Dublinilaisia (Dubliners)

James Joycessa ja Pentti Saarikoskessa on paljon yhteistä. Molemmat olivat aikansa erikoislaatuisimpia ja samalla suosituimpia kirjailijoita. Kummallakin oli klassinen koulutus, ja kumpaakin luetaan ja tutkitaan heidän kuolemansa jälkeen yhä innokkaasti. Molemmille maistui aina tilaisuuden tullen tuopillinen. Saarikoski vietti aikaansa Dublinissa Joycen romaaneista tuttujen henkilöiden jalanjälkiä seuraten. Joycen novellikokoelma The Dubliners oli Saarikoskelle hyvin rakas kuten koko muukin Joycen tuotanto. Se sai erikoisaseman käännösten joukossa: Saarikosken kunnioittava asenne alkutekstiä kohtaan näkyy jo siinä, ettei hän juurikaan ole sitä kääntäessään muuttanut. Dublinilaisia on tyyliltään paljon konservatiivisempi kuin monet muut Saarikosken käännöstyöt.

Saarikoski on kääntänyt muitakin Joycen teoksia, mm. yhden kirjallisuuden historian keskustelluimmista – ja vaikeaselkoisimmista – teoksista, Ulysseksen eli Odysseuksen. Ulysses oli Saarikoskelle huomattavasti tärkeämpi kuin Dubliners. Ehkä se on osaltaan vaikuttanut Dublinilaisten jäämiseen vähälle huomiolle. Dublinilaisia kuitenkin ansaitsee tulla tunnetuksi hienon aikalaiskuvauksensa ja upean tarinankerrontansa vuoksi. Sekä Joyce että Saarikoski olivat varsinaisia kielenkäytön mestareita.

James Joyce kirjoittaa tavallisten irlantilaisten elämästä 1900-luvun alun Dublinissa. Monet novellit käsittelevät katolilaisuutta: Ollaanhan Irlannissa ja onhan kyseessä James Joyce, jolle katolilaisuus oli kova pala. Suomalaisten on varmaan helppo samaistua kansallismielisyyden tunteeseen, isomman valloittajan vihaamiseen sekä käsitykseen viinasta elämän eliksiirinä. Meidän on paljon vaikeampi käsittää kaikkea sitä, mikä liittyy katoliseen uskontoon.

Riiteillä, säännöillä ja yleensäkin uskonnolla on katolisessa yhteiskunnassa paljon suurempi merkitys kuin protestanttisessa. Näiden merkitys oli luonnollisesti vielä nykyistä paljon suurempi sata vuotta sitten – ja erityisesti Irlannissa, jossa katolilaisuus on ollut kautta historian vahva vaikuttaja. Joyce, joka itse asettui täysin katolilaisuutta vastaan, tunsi jatkuvaa tarvetta puhua ja kirjoittaa asiasta. Kirkko vainosi häntä henkisesti. Hän tunsi kirkon vaikutuksen läpi elämänsä, vaikka yrittikin päästä irti sen otteesta.

Sävyisiä tunnelmia

Dubliners, joka on Joycen ensimmäinen proosateos, poikkeaa paljon hänen muista teoksistaan. Dubliners-kokoelman kieli on paljon lempeämpää kuin sitä seuranneiden romaanien. Mukana on myös paljon kauniita tilannekuvauksia. Myös Ulysseksessa voi nähdä kauneutta, mutta sen kauneus on paljon ronskimpaa ja rivompaa. Se pitää osata etsiä syvältä, paksun ja usein likaisen ulkokuoren alta; muutoin koko teos saattaa vaikuttaa täysin karulta. Dublinilaisissa kauneus nousee esiin helpommin, vaikka kukaan novellien henkilöistä ei olekaan kovin onnellisessa asemassa.

Dublinilaisissa Saarikosken runosuoni saa mahdollisuuden sykkiä. Joycen jo entuudestaan kauniit kohdat muuttuvat ajoittain vielä kauniimmiksi Saarikosken käännöksessä. Myös riimittely sujuu mainiosti. Vaikka novellikokoelma onkin kaukana hempeilystä, siinä vallitsee koko ajan seesteinen tunnelma. Tapahtumat kuvataan rauhallisesti, ja lukijalle annetaan aikaa nauttia lukemastaan ja maistella sanoja. Joskus tunnelma tuntuu täysin pysähtyneeltä, ja henkilöt ikään kuin pakotetaan hallitsemaan tunteensa. Tukahtuneet tunteet raivoavat ihmisten sisimmässä, mutta he pyrkivät näyttämään tyynen rauhallisilta – ja usein onnistuvatkin.

Saarikosken tyyli

Saarikoski uskalsi kääntäjänä ottaa haastavia työtehtäviä vastaan ja selvisi niistä yleensä kunnialla. Häntä on kuitenkin usein moitittu – ja samalla kehuttukin – tekstien liiasta muokkauksesta. Monesti vaikuttaa, että Saarikoski on ennemminkin halunnut tuoda esiin omia ideoitaan kuin välittää kirjailijan ajatukset sellaisinaan. Hänen työtään voisikin useassa tapauksessa kutsua kääntämisen sijasta uudelleen kirjoittamiseksi tai tekstin tulkinnaksi. Dublinilaisia on tässä suhteessa erilainen.

