Yön kirkas tähti: 99 viimeistä kirjettä

John Keats, brittiläisen romantiikan tähdenlento, kuoli vain 25-vuotiaana vuonna 1821, mutta ehti sitä ennen kirjoittaa tukun säkenöiviä säkeitä, joita luetaan ja tulkitaan edelleen. Keatsin vilkas kirjeenvaihto ystävien ja perheen kanssa muodostaa tuotannon toisen ja lähes yhtä tärkeän haaran. Kattavaa runosuomennosta odotellessa suomalaisilla lukijoilla on nyt Kaisa Siveniuksen vivahteikkaan käännöstyön ansiosta mahdollisuus tutustua runoilijan kahden viimeisen elinvuoden kirjeisiin eli hitusen alle puoleen kaikista säilyneistä kirjeistä.

Jumalainen rakkaus

Monien tunnelmien kirjavoimista kirjeistä välittyy ehkä voimakkaimpana perustava usko itseen – omiin tunteisiin rakastettua kohtaan ja omaan lahjakkuuteen ja oikeutukseen runoilijana. Parikymppinen Keats on jo saavuttanut hieman tunnustusta kirjallisuuspiireissä ja asettaa tavoitteensa rohkeasti korkealle. Kirjeissä Fanny Brawnelle hän ei kertaakaan kyseenalaista omaa rakkauttaan, mutta kyllä murehtii siitä, riittääkö Brawnessa tunteen paloa vastaamaan siihen. Epävarmuustekijät ovat ensisijassa ulkoisia: ehtyvätkö varat, kestääkö terveys?

Jane Campionin Keats-elokuvasta Yön kirkas tähti (2009) kansikuvansa lainaava suomennoskokoelma virittää lukijan odotukset rakkauden taajuudelle, mutta kirjeet Brawnelle ovat vähemmistössä. Hyvä niin, sillä niiden intensiteetti voisi olla peräjälkeen luettuina liikaa. Keatsille rakkaus on uskontoa, ja ehkä havainnollisin vertauskuva tunteen roihulle löytyy kiihkouskovaisuuden puolelta. Rakkauden evankeliumi on monologia, sillä Brawnen vastaukset eivät ole säilyneet jälkipolville. Kuva rakastetusta jää ohueksi, kun amorin nuolesta pillastunut nuori runoilija peittää tämän tunteittensa syöksyaallolla: ”Rakastan sinua. En voi antaa sinulle mitään muuta kuin kauneutesi pyörryttävää jumalointia. […] Sinä nielaiset minut minusta riippumatta, sinä ja vain sinä.” Rakastetusta erilleen joutuminen aiheuttaa tuskaa, mutta yhtälailla raastavaa on tavata tätä. Nykynäkökulmasta omituiselta tuntuva rakastetun tapaamisen pelko selittynee ajan seurustelunormeilla. Pennittömänä Keatsilla ei ollut mahdollisuutta tarjota avioliittoa kauppiaantytär Brawnelle, ja jokainen askel kohti läheisyyttä korotti rakastavaisia erottavaa muuria. Ehkä siksi Keatsin rakkaus säilyi niin elinvoimaisena ja puhtaana: sitä ei arkinen yhteen sovittautuminen ja perheen perustaminen rasittanut.

Kissa postissa

Kirjeissään ystäville, kollegoille ja perheenjäsenille Keatsin persoonan muutkin sävyt pääsevät esille. Kirjeiden sävy on usein kepeän leikkisä, olihan tarkoituksena myös ilahduttaa vastaanottajaa tai vastaanottajia. Kirjeet toimivat oman aikansa sosiaalisena mediana: niitä lähetettiin edelleen, luettiin ääneen ja vaihdettiin tuttavapiirissä. Keats oli hyvin tietoinen kirjeestä kirjallisuudenlajina. Hän viittaa toistuvasti kirjeenkirjoituksen konventioihin ja ehdottaa Brawnelle heidän rakkauskirjeittensä julkaisemista.

