Ensirakkaus

Basam Books jatkaa klassikkojen uudelleensuomennustyötään. Nyt on vuorossa ranskalaisen Henri Alain-Fournier’n pikkuklassikko Le Grand Meaulnes (1913), tällä kertaa Ensirakkaudeksi käännettynä. Kyse on oudon melankolisesta seikkailutarinasta, jota aikoinaan ahkerasti luetettiin ja ehkä vieläkin luetetaan ranskalaisilla koululaisilla. Sen mystisessä sankarissa Augustin Meaulnesissa on jotakin kiehtovaa ja tarinassakin tiettyä vetoa, mutta kaikkineen tätä pateettista romaania on vaikea pitää muuna kuin jonkinlaisena nostagisena kuriositeettina. Herääkin kysymys, miksi juuri Le Grand Meaulnes, josta on olemassa kaksikin aiempaa suomennosta, on katsottu uuden käännöksen arvoiseksi.

Ensirakkauden asetelma on sikäli perinteinen, että siinä vaatimaton kertoja kertoo huomionarvoisemman ystävänsä tarinan. Maalaisopettajan ramman pojan yksitoikkoinen elämä pikkukylässä muuttuu täysin, kun perheeseen muuttaa Augustin, Isoksi-Meaulnesiksi kutsuttu vanhempi poika, josta oitis tulee koulutovereiden ihailun ja kateuden kohde. Augustinin ystävänä Francois’kin tuntee saavansa uutta arvostusta.

Romaanin tapahtumat saavat alkunsa Ison-Meaulnesin seikkailusta, jonka hän kokee eksyttyään vahingossa syrjäisen kartanon omituisiin juhliin. Hääväki odottaa morsiusparia paikalle, mutta lopulta saapuukin vain sulhanen, salaperäinen Frantz de Galais, yksin ja jätettynä. Augustin puolestaan tutustuu juhlissa Frantzin kauniiseen sisareen Yvonneen, joka saa pojan tyystin tolaltaan. Hän näkee tytössä jonkinlaisen ideaalin, täyden onnen ruumiillistuman. Palattuaan kotiin Augustin ei enää pysty ajattelemaan muuta kuin ihmeellistä Yvonnea.

Tämä unenomaisesti kerrottu episodi on tarinan ydin.Sen jälkeen romaanissa keskitytään kuvaamaan Yvonnen etsimistä ja Frantzin salaisuuden ratkomista, mistä työstä ei vastoinkäymisiä puutu. Monien unenomaisten käänteiden jälkeen Francois lopulta löytää Yvonnen ja onnistuu järjestämään hänet ja Augustinin yhteen, ja hetken aikaa näyttää siltä, että onnellinen loppu voisi kaikesta huolimatta olla mahdollinen. Tämä osoittautuu kuitenkin harhaluuloksi. Onnen esteet eivät Alain-Fournier’n romaanissa hevin murru.

Päättäväinen resignaatio

Romaanin maailmassa vallitsee merkillinen toivottomuus ja kohtalonomainen traagisuus; tarinan sävy on alusta lähtien päättäväisen lannistunut. Jopa toiveita herättävään kartanoepisodiin liittyy jotakin sanomattoman apeaa ja surullista. Vaikutelmaa vahvistaa miljöökuvaus: sumuinen, kurainen ja läpipääsemätön maaseutu toimii romaanissa vertauskuvana henkilöiden pyrintöjen turhuudelle.

Ison-Meaulnesin traagisuus tiivistyy uneen, joka kerrotaan heti romaanin alussa. Sankari uneksii makaavansa sängyssä ihanassa huoneessa, jossa hänen heräämistään odottaa nuori tyttö – mutta mies ei jaksa nousta sängystä vaan nukahtaa uudestaan, vannoen itselleen että nousisi seuraavalla kerralla. Tätä seuraavaa kertaa ei romaanissa vahingossakaan tule. Iso-Meaulnes on kertakaikkiaan kyvytön tarttumaan onneen, joka hänelle on tarjolla.

Samanlainen voimaton tukahtuneisuus luonnehtii tarinan henkilöiden välisiä suhteita muutenkin. Vaikka kertoja ei juuri kommentoi Augustinin, Yvonnen, Frantzin ja itsensä välisiä jännitteitä, tarinan viitteet ovat selvät. Augustinin ja Francois’n välillä on alusta lähtien vahva lataus, jonka homoseksuaaliset vivahteet tulevat esiin etenkin romaanin alun kohtauksessa, jossa Francois katselee seikkailuretkeltä palanneen Ison-Meaulnesin riisuutumista. Toisaalta Francois tuntee myös Yvonneen kiellettyä vetoa, joka purkautuu vasta kun hän pitelee naisen kuollutta ruumista sylissään. Augustinin rakkautta Yvonneen taas häiritsee syyllisyys taannoisesta suhteesta Frantzin morsiameen. Lopulta liki kaikki romaanin henkilöt jäävät ponnisteluistaan huolimatta onnettomiksi; vain epätoivoinen itsemurhakandidaatti Frantz löytää morsiamensa ja harmonisen elämän.

Romaanin kaikki kohtalonomainen traagisuus tekee lopulta hieman hymyilyttävän vaikutelman. Epäselväksi jää, miksi Iso-Meaulnes suhtautuu omiin mahdollisuuksiinsa alun alkaen niin toivottomasti. Samoin Francois resignoituu osaansa Augustinin elämän sivustaseuraajana oudon itsestään selvästi. Luovuttamisen ja alistumisen kokemukset jäävät romaanissa epäkiinnostavan ja pinnallisen käsittelyn varaan.

Tarina herättää myös kysymyksen siitä, onko ”Ensirakkaus” Alain-Fournier’n romaanille osuva nimivalinta. Sankarin erehtymätön vaisto kulkea onnensa ohi näyttää ennakoivan hänelle lähinnä elämänpituista epäonnistumista ja vihjaavan, että ensirakkaus jää myös hänen viimeisekseen. Sitä paitsi: onko Augustinin kiihkeä uteliaisuus ja lapsekas kömpelyys ihanne-Yvonnea kohtaan rakkautta ensinkään?