Saarikoskelle tyypillisiä rivouksia tai rohkeita sanavalintoja Dublinilaisissa ei juuri ole. Sekaan on eksynyt jokunen sana, joka antaa vinkkiä kirjailijan stadin slangin tuntemuksesta (”praijata”, ”stritsa”, ”skraapata”) sekä hänen käyttämänsä sanaston omaperäisyydestä (”puddinki”, ”vaapukkahyytelö”, ”silmälappunojatuoli” = a hooded chair). Siepparimaista taiteilua ei käännöksessä kuitenkaan ole. Riippunee siitä, mitä käännökseltä odottaa, pitääkö tätä hyvänä vai huonona ominaisuutena.

Jos haluaa lukea Joycea, joka kirjoittaa dublinilaisten elämästä 1900-luvun alun Irlannissa – kuten moni varmaan ajattelee suomennokseen tarttuessaan – Sarikosken käännös on hyvin onnistunut. Tunnelma säilyy, löydämme itsemme Dublinista, kaikkien niiden erilaisten ja kiinnostavien ihmisten keskuudesta, joista kirjan novellit kertovat. Irlanti itsenäisyyden kynnyksellä, kansallisen hengen nousu, suuret aatteet ja samalla pienten yksilöiden jokapäiväinen, mitättömänkin tuntuinen elämä aukeavat vahvoina mielikuvina eteemme.

Dublinilaisten suomennosta voi lukea myös nauttiakseen Saarikosken kirjailijan lahjoista. Tekstin sujuvuus, hyvät sanavalinnat ja lojaalisuus lähtötekstiä kohtaan ovat ominaispiirteitä, joita käännöskirjallisuuden lukija varmasti odottaakin. Jos taas ihailee Saarikoskea hänen erikoisen tyylinsä, tekstin ominaispiirteiden ja tyylin muuntelun sekä hänen omien, joskus äärimmäisyyksiin menevien ratkaisujensa vuoksi. ja yrittää etsiä näitä Dublinilaisista, saa pettyä. Dublinilaisten käännös toimii hyvin, koska sitä lukiessa ei tarvitse pysähtyä miettimään outoja tai häiritseviä sanoja, vaan teksti liukuu mukavan tasaisesti eteenpäin. Suuria yllätyksiä ei ole.

Suurennuslasin alta

Varsinaisia käännösvirheitä tai kömmähdyksiä ei Dublinilaisissa ole monta, joitain harmittavia kylläkin. Ainakin englannin tuntijan korvaan töksähtää varmasti ilkeästi seuraava suora käännös novellin ’Tapaaminen’ aivan ensimmäisestä lauseesta: ”Joe Dillon meidät tutustutti villiinlänteen”. Lause vaikuttanee alkutekstiä tuntemattomastakin englannin lauserakenteelta ja suomelle kovin vieraalta. Alkuperäinen kohta kuuluukin: It was Joe Dillon who introduced the Wild West to us. Lukija saa ikään kuin muistutuksen siitä, että kyseessä on käännös.

Myös sanavalinnassa olisi ollut paikoittain parantamisen varaa. Saarikoski on esimerkiksi jättänyt sanan sovereign tähän asuun, vaikka ’kultarahaa’ tai ’puntaa’ olisi varmasti voinut käyttää – eihän sovereign kerro rahan arvosta suomalaisille mitään. Smoothing Iron -nimisen rannan Saarikoski on kääntänyt ”Silitysraudaksi” ilman mainintaa siitä, että kyseessä on ranta. ’Arabia’-novellin päähenkilö juoksee ”halliin”, kun englanniksi juostaan into the hall, mikä tässä tapauksessa viittaa selvästi kerrostalon käytävään. Vanhoja neitejä kuvatessaan Joyce käyttää heistä termiä fussy, jonka Saarikoski kääntää ”homssuisiksi”. Kyseiset naiset eivät todellakaan vaikuta homssuisilta, mikä on aivan eri asia kuin fussy, ’turhantarkka’. Tästä novellista (’Kuolleet’) on myös tehty elokuva, jossa nämä neidit ovat hyvin siistejä ja tarkoin huoliteltuja. Novellissa ’Eveline’ Saarikoski kääntää Evelinelle osoitetun Poppens-hellittelynimen ”Puppeliksi”, joka tuo mieleen lähinnä koiranpennun, ei naisystävää.

Kömmähdykset ovat pieniä, mutta ne saattavat olla lukijan kannalta harhaanjohtavia. Tekstissä on myös joitakin epäidiomaattisia rakenteita, kuten ”siitä tuli epäonnistuminen” tai ”ei mitenkään”, jotka englanniksi kuuluvat: but it was a failure ja I don’t mind the least.

Turhaksi osoittautui pieni pelkoni siitä, mitä Saarikoski on Dubliners -teokselle tehnyt ja kuinka paljon hän sitä on muuttanut. Vaikka jotkut Saarikosken ilmaisut tuntuvatkin oudoilta eivätkä kuulu yleiskieleen, ovat ne usein juuri tämän vuoksi hauskoja, hyviä ja tuoreita.

Suomentamisesta on pian kulunut 40 vuotta, mutta novellikokoelma on edelleen täysin luettava. Jotkin sanat tuntuvat nykyisin oudoilta, koska ne ovat vanhentuneet ja poistunet käytöstä. Teoksen kieli on kuitenkin varsin modernia, ja tästä Saarikoskelle kuuluukin erityinen kiitos: Hänen kielensä tuntuu kestävän aikaa paljon paremmin kuin monien muiden hänen aikalaistensa.