Toivo

Toivossa teksti lepää valkoisella pohjalla ja perinteessä.

Henriikka Tavin teokset ovat saaneet hyvin moninaisen vastaanoton. Kokeellisuutta on kiitetty ja moitittu. Esim. Esan ja Sanakirjan jatkoksi on nyt syntynyt Toivo. Sen runot ovat vaihtelevia, mutteivät yhtä radikaalisti kuin Esim. Esan. Se on kirjoitettu kokonaisuudeksi, muttei yhtä konkreettisesti kuin Sanakirja. Toivon moninaisen runon pitää kasassa vahva rytmi ja yhtenäinen elämän rajallisuuden tematiikka.

Teos koostuu kolmesta osastosta. Ensimmäinen hyödyntää perinnettä ja vanhaa uudella tavalla: on ”Lastuja”, yksi murreruno ja uudelleen kirjoitettuja loruja. Toinen osasto on laajin ja vaihtelevin, mutta muodostaa teoksen ytimen. Se on myös ainoana nimetty, ”Toivoksi”, tietenkin. Osaston runoista vain kahdella on otsikko, kollaasitekniikkaa käytetään paljon, säkeet ovat toisinaan ympäri sivua ja toisinaan säännönmukaisesti säkeistöissä. Teos huipentuu viimeiseen osastoon ja sen perhosten nimin otsikoituihin runoihin.

Korostuneita piirteitä ovat rytmi, toisto, typografia, historiallisuus, materiaalin käyttö ja vahva tematiikka. Runot eivät kuitenkaan ole pelkästään toistoa tai typografiaa vaan sisältävät kaikenlaisia piirteitä vaihtelevin painotuksin. Osaset muotoutuvat tasapainoisesti yhteen ja synnyttävät monikerroksisen runokokonaisuuden.

Runon keinoilla taiturointia

Yksi Tavin vahvuuksista on rytmi. Kun lauseet ja sanat katkeilevat kuten runossa ”Sitruunaperhonen”, on vauhti hurja. Sanatasolla jotain jää koko ajan kesken, kun seuraava säe alkaa jo. Silppuisuuden sudenkuopalta vältytään, koska säkeet vievät samaa aihepiiriä sulavasti eteenpäin ilman suuria hyppyjä: ”sää, lämmitys, jäähtynyt lähde, hämärään/ lämmittelee väsyneitä käsiään, miten/ päämäärätön sää, lämmitys,/ lähde, hämä/ häkki, käärme, sääsket.” Aihepiiri vaihtuu liukuen samankaltaisesta tai -kuuloisesta sanasta toiseen.

Kun Esim. Esassa on yksi kehtolaulu, Toivossa niitä on neljä. Yhdessä niistä säkeenylitys pääsee jälleen oikeuksiinsa: runo hengittää säkeenylitysten tahdissa syventäen esiin piirtyvää sydäntäsärkevää tunnemaisemaa.

Toisto pitää monimerkityksisiä runoja kasassa. Samalla horjuttaa yksittäisten sanojen merkityksiä: ”Annan itseni riemullisin mieli/ annan/ Siipiväli 34-45 mm/ annan, annan, annan,”.

Toisen osaston runot täytyy nähdä. Olennaista on se, miten teksti lepää valkoisella pohjalla. Ei ole pelkästään tärkeää, missä tekstiä on, vaan myös missä sitä ei ole. Merkitys ja rakenne kietoutuvat toisiinsa erityisen onnistuneesti: konkreettinen tyhjä tila teoksen muodossa ja tyhjyys käsitteenä sisällössä kulkevat käsi kädessä. Elämän rajallisuuden tiedostamisesta syntynyt surullinen tyhjyyden tunne ahdistaa tekstin sisällössä ja tekstiä ympäröivä tyhjyys muodossa.

Ei ole pelkästään tärkeää, missä tekstiä on, vaan myös missä sitä ei ole.

Yksi hyvin äärimmäinen esimerkki toisesta osastosta on aukeamanpituinen runo, jossa on vain kaksi sanaa: ensimmäisellä sivulla vasemmassa reunassa ”Tulet,”, jälkimmäisellä sivulla oikeassa reunassa ”jäät.” Lukijan katseen voi kuvitella piirtyvän aukeaman läpi. Muuten tyhjäksi jätetystä aukeamasta tulee osa runoa, kun se havainnollistaa joko tulen tai jään tai puhuteltavan tulemisen ja jäämisen vastakohtaisuutta ja etäisyyttä. Sanat ovat hyvä esimerkki Tavin tavasta käyttää runsaasti homonymioita. Se estää tulkintaa jähmettymästä: ”Ilman paino on ilman keveyttä,/ ilman syvyys on ilman leveyttä,/ ilman valoa, ilman pimeyttä,/ ilma leikkii ilman huolia.

Kansallismaisema 2000-luvulla

Yksi Toivon tärkeistä aihepiireistä on perinne, historia ja mennyt. Kansallismaisemaa kirjoitetaan uudestaan, muttei täysin uusiksi. Juhani Ahon jalanjäljissä Tavi on kirjoittanut kolme ”Lastua”. Yksi niistä on kollaasi Tavin mummin kertomista lapsuuden muistoista, toinen kymenlaakson murteella kirjoitettu runo ja kolmas maisemakuvaus suomalaisesta maaseudusta ja mielestä.

Eikä suomalaista kansanperinnettä ole ilman suullista muistia: ”Tässä on mies/ joka jätti miehen, joka matkusti, bussilla, jota kuskasi Pjotr.” Joka-pronominille perustuvan tarinan seurana on myös Onnimanni-loru. Siitä on Tavin lisäksi tehnyt oman versionsa myös Kari Aronpuro Lehmän henkäyksessä (2008). Kun Aronpuron ”Onnimanni” rinnastaa uimahallin, haimasyövän, kirjokannen ja listahitin, Tavin ”Onnimannissa” kirjoitetaan Suomen historian kipeistä kohdista: ”Vapaudesta vapaussota,/ vapaussodasta kapina/, kapinasta punakaarti/, punakaartista porvari.”Runon erikoiset syyseuraussuhteet herättävät kiinnostavia mielijohteita.

Materiaalin käyttö on Tavin kaikissa teoksissa tärkeää, oli materiaalina sitten perinteinen loru, mummin muistot tai Saima Harmajan päiväkirjamerkinnät. Erityisen hienotunteisesti lainattua ainesta käytetään viimeisen osan perhosrunoissa, jotka kietoutuvat eri perhosille tyypillisten piirteiden ympärille. Esimerkiksi ”Suokirjosiivessä” kuvaillaan perhosen elinolosuhteita eli suota.

Runon lihassa kiinni

Toivo on kirjoitettu rauhalliseksi: tyhjää tilaa ja tyhjiä sivuja on paljon. Kokonaisuuden kannalta sitä ei olisi tarvinnut alleviivata niin voimakkaasti. Konkreettisen tyhjän tilan käyttöä olisi voinut hieman jopa karsia. Toisaalta karsinta olisi voinut tehdä kokonaisuudesta liiankin raskaan, ja onhan ajatus ”tyhjää täynnä” tarpeeksi valtava täyttämään itsessään tyhjät kohdat.

Toivon tunnetila on vahva suru. Se on kuitenkin oudossa tasapainossa toivon kanssa: surullisuudesta huolimatta teos ei ole toivoton. Tavin säkeillä on väkevä ilmaisuvoima ja tulkinnat saavat kasvaa rauhassa moneen suuntaan. Henriikka Tavi näyttää olevansa edelleen taitava runoilija: Toivossa ollaan runon lihassa kiinni.