Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Absurdisti liikkeellä

Kimmo Korhonen, 16.2.2007
Henriikka Tavi: Esim. Esa s., Teos 2007

Henriikka Tavin esikoisrunokokoelma Esim. Esa on hämmentävä tuttavuus. Tavin runoissa teksti näyttäytyy materiaalina, josta voi työstää omituisiakin kielikuvia. Surrealismin, dadan ja languagen neulat löytyvät avantgardistisesti käyttäytyvän lyyrisen minän ompelupakista. Kollaasin poetiikka, nopeasti leikkaavat siirtymät tuottavat yhtäällä ironiaa, toisaalla vihaista parodiaa.

Kokoelmassa on käytetty runsaasti poikkeuksellisia typografisia ratkaisuja; säkeet katkeavat kuin saksilla tai asettuvat kehyksien sisälle taulujen lailla. Aiheisiin kuuluu perinteisiä: aallokko, kehtolaulu, memento mori. Kerrotaan myös esimerkiksi Henrietasta, jonka elinaikaa kuluu vaikka opettajan sijaisena. Eräänlaisena alaviitteenä liikkuu ja katoilee proosarunomainen teksti, jonka läsnäolo lisää Esim. Esan monitahoisuutta.

”tarvittaessa työhön kutsuttavana sijaisena hirveellä kiireellä hän harhailee, toimittaa asioita pinoihin ikäänkuin ne olisivat särkyviä tai pian lopussa ja vittu päässään huristelee[…]”

Perinteiset ruusut nurin

Jos osion nimi on kliseytynyt symboli ”Rose”, saattaisi sen sisällöksi olettaa romanttista rakkausrunoutta. ”Rose”-osion ensimmäinen runo ”En siedä kertomuksia rakkaudesta” alkaa

”Menin metsään / se oli junien ja lentokoneiden risteyksessä / ja valkovuokkojen ja kauhtuneiden tumppien välissä / siellä kasvoi kissoja sitä säilytettiin peruskalliossa / tämä tapahtui konttien ja asfaltin suhteen.

Tavin runot herättävät pettäviä odotuksia järjestääkseen yllätyksiä dadan (anti)estetiikan tyyliin. Kirjalliseen perinteeseen on vakiintunut symboleita; talo symboloi minuutta. Suomen kirjallisuuden historian tunnetuin lienee Uuno Kailaan kylmä, päivänvaloton Talo. Esim. Esassa on sitaatti – luultavasti äidinkielen oppikirjasta poimittu – joka ensin opettaa talon symbolimerkityksen. Sitten talossa eli huoneistossa onkin kph sekä wc kuten lehti-ilmoituksissa. Lisäksi talossa on parveke, jossa on mielikuvituksekkaita ratkaisuja.

Paradoksaalista kyllä, mielikuvituksen ja ilmaisukeinojen vapauttaminen korostaa kielen rakenteita. Näin päätteli Maurice Blanchot esseessään (julkaisussa Part du feu, 1949), joka käsittelee surrealismia. Saussurelaisin termein merkitsijän suhde merkittyyn on mielivaltainen ja merkki pysyy irrallisena referentistään, vaikka kieltä kuinka vääntelisi, mikäli ohitetaan biologiset ja psykoanalyyttiset selitykset. Kaikki merkitykset sisältävät illusorisia liitoksia ja ovat muuttuvia. Ihminen ajatuksissaan uskoo merkitysten olevan suhteellisen pysyviä ja ohittaa kielen sisäiset katkokset. Tavin runot piirtävät katkoksia näkyviin lähestyen kielellistä hulluutta. Esim. Esa sisältää automaattikirjoituksen kaltaista outoa kielivirtaa. Liian usein toistuessaan käsittämättömäksi jäävä kielivirta menettää unenomaista kiinnostavuuttaan.

Esim. Esa pelaa tunnistettavan ja mielettömän välisellä jännitteellä. Loogisuuden kaihtaminen ei ole kokoelmassa pelkästään leikkiä tai lukijan häirintää, vaikka absurdi liitetäänkin elimellisesti kaikkiin ilmiöihin. Skitsofreenisen dissosiatiivinen teksti kiinnittyy olosuhteisiin, jotka ovat siinä määrin sirpaleina, että kertomuksia mielekkäästä elämästä on vaikea pitää totena. Rakkaudestakaan ei heru kuin jokunen ruumiinlämpöinen hetki. Neuroottinen arki liimautuu toisen opettelemisen yhteyteen, prosessorien teholuvut ja seksistiset sutkaukset tulevat iltaisin sänkyyn saakka. Se metsä, minne näissä oloissa voi rakkauden kanssa mennä, löytyy junien ja lentokoneiden risteyksestä, poliittisissa prioriteeteissa talouden ja konttien alapuolelta.

