Tänään en halunnut tavata itseäni ja Hengityskeinu

Herta Müllerin toissavuotinen kirjallisuuden Nobel-palkinto toi kaksi uutta suomennosta. Kummankin romaanin syntyhistoria ja tarina ovat erilaiset, mutta niiden tyylissä ja sisällössä on yhtäläisyyksiä.

Hengityskeinu (Atemschaukel, 2009) pohjautuu Müllerin runoilija Oskar Pastiorin kanssa käymiin keskusteluihin tämän nuoruuden kokemuksista pakkotyöleirillä Neuvostoliitossa. Tänään en halunnut tavata itseäni (Heute wär ich mir lieber nicht begegnet, 1997) on määrittelemättömään aikaan mutta kuitenkin Ceausescun Romaniaan sijoittuva yhdenpäivänromaani systeemiin kriittisesti suhtautuvan naisen matkasta kuulusteluun.

Kumpikin romaani on humaani mutta vakava varoitus totalitarismin vaaroista. Yhden totuuden salliva järjestelmä säteilee henkistä ja lopulta myös fyysistä väkivaltaa kaikille tasoille. Pienen ihmisen on vaiettava, mutta tarkkailtava silmillään ja korvillaan – ja yritettävä muistaa kaikki tapahtuneesta tietämättömille välitettäväksi.

”Kobelian sanoi: Kaupungin nimi on Novo-Gorlovka. Onko kaupungilla sama nimi kuin leirillä, minä kysyin. Hän sanoi: Ei, leirillä on sama nimi kuin kaupungilla.”

Työleirillä Neuvostoliitossa

Herta Müllerin uusin romaani Hengityskeinu kertoo 17-vuotiaana Neuvostoliittoon (nykyisen Ukrainan alueelle) työleirille lähetetyn Leo Aubergin kokemuksista juuri toisen maailmansodan jälkeen. Neuvostoliitto on vallannut Romanian ja vaatii maan saksankieliseltä väestöltä ”sotakorvauksia” työpalveluna rangaistukseksi oletetusta yhteistyöstä Hitlerin Saksan kanssa. Tämä noin 80 000 iältään 17–45-vuotiaan romaniansaksalaisen – myös Müllerin äidin – kokema nöyryytys oli vaiettu tabu sosialistiseen järjestelmään siirtyneessä ja myöhemmin Ceausescun yksinvaltaisesti hallitsemassa maassa.

Seksuaalisesta identiteetistään epävarma Leo kokee syyllisyyttä ensimmäisistä seksikokemuksistaan ja näkee leiriin kuljetuksessa mahdollisuuden päästä irti kodin ja kotiseudun ahdistavasta ilmapiiristä. Ankeassa junamatkassakin on absurdia luokkaretken irrottelevaa tunnelmaa.

Romaani on Leon minä-muodossa kertoma hyvin kattava, jopa systemaattinen kuvaus viiden leirivuoden tapahtumista. Se vertautuu moniin keskitys- ja vankileirikuvauksiin asumisen, ruokailun, työpalvelun ja erilaisten viriketarjonnan kuvauksen suhteen. Eikä vastaava kokemusmaailma varmaan ole mahdoton nykyisessäkään levottomassa, terrorismin pelon ilmapiirin valtaamassa maailmassa.

Olipa kyse kansallissosialistisen Saksan, sodan jälkeen yhä nuoren Neuvostoliiton tai sodanjälkeisen Romanian uudesta järjestelmästä, elettiin suljetussa maailmassa, jossa kysymyksiä ei saanut esittää. Se olisi merkinnyt järjestelmän kyseenalaistamista. Tätä symboloi hyvin Müllerin sinnikkyys kysymysmerkkien poisjättämisessä. Ellei ruvennut myötäjuoksijaksi, oli parasta puhua vaimeasti, oikeat ajatuksensa rivien väliin jättäen – tai olla kokonaan vaiti.

Ceausescun ajan Romaniaan sijoittuvan Müllerin romaanin Tänään en halunnut tavata itseäni kertoja, kuulusteluun raitiovaunussa matkaa tekevä nainen, tuo hyvin ilmi vaikenemisen merkityksen jopa luottamuksellisissa keskusteluissa: ”Jotkut asiat muuttuvat kamaliksi vasta kun niistä puhuu. Olen opetellut vaikenemaan ajoissa, ja silti vaikenen useimmiten liian myöhään, koska haluan ensin pitää vähän aikaa puoliani.”

Pelko turruttaa

”Ennen leiriaikaa, leirillä ja sen jälkeen, kaksikymmentäviisi vuotta, elin pelossa, pelkäsin valtiota ja perhettä. Kaksinkertaista romahdusta, sitä että valtio vangitsisi minut, rikollisen, ja että perhe sulkisi minut, häpeällisen ulkopuolelleen.”

Hengityskeinussa viehättää havainnoitujen ja muistiin painettujen yksityiskohtien runsaus. On ymmärrettävää, että muisti tulee tärkeäksi järjestetyissä ja helposti laitostavissa oloissa oman persoonallisuuden ja järjen säilyttämiseksi. Muistia pidetään yllä kenties vain kotiseudun paikannimiä luettelemalla. Muistamisesta tulee Leolle lähes pakkomielle: ”Kuudenkymmenen vuoden ajan olen öisin yrittänyt muistaa leirin tavaroita.”

