Toinen Runeberg

Kuinka vaikea voikaan olla roolinsa vankina elävän ihmisen olo! Siinä lienee aiemmin mm. runoilijana ja käsikirjoittajana tunnetun Heikki Reivilän esikoisromaanin Toinen Runeberg perusteesi. Toinen Runeberg on porvoolainen poliisipäällikkö Nyyssönen, jonka päivän vaivalloista kulkua romaanissa seurataan, toinen on tietysti se Runeberg, kansallisrunoilija, jonka olo ei sekään ole ihan vaivaton.

Vaivalloisuuden – tai itse vaivan, joka Nyyssöstä ja Runebergiä syö – ytimen kiteyttää runoilija jo teoksen alkupuolella: Ja eikös ole ihme, että juuri ylivertainen älykkyyteni ja ihmistuntemukseni saa minut kiristelemään hampaitani, että maailmasta tietoisen on, älykkyytensä ja sivistyksensä tähden, elettävä kohtauksesta toiseen kuin joka nurkalla häntä vaanisi vihollinen nyrkkejään heristellen. Kun vuorostaan mitä arkisin ihminen, vailla sivistyneen draaman ja ahdistuksen tajua, on vapaa toimimaan vain omista haluistaan ja mieliteoistaan käsin […].

Molemmat herrat ovat liian tietoisia omasta asemastaan mattimeikäläisten yläpuolella elääkseen vapautuneesti ja toimiakseen miettimättä koko ajan sitä, miltä heidän toimintansa näyttää ulospäin. Jos tällainen liian tietoinen henkilö haluaa esimerkiksi maksaa poliisilaitoksen kahvilassa kolikoilla, niitä on oltava runsas kourallinen eikä juuri tasaraha, jotta voi henkilö asemansa osoittaakseen komentaa kassaneitiä ottamaan tuosta. Toisaalta setelillä maksaminen on jollakin muotoa erinomaisen juhlallista ja ylivertaista likviditeettiä ilmentävää.

Omassa päässä luotu ja lähimpien alamaisten ruokkima käsitys omasta asemasta pitää runebergejä otteessaan. Kyseinen käsitys lyö tavalliseen kanssakäymiseen sellaisen kiilan, että luonteva toiminta on mahdotonta. Ehkä tuota kiilaa voisi kutsua myös perustavanlaatuiseksi epäluuloksi, joka merkitsee kantajansa jokaisen ajatuksen ja liikkeen. Ja raskauttavinta on, että Nyyssönen ja Runeberg itse tajuavat mieltä repivän ristiriidan yksityiselämän ja julkisen aseman välillä sekä elämän pohjimmaisen tyhjyyden jalustansa alla.

Koomista ja samalla traagista oman aseman taakassa on se, että taakan kantajat ovat riippuvaisia taakastaan. He tietävät, mistä elon kompuroiva kulku johtuu, mutta kompuroinnin lähde on heille niin tärkeä, että ajatuskin ilman sitä elämisestä on kauhistus. Runoilijan säkeistä huumaantuneet ystävät kantavat tätä ympäri kaupunkia, kunnes väsyvät ja vaihtavat hevoskyytiin ja alkavat juhlia Runebergin kunniaksi Runebergin laskuun: Sanalla sanoen, Runeberg oli nyt asemassa, jossa hän eli yli varojensa silkasta kunnioituksesta sitä asemaa kohtaan, johon hän aatteen, isänmaan ja runojensa tähden oli joutunut.

Juuri draaman tajun ies, pikkuriikkisten ja päivittäisten detaljien johtaminen suureksi tapahtumaketjuksi omassa päässä, on melkein sietämättömän raskas kantaa. Se pistää Nyyssösen ja Runebergin näkemään sekä omaa että muiden ihmisten elämää pitemmälle kuin näkyvyyttä oikeasti riittää. Herkät draamantuntosarvet ovatkin yliherkkiä. Kuvittelusta on seurauksena epävarmuutta ja pelkoa, turhaa huolta.

Draaman taju ja asioiden ajatteleminen pitkälle eteenpäin latoo Nyyssösen eteen huikean määrän arkisia esteitä matkalla erään torstain aamuvarhaisesta iltaan. Jos yksi päivä on näin vaikea, millaista onkaan Nyyssösen elämä laajempana kokonaisuutena!? Nyyssönen lienee tietoinen draaman tajustaan ja on sen pauloissa niin vahvasti, että kokee velvollisuudekseen tarkkailla naapuriaan työntämällä päänsä uuniin ja nauhoittamalla naapurista kuuluvan elämän poliisilaitokselta pihistämällään mikrofonilla.

Reivilä kuvaa runebergejään synkeänhumoristisessa valossa, mutta tarkoitus ei liene pilkata. Tietyt kerronnan elementit ovat ilmeisesti mukana juuri omanlaisensa huumorin takia, mutta pääasiassa koomisuus kumpuaa henkilöistä itsestään, siitä kuinka haudanvakavasti he ottavat itsensä, kuinka he itse eivät tajua koomisuuttaan.

Heikki Reivilä on eräässä haastattelussa todennut Toisen Runebergin saaneen alkunsa proosarunojen luonnosteluista. Reivilän runoilijatausta onkin läsnä tekstissä. Taustasta todistavat mm. Runebergin ylevässä poljennossa käymät keskustelut Fredrika-puolison ja toverinsa Cygnaeuksen kanssa sekä pitkät, polveilevat virkkeet ja omintakeiset sanavalinnat erityisesti Nyyssösen draamaisaa tajunnanvirtaa tukemassa. Toisaalta läsnä on runoilija Reivilän ohella myös Yksinäinen ja alaston-novellikokoelman (1996) prosaisti Reivilä, jo edellisessä proosateoksessaan siis ihmismielen kimuranttien hankaluuksien tarkastelija, arkisen draamantajun kartoittaja.

Toista Runebergia ei edes Runebergin juhlavuonna kannata lukea ”virallisena” uutena tulkintana kansallisrunoilijasta. Se tuskin on kirjailijan tarkoituskaan. Toki romaani arkistaa perinteisesti pikemmin käsitteenä kuin ihmisenä arvioidun suurmiehen tuomalla esille rakkaushuolet sekä päivittäiset vaivat prostatasta issiakseen, mutta ennen kaikkea romaani käsittelee ihmiselon erään vaikeustyypin naurettavuutta, sitä kuinka julkinen rooli voi kuristaa yksityisyyttä ja tehdä elämästä vaikean ja tyytyväisyydestä vain kaukaisen haaveen.