Rautakorko

Jack London (1876–1916) oli paljasjalkainen kalifornialainen. Majakovskimainen työväenaatteen dynamo pukkasi maailmalle viitisenkymmentä teosta: romaaneja, novelleja, matkakirjoja, kertomuskokoelmia ja esseitä. Kesken jäänyttä elämää leimasivat rakkaudenpettymykset, uhkapeli ja väkijuomat.Tuotantoon kuuluvat muistelma- ja tunnustuskirjat Kulkurielämää ja Tuliliemen tuttavana. Londonin on the road –puoli inspiroi toista San Franciscoon liitettyä kirjailijaa, Jack Kerouacia.

Suomessa London muistetaan – jos muistetaan – lähinnä meri- ja eräkirjoistaan Lumikenttien tytär, Erämaan kutsu ja Merisusi – Alaskan kultaryntäyksen, Venäjän-Japanin sodan ja Lontoon slummien aikalaiskuvaajana. Näin se kirjallisuudenhistoria taltuttaa harvinaisen eloisan ja moneen suuntaan rönsynneen klassikon.

Londonin yhteiskuntakriittisestä puolesta muistutti 1970-luvulla Love Recordsin suojista versonut Love Kirjat. Matti Rossin suomentama, sarjan kummisedän Peter von Baghin oivaltavalla esipuheella varustama Rautakorko (1977, alkuteos The Iron Heel, 1908) on ilmestynyt näköispainoksena WSOY:n uuden, Loven parhaita esittelevän sarjan avauksena.

Antiutooppisen tieteiskirjallisuuden eli dystopian perusteos kuvaa kirjoitusaikansa lähitulevaisuutta, 1910-lukua. Rahavalta rakentaa Ardisin ja Asgardin kaltaisia ihmekaupunkeja. Se on jakanut alamaisensa hajota ja hallitse -tyyliin: järjestelmälle uskollisiin, etuoikeutettuihin työläiskasteihin ja ”kuilujen kansaan”. Suurkaupunkislummien järjestystä pitävät yllä palkkasoturiarmeijat.

Median ja yliopistomaailman näennäisen moniarvoisuuden takaa pilkistää yhdenmukaisuus. Oikeusjärjestelmän läpinäkyvyys on seitsemän suurtrustin, monikansallisen jättiyhtiön, voitelemaa teatteria. Londonin autoritaarisen komentotalouden kuvaus on lähellä Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousua (2007, suom. 2008).

Oikeamielisen pidot

Professorintytär Avis Cunningham viettää vapaaherrattaren elämää yliopistokaupunki Berkeleyssä San Franciscon lahdella. Isä-Cunninghamin sosiaalinen omatunto heräilee. Hänen oppineissa salongissaan vierailee anarkisteja ja sosialisteja. Yksi heistä on puolueen johtohahmo Ernest Everhard. Työväenfilosofi on tottunut kansantajuistamaan taloustiedettä torikokouksissa pakkilaatikon päällä seisten.

Everhardin sukunimessä on samankaltaista teräksistä klangia kuin Venäjän vallankumousjohtajilla. Avisin seurassa hänestä paljastuu myös herkkä, epävarma puoli. Lempihän siinä roihahtaa.

Suomalainen vasemmistorakkauslaulu vertaa rakkautta teräksen valamisen vaivannäköön. Avisin ja Ernestin yhteisen elämän rakentelu etenee yllättävänkin mutkattomasti. Samaa ei voi sanoa yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Romaanin kerronta on Avisin muistelmatekstiä. Se löydetään 700 vuotta myöhemmin, humaanina ihmisten Veljeysliiton aikana. London kuljettaa romaaniaan pitkään dialogien varassa. Platonin Pitojen hengestä ei ole kyse, sen verran ylivoimainen oikeassa olija Everhard on. Hän peittoaa Avisin isän salongeissa akateemiset liikaviisaat ja leipäpapit ja kehottaa tutustumaan ”Friscon” vuokrakasarmien elämään. Everhard saa yläluokkaisia vihamiehiä, mutta myös käännyttää itselleen tukijoita – ja vaimon.