Jos tästä herääkin epäilys jotenkin epäaidosta poseerauksesta, tuo kirjeiden arkisuus ja viimeistelemättömyys niihin välittömyyden tuntua. Keats toistaa kuulemiaan (huonoja) vitsejä, kuvailee maisemia, valittaa huonetoverinsa ikävyyttä ja hoitaa lukuisia käytännön asioita talvipalttoon hankkimisesta postin edelleenlähettämiseen. Joskus postissa kulkee muutakin kuin paperille pantuja aatoksia: ”Ajattelin, että saattaisit tarvita rottavahtia, joten paketoin äitisi vanhan kveekarinharmaan kissan lakkisi sisään. Eläin on tiineenä, niin että luvassa onkin kokonainen pesue. Toivottavasti ei niin suurta, ettei enää taloosi mahdu.”

Keatsin liikkuva elämäntyyli tuo kirjeisiin oman leimansa. Kirjoitustyön vaatimukset ja vähäiset varat pakottavat hänet tuon tuosta vaihtamaan asumusta. Uusissa maisemissa on aina ihmeteltävää ja kerrottavaa – vaikka sitten niiden tavallisuudessa, jos ei muussa. Keats muuttaa Winchesteriin kirjastojen perässä, mutta joutuu huomaamaan, ettei kaupungissa ole niitä teoksia, joita hän tarvitsisi. Lontoon asunnon tärkein kriteeri on halpa hinta. Muutamassa kirjeessä palloteltu ajatus Amerikkaan muutosta George-veljen vanavedessä kariutuu siihen, ettei siellä ole kirjastoja.

Ylinnä kaikesta on runous

Työ tai sen vastakohta, joutilaisuus, ovat keskeisiä kirjeiden aiheita. Vuosina 1819–1821 Keats viimeisteli yhdessä Charles Armitage Brownin kanssa kirjoittamaansa murhenäytelmää Otho the Great ja kirjoitti tai editoi tunnetuimpiin kuuluvia runojaan. Niiden julkaisumahdollisuudet olivat epävarmat ja kirjeissä pyörii jatkuvasti ajatus ryhtyä ”populaarikirjoittajaksi” eli lehtimieheksi. Palkkiota vastaan kirjoittamista Keats kutsuu aivojensa panttaamiseksi, mutta toteaa, ettei muita vaihtoehtoja ole. Kirjoittaminen on ainoa, mitä hän osaa tehdä.

Ero lehtikirjoittamisen ja runouden välillä on kuitenkin selvä. ”Runoudessa on hienoa se, kuinka se tekee joka asiasta ja joka paikasta kiinnostavan.” Käyttövoimakseen runous vaatii kiihkon tai kiihtymyksen, se on ”ainoa tila, jossa syntyy parasta runoutta – sitä, mistä ainoana elämässä välitän ja minkä vuoksi elän.” Keats on päinvastaista mieltä kuin aikalaisensa Wordsworth, jolle runouden lähde oli tyynessä mielentilassa rekonstruoitu tunne-elämys. Kiihtymyksen lietsonta teki hallaa Keatsin hauraalle terveydelle, ja lääkäri määräsikin runouden pannaan ja lääkkeeksi viilentävää geometriaa.

Vuoden 1820 alussa kylmettyminen ja veriyskä johtivat Keatsin yhä syvenevään sairauskierteeseen. Kirjeistä tulee kilpajuoksua kuolemaa vastaan. ”Minulla on koko ajan tunne, että todellinen elämäni on ohi ja elän kuolemanjälkeistä aikaa,” Keats kirjoittaa Roomasta, minne hän taudin pahentuessa lähtee toipilaaksi. ”Luoja tietää, millaista olisi ollut – mutta tuntuu kuin – ei, en puhu siitä aiheesta.” Katkeileva lause kertoo sanatarkkuutta kipeämmin lopun vääjäämättömyydestä. Ideoita ja toiveita pulppuileva runoilija joutuu yksi kerrallaan luopumaan kaikesta itselleen tärkeästä: rakastetusta, ystävistä ja työstä. Kirjeiden kaari rakkauden huipuilta kuoleman alhoon on komea ja koskettava.