Leon elämä ei – yllättävää kyllä – tunnu leirillä vastentahtoiselta. Nuoruus ja varttuminen ovat merkillisen joustavaa aikaa, vaikka pakkotyön kesto ei ole kenenkään tiedossa. Leo etenee rakennustöistä maatalouskolhoosiin, mikä mahdollistaa alituisen nälän pitämisen aisoissa vaikkapa perunoita vaatteisiin piilottamalla.

Nälkä on puutteen vuosilta tuttu ilmiö, joka saa suorastaan elävän olennon hahmon. ”Nälkäenkeli” saa leiriläiset muistelemaan lapsuuden herkkuja ja kokeilemaan eri keinoja näläntunteen karkottamiseksi. Jopa lämmittely auringossa auttaa. Mutta joitakin nälkäenkeli innostaa epätoivoisiin tekoihin.

Vähitellen leirin olot vapautuvat jossain määrin. Leosta on katkeraa saada tietää, että kotona perhe on jatkanut elämäänsä. Leo on saanut jopa ”korvikeveljen”. Kotiinpaluu ei ole katkera, mutta erittäin karu kokemus, eikä Leolla viiden vuoden jälkeen tunnu olevan enää omaa paikkaa. ”Äiti kutoi villasukkaparin toisensa jälkeen korvikelapselleen Robertille (…) Makasin sohvalla, lankakerä oli peltivadissa äidin tuolin vieressä, se oli elävämpi kuin minä.”

Kuten Herta Müller kertoo romaanin jälkisanoissa, Leon tarina pohjautuu runoilija Oskar Pastiorin (1927–2006) kokemuksiin. Suunnitelmissa oli jopa kirjoittaa romaani yhdessä, mutta Pastiorin kuoltua äkillisesti Müllerillä oli hallussaan neljä täyttä muistivihkoa. Tukena olivat myös hajanaiset tiedot äidin kokemuksista:

”Leirivuosista puhuttiin ainoastaan perheen kesken ja läheisten uskottujen kanssa, jotka itsekin olivat olleet pakkosiirrettyjä. Ja silloinkin puhuttiin vain peitellysti. Nämä varastetut keskustelut olivat osa lapsuuttani. En ymmärtänyt niiden sisältöä, mutta vaistosin pelon.”

”Hah hah, hulluksi ei tulla”

Tänään en halunnut tavata itseäni kertoo lakonisesti, mutta vähäisin, taidokkain ja jopa lyyrisin keinoin todellisuuteen tarttuen minä-kertojan, ompelijana työskentelevän naisen, matkasta kuulusteluun majuri Albun luokse. Romaanissa on vain muutama yksilöllisen nimen saanut henkilöhahmo. Albu symboloi valtajärjestelmää harmaassa sosialismissa, kertojan mukaan maassa, jossa on vain yhdenlaista viinaa. Albulla tuntuu olevan myös henkilökohtaista kiinnostusta systeemikriittiseen naiseen. Sotilaallinen koulutus tekee järjestelmän ylläpitäjistä asenteiltaan valloittajia, myös naisten suhteen.

Müller ei kätke kertojan ajatuksia niljakkaasta vastapeluristaan. Naisen raitiovaunumatkasta – tällä kertaa mukana on hammasharja, hammastahna ja pyyhe, koska kuulustelu voi johtaa pidätykseen – tulee samalla matka muistoihin ja omaan sisimpään. Hyvin koskettavasti kertoja muistelee elämänsä miehiä, entistä ja nykyistä. Rakkautta ja läheisyyttäkin on pelon ilmapiirissä olemassa, vaikka päällimmäiseksi jäävätkin intiimin yhteiselämän vaikeudet: ”Ihminen ei nuku yksin kuin arkussa.”

Kenties on parempi olla tietämättä, mitä maastoon on haudattu.

Tänään en halunnut tavata itseäni on hyvä kertaus sosialismin arjesta. Kertoja asuu ”vinossa” tornitalossa, joka on omiaan muiden tarkkailuun. Kaupoissa on ruokapula, ihmiset jopa ”lainaavat” lapsia saadakseen ostaa itselleen enemmän ruokaa. Kaikkialla on salaisuuksia, mutta myös tekaistuja syytöksiä, ilmiantoja, toverituomioistuinten nöyryyttäviä istuntoja.

Ympäristökään ei säästy väärinkäytöltä. Kenties on parempi olla tietämättä, mitä maastoon on haudattu. Nainen on iloinen, että raitiovaunu ei pysähdy sillalla: ”En halua nähdä jokea, minusta ei ole kiva katsoa, mitä kaikkea veden mukana kulkee.”

Miten sitten selvitä elämästä jatkuvan uhkan ja epävarmuuden ilmapiirissä? Helpointa on luovuttaa, kenties sitä vaikeampaa yrittää selviytyä arkipäivästä. Müller ei peitä sitä, että ihailtavinta on edes yrittää panna vastaan. Naisen mieleen muistuu keskustelu nykyisen miehen kanssa. Tämä oli kysynyt: ”Mitä appiukkosi teki silloin viisikymmenluvulla.” Puolueaktiiviksi ryhtymisestä huolimatta mies menetti talonsa ja viinitarhansa, mutta kävi oikeutta valtiota vastaan ja sai omaisuutensa takaisin. Tapauksesta riitti puhetta pitkiksi ajoiksi.

Herta Müllerin romaaneissa ollaan itsetietoisia, jopa itsepäisiä. Ihmisarvosta kiinnipitäminen auttaa pysymään järjissään, kuten hieman arvoituksellinen lopputoteamus antaa ymmärtää: ”Hah hah, hulluksi ei tulla.”