Sosialistien kongressiedustajat vangitaan, Everhard heidän mukanaan. Keskiluokka kuihtuu, pienyrittäjiä syöstään vararikkoon. Pakkohuutokaupat ja velkakriisi tekevät lopun itsenäisistä farmareista. Yhdysvaltain perustajaisien ja Abraham Lincolnin tasavaltaisuus tallautuu autoritaarisen kapitalismin alle. Avis Everhard juonittelee miestään vankilasta. Hän on siirtynyt peitehenkilöllisyyden turvin maanalaisten sosialistien alamaailmaan.

Troijan hevosen rapmetalli

Londonin äärellä nousee mieleen kysymys: mitä ihmettä tämä oikein on? Avisin ja Ernestin tarina on vain yksi taso teoksessa, jota von Bagh kutsuu ”kirjalliseksi Troijan hevoseksi”. Moderni kustannustoimittaja olisi kehottanut kirjailijaa oikomaan muotopuolta rakennetta ja karsimaan mahdottomia rönsyjä.

Paikoin henkilöissä on kiinnostavia särmiä, kuten Anna Roylstonin, ”Punaisen Neitsyen” mata hari –toiminnassa. Useimmiten hahmot jäävät statisteiksi länsimaiden perikadon maalailussa.

Paradoksaalisesti juuri faktan ja fiktion sekoittaminen, akateeminen esseetyyli, kioskikirjallisen romanttinen seikkailuhenki ja groteski, tuomiopäivän väkivalta pitävät kirjallisen hybridin liikkeessä.

Chicagon katutaisteluja käydään ilmapalloista pudotetuilla pommeilla, pilvenpiirtäjästä toiseen tulitetaan. Michigan-järveen ajetaan 40 000 ”kurjimusta”. Rauhanomaisen kehityksen, vuoden 1933 Golden Gate –sillan ja Franklin Delano Rooseveltin New Deal –politiikan mahdollisuus kirjasta puuttuu. Se on vimmaista Rage Against the Machine –rapmetallia.

Rossin suomennos tavoittaa Londonin vinksahtaneet visiot, häröilyn ja oudon lumon. Detaljeissa kömmähdellään: ei Yhdysvalloissa mitään ”kreivikuntia” ole. Kansalliskaartien kääntäminen ”suojeluskunniksi” menee tarkoitushakuiseksi maalailuksi.

Kirkonvastaista messiasuskoa

Kirjailijan yhtenä tarkoituksena lienee ollut kansaan menevä agit prop. Rakastavaisten kuvaus muuttuu sosialistiseksi saippuaoopperaksi. Kirjailija London sanoutui irti nuoruutensa nietzscheläisyydestä. Mutta vaimonsa Avisin silmin Ernest on silkka yli-ihminen: epäaatelisen puolueen luonnollinen aristokraatti. Kärsivällinen, luokastaan huolta kantava Ernest valvoo yönsäkin Asian edestä ja avaa Avisille ”ainoan oikean” tavan katsoa maailmaa.

Kiivas historiallinen materialisti London vyöryttää kristillistä symboliikkaa. Ernest vertaa patentoituja ihmelääkkeitä ja perintöhuijauksiin erikoistuneita lakimiehiä keskiajan anekauppaan ja alkemiaan. Hän repii ”häpeäverhon yhteiskunnan kasvoilta”, kuin Jeesus ajoi rahanvaihtajat temppelistä. Rahavalta ottaa ristinnaulitsemiset uudelleen käyttöön kapinoitsijoiden rangaistusmuotona. Maanalaisen turvatalojen verkoston rakentaneet sosialistisolut hautaavat marttyyrinsa katakombeihin.

Meidän lokakuun vallankumouksemme runoilijat, kuten Aleksandr Blok, kuvasivat uutta työväenvaltaa messiaanisin ja alkukristillisin kuvin. 1920-luvun neuvosto-Venäjän suhteellinen moniarvoisuus ja kokeellinen kulttuuriavantgarde vaihtuivat stalinistiseen kirkonkaatoon. Suomessa Pentti Saarikoski vertasi Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan Che Guevaraan.

Toinen San Franciscon lahti

Rautakoron runsaat alaviitteet ovat karata omaksi tarinakseen. Ilmitarkoituksena on selittää 2600-luvun – tai uuden ajanlaskun 400-luvun – lukijalle nurinkurisia käytäntöjä, jotka ovat tulevaisuuden osuustoiminnallisten yhteisöjen asukeille vieraita. London pääsee ruoskimaan oman aikansa epäinhimillisyyksiä. Hän vyöryttää ylijäämiä, lisäarvoa ja köyhyystilastoja.

