinen, pukeutuu valkeaan, silitettyyn kauluspaitaan, on työtön, lukee Marxia, filosofeeraa, vaimo töissä, asuu Kulosaaressa Helsingissä, hän käyttäytyy sairaalaan tullessa kuin mikäkin herttua.

Lukee Marxia, kuin mikäkin herttua! Näin yksinkertaisesti syntyvät elävät, tarinaa ruokkivat ristiriidat.

Tekee Suutarila kirjan mittaan myös muuta luonteenomaista ja hänestä, hokkuspokkus, pitää, tietenkin. Jälleen: tällä tavoin henkilöitä luodaan. Niin kirjallisuudessa, niin elokuvissa, niin tarinoissa ylipäätään.

Herttua. Mutta ei se jumala ole. Lyhyesti sanoen.

Eurooppalainen veijariromaaniperinne

Saanen kuitenkin vähän jupista, ja nämä jupinat kohdistuvat itse tarinaan, erääseen sen painotukseen ja sivujuoneen.

Ryöstö on päiväromaani, tapahtuu yhden päivän aikana. Reivilä kertoo melko tarkasti jopa kellonlyömät, koska aika on, niin kuin kaikessa tarinankerronnassa, tärkeä puite: tämän sisällä kaikki tapahtuu.

Siksi myös vähän snärään Suutarilan veljesten päivänloppua. Äiti on kuollut samana päivänä, isä likimain lyönyt naskalit pakkiin – ja silti pojille, veljeksille päivä on ollut kuin ennennäkemätön karuselli. Olisin nimittäin odottanut heidän osoittavan jotain vanhempiaan kohtaan, olkoonkin että äiti ja isä ovat saattaneet olla jähmeitä, etäisiä ynnä muuta sellaista.

Silti, kuolema, omien vanhempien kuolema. Nyt reagointi jää oikeastaan ainoastaan Eero Suutarilan vaimon harteille. Olisin suonut rahtusen lisää jompaankumpaan suuntaan: joko selvemmin poikain viileys tai sitten jokin asiaankuuluva väpinä. Nyt tämmöisten puuttuminen jää aavistuksen kaihertamaan.

Toinen, mistä snärään, on sivujuoni tv-toimittaja Rahkosesta. Tässä ikään kuin palaamme alkuun: kirja ja elokuvakäsikirjoitus, miten niiden kirjoittaminen, tekotavat, metodit ruokkivat toisiaan, jalostavat ja avaavat uuden näkökulman.

Ja myös, jos eivät oikein natsaa yhteen, jäävät auki. Uskoisin sivujuonen toimivan, jos Ryöstö olisi elokuvakäsikirjoitus. Nyt sinänsä kelpo hoohailu Rahkosen siivin menee omia latujaan ja, luvalla sanoen, myös jää sinne.

Mutta, niin kuin sanoin, snäräsin vähän ja nyt se on ohi. Alleviivaan ja naulaan, luin tätä kirjaa ilolla, nautin Reivilän lahjakkuudesta kirjoittaa vuoropuhelua – jälleen elokuva, hyvä koulu, oppia näkemään teksti myös Täysin Materiana; tämä proosan puolella joskus unohtuu. Tai sanomisen lumo peittää sen.

Fraasi tähän loppuun: kirja-ala elää syvää murrosta. Ankarinta siinä on että miehet lukevat yhä vähemmän. Ryöstöä voisin kuitenkin suositella joka häiskälle, jolla lukutaito on edelleen edes jotenkuten hanskassa: lukeminen on nappi juttu, edelleen. Voi tätä lukea ihan kuka vaan, myyttinen Kotka kutsuu. Voisi sanoa, että Ryöstö on täysiverinen eurooppalaisen veijariromaaniperinteen jatkaja.