Margaret Thatcherin salamurha

Hilary Mantel osoittaa hallitsevansa lyhyen novellimuodon yhtä hyvin kuin eeppisen romaanin. Tiivistunnelmaiset novellit nyrjäyttävät arjen jengoiltaan ja tarjoavat lukijalle vuoristoratamaisen syöksyn tapahtumien keskiöön.

Päähenkilöt ovat sivustakatsojia, jotka puolivahingossa ajautuvat kummallisten tapahtumien keskelle.

Mantel tunnetaan parhaiten loisteliaista Tudorien aikaan sijoittuvista historiallisista romaaneistaan Susipalatsi (2009) ja Syytettyjen sali (2012), jotka molemmat palkittiin Booker-palkinnolla. Niiden psykohistoriallinen syvyys ja kielen kauneus pitävät lukijan tiukasti otteessaan. Alkujaan vuonna 2014 ilmestynyt novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha on yhtä vangitseva lukukokemus, vaikka onkin kirjana täysin toisenlainen.

Sivustakatsojien tarinoita

Osalla novelleista on väljästi omaelämäkerrallinen tausta. Mantelin muistelmateoksen Vain varjo häälyväinen (2003) lukeneet tietävät, että kirjailija vietti miehensä työn takia pidempiä jaksoja Saudi-Arabiassa samalla kärsien vakavasta sairaudesta. Tämä on lähtötilanne kokoelman avausnovellissa, missä odottamaton miesvieras, pakistanilainen liikemies, tunkeutuu brittinaisen pysähtyneeseen arkeen Jeddassa.

Vieras on luotaantyöntävä, mutta samalla oudon kiehtova, ja nainen ajautuu hänen pauloihinsa. Suhteesta puuttuu eroottinen viritys, mutta se tarjoaa molemmille kasvualustan pienille itsepetoksille, jotka kannattelevat masentavassa, surrealistisia sävyjä saavassa arjessa.

Novellissa tulee vain viitteenomaisesti esille naisen oma työ: hän kirjoittaa kirjaa. Lontoossa käydessään hän saa romaanilleen huomiota ja kustannussopimuksen. Se ei kuitenkaan muuta hänen klaustrofobista tilannettaan Jeddassa. ”Siippasi kertoi, että olet julkaisemassa kirjan. Mahtaa maksaa hänelle pitkän pennin”, kommentoi aviomiehen esimies ympäristön ennakkoluulot tiivistäen.

Mantelin novelleille on yhteistä sivullisuus: päähenkilöt ovat sivustakatsojia, jotka puolivahingossa ajautuvat kummallisten tai karmaisevien tapahtumien keskelle. Käyttämällä itsepetokseen taipuvia tai vaikutuksille alttiita minäkertojia Mantel pääsee sivullisuuden ytimeen, kuvaamaan epävarman ja ympäristöään herkästi havainnoivan yksilön tuntoja. Mantel annostelee taustoja ja tapahtumia mestarillisen tarkasti, jättäen tilaa lukijan mielikuvitukselle.

Kielellistä herkuttelua

Margaret Thatcherin salamurha on monella tapaa makaaberi teos. Hajoamisen, maatumisen ja kuoleman kuvat toistuvat, nyrjähtäneellä huumorilla höystettyinä.  Esimerkiksi käy vaikkapa kuvaus avausnovellin naisen asunnosta: ”Huoneiden välissä oli kaksinkertaiset ovet, jotakin tummaa puuta, raskaat kuin ruumisarkun kansi. Oli kuin olisi asunut hautaustoimistossa, tuotenäytteet ympärillä, varomattomien hyönteisten kärähdellessä lamppuihin.” Epäonnista luentovierailua kuvaavassa ”Mistä tunnen teidät?” -novellissa kirjailija lähestyy vierailunsa majapaikkaa: ”Talo oli joskus aikoinaan ollut arvokkaan oloinen residenssi, mutta stukkirappaukseksi luulemani olikin jotakin vasta äskettäin etuseinään liisteröityä patenttiainetta, harmaanvalkoista ja rapistunutta. Mieleen tulivat halkaistut ihmisaivot tai jättiläisen pureksima nugaa.” Pienillä vedoilla Mantel tiivistää paikan tunnun, rakentaa henkilöidensä ympärille kokonaisen universumin.

Rautarouvan valtakauden jättämät haavat näkyvät novellin kirpeydessä ja herkullisessa murhanhimossa.

Mantelin yllättävät kielikuvat ja poikkeuksellisen rikas sanasto ovat haaste kääntäjälle. Mantelilla on ollut onni saada Suomessa kääntäjäkseen Kaisa Sivenius, joka pysyy mukana käänteissä ja kirjoittaa nyansoitua, rytmisesti tarkkaa ja nautinnollista suomea. Harmi vain, että hienoa käännöskirjallisuuden Babel-sarjaa julkaiseva Teos ei aina muista lisätä omille kotisivuilleen mainintaa kirjan kääntäjästä. Kannen tekijä kyllä mainitaan kirjan tiedoissa – ja Jenni Saaren upea graffiti kasvonsa menettäneestä Thatcherista ansaitseekin tulla mainituksi – mutta olisiko kääntäjällä kuitenkin suurempi ansio teoksen toisena tekijänä?

Kiväärin tähtäimessä pääministeri

Mantelille ominainen makaaberi huumori värittää myös niminovellia, johon kokoelma päättyy. Kuten avausnovellissa, tässäkin naiskertojan asuntoon tunkeutuu kutsumaton miesvieras. Nainen odottaa putkimiestä, mutta sisään lampsii tarkka-ampuja asekasseineen. Mies väijyy Margaret Thatcheriä, joka on silmäleikkauksessa viereisessä yksityissairaalassa.

Novelli alkaa dokumentaarisella otteella lehdistötilaisuudesta huhtikuulta 1982, jolloin Britannian joukot valtasivat Falkland-saaret Argentiinalta. Ministerin tiedonanto on lyhyt ja sävyltään patrioottinen. ”Riemuitkaa!” on Thatcherin vastaus ja loppukaneetti lisätietoja kärttävälle medialle. Pääministerin kopeus ja kylmyys tiivistyvät tuohon absurdilta tuntuvaan kehotukseen ja sitä seuranneeseen selänkääntöön.

Rautarouvan valtakauden jättämät haavat ovat edelleen syvät. Se näkyy Mantelin novellin kirpeydessä ja herkullisessa murhanhimossa. Etuoikeutetussa osoitteessa asuva minäkertoja paheksuu enemmän irlantilaisen salamurhaajan latteita kielikuvia kuin tämän aikeita.

Samalla Mantel irvailee myös brittiläiselle tapakulttuurille. Murhamiehelle tarjotaan odotellessa teetä, totta kai! Hienostorouva solahtaa yllättävän nopeasti apulaisen rooliin ja näyttää lopulta sala-ampujalle pakoreitin naapuritaloon johtavan vinttikäytävän kautta. Latautunut tunnelma tiivistyy h-hetken lähestyessä: ”Palo-oven takana on muita kotitalouksia, eletään muuta elämää. Lähellä on toisia tarinoita, kerälle kiertyneitä kuin eläimet talvella, ne hengittävät kevyesti, pulssia ei tunnu.” Kukaan ei tiedä, mikä tarinoista herää henkiin, kun laukaus kajahtaa.

Palo-ovi on metafora kirjallisuuden voimasta: sekin puhkoo aukkoja toisiin, vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Tiedämme, että Thatcher selvisi murhayrityksestä Brightonissa 1984, mutta selviääkö hän Mantelin tarkka-ampujan huolellisesti tähdätystä luodista?