Kommenttiraitana kulkevien alaviitteiden kiinnostavinta antia on 1800–1900–luvun taitteen sosiaalihistoria.

San Francisco tunnetaan edistyksellisistä, liberaaleista vastakulttuuriperinteistään. 1950-luvulla tulivat beat-runoilijat, 1960-luvulla hipit ja sodanvastustajat. 1970-luvulla siitä sukeutui seksuaalivähemmistöjen epävirallinen maailmanpääkaupunki. Afroamerikkalaistuneesta tehdas- ja satamakaupunki Oaklandista saivat alkunsa Mustat pantterit.

Oaklandin suuri poika London kuvaa San Franciscon kivuliaita varhaisvaiheita. Kutomot ja hampputehtaat ovat oman aikansa hikipajoja, rautatieläiset lakkoilevat. Nais- ja lapsityö vallitsevat, kahdeksan tunnin työpäivä on vielä kaukainen haave. Silti olot ovat paremmat kuin Etelän puuvillaplantaaseilla.

Vuoden 1906 suuren maanjäristyksen jälleenrakennusurakat valuvat trusteille, veronmaksajien rahaa vedetään massiivisesti välistä. Paikalliset kelpaavat korkeintaan alihankkijoiksi – tai putoavat ”kuilujen kansaan”. Mieleen tulevat New Orleans ja Irak, George W. Bushin Valkoista taloa lähellä olleiden yhtiöiden tarjouskilvattomat sisäpiirin sopimukset.

Sosialisteja ja muita ”terroristeja” vangitaan määräämättömiksi ajoiksi sotilastukikohtiin USA:n maaperällä ja Kuuban Cabañasissa. Ei olla kaukana Guantánamon ja CIA:n vankilentojen 2000-luvusta.

Outolintu nousee siivilleen

Rautakorkoa on kautta vuosikymmenten kiitetty sen historiallisesta tarkkanäköisyydestä. Maailmanvallankumous saa alkunsa lokakuussa 1917 – ei Pietarissa, vaan Chicagossa. Sitä seuraa fasistinen vastakumous, Rautakoron aika, 1932. Meidän maailmassamme Adolf Hitler pääsi valtaan vuotta myöhemmin.

Herkullisen paljon meidän aikamme kannalta resonoivaa löytyy. Yhtä lailla London on mennyt monessa metsään.

Londonin aatteelliset juuret ovat sosialismissa ja anarkosyndikalismissa. Hän oli lähellä ”maailmanammattiliitto” Industrial Workers of the Worldia. Siihen kuului amerikansuomalaisia, kuten lauluniekat Hiski Salomaa (1891-1957) ja Matti Valentine Huhta eli T-Bone Slim (1890-1942).

Kirjailijalle tuntuu olevan itsestään selvää, että sosialistit ovat eettisesti korkeatasoista väkeä. He teloittavat petturit ja salamurhaavat vainoajansa Rautakouran upseerikunnasta. Mutta sorron loputtua alkaa Ihmisveljeyden aika, työläisten itsehallinnollisten osuuskuntien tulevaisuus.

Londonin ja hänen toisen vaimonsa Charmianin tuhkat on haudattu Rautakorossakin mainittuun luonnonkauniiseen Glen Ellenin laaksoon Kaliforniassa. Oaklandin rautatieasema on nimetty kirjailijan mukaan.

Tuhkat eivät kääntyile. Missä muualla kuin ex-sosialistisissa Venäjällä ja Kiinassa talloo samanlainen, autoritaaris-kapitalistinen Rautakorko?

Silti kirjan profeetallisuutta ei voi kiistää. Äärimmäinen köyhyys pystyttiin pitämään pitkään toisaalla. Miljardi ihmistä potee nälkää, 2,5 miljardia elää alle kolmella dollarilla päivässä. Me länsimaalaiset olemme kaikki keskiluokkaa, vastakkainasettelujen aika on ohi. Rautakorko on kuitattu vallankumousromanttisena outolintuna ja scifi-harrastajia kiinnostavana kuriositeettina.

Sata vuotta ilmestymisensä jälkeen Rautakorko on jälleen pätevä analyysi pakkohuutokauppojen ja ”kuilujen kansan”, työssäkäyvien köyhien maailmasta. Edistysuskoinen London tuskin olisi innostunut kirjansa jälkikäteisestä piikistä.