2000-luvun runous ja nykyolot

Esim. Esa sijoittuu suomalaisessa nykyrunoudessa laajenevaan marginaaliin, jossa lähestytään postmodernisti kokeilevalla, kierrättävällä ja ironisella otteella toisenlaista ilmaisua. Tavin kokoelman voi lukea vastustavan nykyoloja. Julman arkiseen tai hellästi absurdiin palaava kielenkäyttö kritisoi päivän pseudomielekkyyttä. Eino Santasen Merihevonen kääntää kylkeään on uusista runokokoelmista lähisukulainen Henriikka Tavin Esim. Esalle. Tavin kokoelma menee leikittelyssä ja tekstuaalisessa itsereflektiossa pitkälle kohti dadaa ja language-runoutta, typografisia keinoja kaihtamatta.

Kuten 1920-luvun taitteen dadassa suomalaisessa nykyrunossa otetaan esteettisellä kentällä kriittisesti kantaa vallitseviin oloihin. Onko kenties mahdollista muuttaa käsityksiä, jotka osaltaan rakentavat tai tuhoavat ihmisen teknisillä kyvyillä maailman? Esim. Esan voi lukea reaktiona länsimaisen elämänmuodon hulluuteen, olosuhteisiin, jotka olisivat muutettavissa. Tavin runoissa kyseenalaistetuiksi joutuvat myös taide ja avattu runokirja. Viimeinen runo ”EROLINTUHATTUPA” korostaa tekstiä materiaalina, josta saattaa löytyä vaikka mitä.

Tavin runoissa on useita yllättävät naurut irrottavia paikkoja. Runotekstin ollessa näin merkityksellisesti pysähtymätöntä, tykkäämisessä korostuvat tietysti subjektiiviset seikat. Minä pidin eniten Esim. Esan runoista, jotka tarttuivat parisuhteen ja kuoleman kaltaisiin aiheisiin absurdisti, kuten ”heihei” sekä ”Soitan. Vastaat”. Sijaisopettajan arjesta kertovat tekstit olivat nekin kokoelman vaikuttavinta antia.

”Nimeni on Henna ja toimin tänään Helenan sijaisena. Viemärit sekoittuvat toisiinsa kuin ihmismäisten talojen juuret. Opettajanhuoneessa on käytössä oleva pää, jonka tukassa horsma rehottaa. Saatan muuttua aivan toiseksi ihmiseksi. Viemärit sekoittuvat toisiinsa kuin ihmismäisten talojen juuret. Toisissa tapauksissa tehoaa ainoastaan julmuus.”

”Tytöt hei. Rektio on kahden sanan välinen suhde, jossa yksi määrää toisen muodon. Tytöt hei. Esim. turvautua pillereihin/ ulkopuoliseen apuun/ pulloon jne. Rektio on kahden sanan välinen suhde, jossa yksi määrää toisen muodon. Turvautua pillereihin/ ulkopuoliseen apuun/ pulloon jne. Se riippuu siitä, miten hyvin te teette nyt töitä.”

Välillä tekstissä ei ole tarpeeksi lukemista kiinnittäviä sisältöjä; tällöin uhkasi tulla kikkailun maku suuhun. Mikäli kokoelmasta olisi karsittu pois liiallinen kielipelailu ja peippaaminen, olisin tällä hetkellä vielä vaikuttuneempi lukija.

”6-vuotiaana isä oli kuollut ja / kiipesi tikapuita pitkin kuuhun. / Minulla on kala kurkussani.”

Kyseiset säkeet rakentuvat toistuvista oivalluksista: kurkussa ei olekaan ruoto vaan kala, tikapuita pitkin ei mennäkään taivaaseen vaan kuuhun, isä ei voi kuolla 6-vuotiaana, aiemmin kuin spermantuotanto on alkanut. Toisaalta taas lapsen epäkieliopillisesti puhumana “6-vuotiaana isä oli kuollut” merkitsisi, että lapsipuhuja oli kuusi vuotta ja isä kuoli. Siinäkään merkityksessä en näe näitä säkeitä kovin osuviksi. Liiallinen absurdien säkeiden vyöryttäminen tuntuu Esim. Esassa paikoin maneerilta. Silloin absurdin poetiikka menettää vaikuttavuudestaan eikä tartuttavaa pintaa lukemiselle synny.

Lukiessani vierailin hetkellisissä innostuksen tiloissa. Tavin esikoinen on harvinaisen mielenkiintoinen runotapaus, joka leikkii rikki realistisen kielenkäytön haurastuneita luita. Esim. Esa asettuu perinteisen runokielen ja nykyolojen vastareaktioksi. Piristääkö esimerkiksi dadaistinen ote nykyrunoutta, vai auttaako se vain panemaan katkolle runouden oman pään? 1900-lukulaisiin avantgarde-liikkeisiin sisältyi nopeahko tendenssi itsetuhoon. Pitkälle viedylle dadalle ei jääne loputtomasti vaihtoehtoja. Palata perinteisen runouden ja mielekkyyden illuusioiden suuntaan? Tuhoutua? Jos asennetta leimaa postmoderni, dadaistisia keinoja voi toki käyttää mausteena.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto