Kaikki se mitä en muista

Ruotsalaiskirjailijan tulkinta muiston pysyvyydestä on kauniimpi kuin Salvador Dalínmaalaus valuvista kelloista La persistencia de la memoria (1931).

Jonas Hassen Khemiri (s. 1978) on Ruotsin arvostetuimpia nykykirjailijoita. Kaikki se mitä enmuista (suom. Tarja Lipponen) on hänen neljäs romaaninsa. Teemoiltaan läikehtivän kirkas teos kertoo nuorista aikuisista – rakkaudesta, ystävyydestä ja kuolemasta. Toteutus on johdonmukainen ja musertava. Sillä, että ihmiset menettävät luottamuksen toisiinsa ja kieltäytyvät kuuntelemasta toisiaan, on tuhoisat seuraukset.

Viime marraskuussa Tukholmassa Allt jag inte minns palkittiin August-palkinnolla vuoden parhaana ruotsalaisena kaunokirjallisuusteoksena. Jonas Hassen Khemiri on lunastanut paikkansa kotimaansa yhteiskunnallisessa keskustelussa taiteellisilla ja rohkeilla, ihmisen ja ajan hermolla operoivilla romaaneillaan. Proosan lisäksi hän kirjoittaa myös näytelmiä.

Sillä on tuhoisat seuraukset, että ihmiset kieltäytyvät kuuntelemasta toisiaan.

Khemiri syntyi ja varttui Tukholmassa, jossa asuu edelleen. Tunisialaissyntyisen isän ja ruotsalaisen äidin poika opiskeli yleistä kirjallisuustiedettä ja kansainvälistä taloutta, mutta samaan aikaan hänellä oli vahva vietti kirjoittamiseen.

Khemiri on usein määritelty maahanmuuttajakirjailijaksi tai uusruotsalaisuuden ääneksi, samaan genreen kuin kollegansa Marjaneh Bakhtiari, Johannes Anyuru ja Alejandro LeivaWenger. Ruotsalaiset ovat meitä edellä monikulttuurisuudessa: heillä toisen sukupolven maahanmuuttajat ovat olleet osana ja luomassa maan uutta kirjallisuutta jo vuosia.

Ajatussulttaani kertoi Halimin kasvukertomuksen

Khemiri teki läpimurtonsa 24-vuotiaana debyyttiromaanillaan Ett öga rött (Norstedts, 2003), joka ilmestyi meillä Outi Mennan suomentamana keväällä 2004 kantaen nimeäAjatussulttaani.

Tukholmaan sijoittuva, riemukas romaani kertoo ysiluokkalaisesta Halimista, joka pöyristyy kuullessaan, että koulu on lopettamassa hänen kotikielensä eli arabian opetuksen. Halim on oppinut, että mies ilman kieltä on kuin kameli ilman kyttyrää – ei minkään arvoinen. Halim on kuullut Integraatiosuunnitelmasta, jonka avulla ruotsalaispoliitikot aikovat muuttaa kaikki maahanmuuttajat ruotsalaisiksi. Pojan huolet aiheutuvat siis kotouttamisesta.

Monikulttuurisuutta ja maailmanpolitiikkaa raikkaasti käsittelevä romaani ryöppää raa’at asenteet ja ennakkoluulot Halimin minäkertojan virkeillä tulilla. Tarinan alussa Halim asuu maahanmuuttajalähiössä Skärholmenilla, mutta isän päätöksen vuoksi he muuttavat keskustaan Söderille.

Kriitikot kokivat teoksen muistuttavan J.D. Salingerin (1919–2010) Sieppari ruispellossa -klassikkoa (alk. 1951), sekä Sue Townsendin (1946–2014) Adrian Molen päiväkirjoja. Romaani herätti ihastusta omaperäisellä kielellään, jota Tukholman maahanmuuttajalähiöissä puhuttu murteellinen ruotsi oli inspiroinut.

Kertomus tragediasta

Kaikki se mitä en muista on debyyttiä tummasävyisempi, äärimmäisen hienovireinen ja lukukokemuksena miellyttävä.

Romaanin päähenkilö Samuel on kuollut auto-onnettomuudessa. Ruotsalais-afrikkalaisesta kodista kotoisin ollut Samuel oli valmistunut valtiotieteellisestä ja työskenteli maahanmuuttovirastossa. Hän oli herkkä ja tarinan alussa vielä osin kokemuksista puhdas nuori mies, jonka elämää kannattelivat ihmissuhteet: hän muun muassa piti huolta muistisairaasta isoäidistään.

Kun masentunut nuori aikuinen kuolee, huhumylly itsemurhasta alkaa pyöriä.

Samuel oli myös elämänjanoinen merkitysnarkkari. Hän halusi kartuttaa kokemuspankkiaan ja keräsi (kysyi) ihmisiltä rakkauden määritelmiä.

Tarinan kokoava, etäiseksi jäävä kirjailijahahmo alkaa luoda henkilökuvaa menehtyneestä nuorukaisesta. Hän haastattelee Samuelin kämppäkaveria, hanttihommissa pulikoivaa Vandadia, Berliiniin muuttanutta, taiteilijan uraa rakentavaa Pantteria ja Samuelin tyttöystävää Laidea.

Alussa ja lopussa palataan Samuelin kuolinpäivään, ystävien simultaanisen vauhkoontuneeseen ja lamaantuneeseen järkytykseen, ja naapurin tapaisten ulkokehäläisten pohdintaan. Kun masentunut nuori aikuinen kuolee, huhumylly itsemurhasta alkaa pyöriä. Ennen autokolaria on eskaloitunut tapahtumasarja, jonka kirjailija purkaa esiin.

Kirjailijakertoja jopa lopussa simuloi menneitä hetkiä, mutta enimmäkseen Samuel konstruoidaan Vandadin, Pantterin ja Laiden todistajanlausuntojen avulla. Ristivalottava asetelma, jossa kukin henkilö kertoo itse oman näkökulmansa, tuo psykologista syvyyttä ja kosketuspintaa. Se tuo esille henkilöiden luonteet ja auttaa ymmärtämään.

Rakkauden aikamuodot

Romaanin persoonallinen olemus näyttäytyy kohtaamisten ja kommunikoinnin kuvauksissa. Kämppäkaveri Vandad kertoo, kuinka ihmiset yleensä hänet tavatessaan alkavat kysellä maahanmuuttajataustasta ja sen asettamista reunaehdoista, asuinpaikasta ja työstä. Samuelin ja hänen välilleen syntyi sen sijaan henkinen yhteys. ”Hän sanoi: Vandad? Niin kuin se šaahi, joka soti Tšingis-kaania vastaan? Siisti nimi.” (s.19)

Samuel oli odottanut ensirakkauttaan kauan, ennen kuin tapasi tulkkina työskentelevän Laiden maahanmuuttoviraston parkkipaikalla. Rakastuminen, sulautuminen pariskunnaksi ja yritys elää yhdessä näytetään mikroskooppisen tarkasti.

Rakkaus kuuluu henkimaailman asioihin sisäisen ja ulkoisen todellisuuden leikkauspinnalla. Teos konkretisoi Samuelin ja Laiden kokemia tunteita ja energioita. ”Ei vaatimuksia, ei vaivautuneisuutta. Kumpikin meistä ajatteli vain niitä asioita, joista puhuimme, ja minun on vaikea ymmärtää, miksi se tuntui niin luontevalta.” (s.116)

Rakastuminen, sulautuminen pariskunnaksi ja yritys elää yhdessä näytetään mikroskooppisen tarkasti.

Nuorten aikuisten maailmassa perhe muotoutuu lähipiiristä. Arkiseen toimintaan on sisäänrakennettu oletus, että ihmiset pärjäävät omillaan. Samuelin ja Laiden rakastuessa Vandad jää yksin, ja omanlaisilla elämänhallintataidoillaan mies päätyy spiraalimaiseen sivuluisuun.

Samuelin isoäiti muuttaa dementian vuoksi hoitokotiin. Samuel ja Laide päättävät auttaa paria maahanmuuttajanaista ja päästävät heidät asumaan mummon omakotitaloa.

Uneton Tukholmassa

Samuel matkustaa Vandadin kanssa Berliiniin tapaamaan Pantteria. Hän viestii Laidelle koko ajan. Nainen lukee viestit, mutta on tyytymätön siihen, ettei Samuel kerro suoraan kaipaavansa häntä. Laide ei saa unta ja hänen mielensä kieppuu tuottaen kauhukuvia siitä, mitä Berliinissä saattaa olla meneillään.

Rakkaustarinan käänteessä parisuhde muuttuu osapuolten heikkoudet paljastavaksi, väkivaltaiseksi tilaksi. Laidea satuttaa hänen omat spekulatiiviset tulkintansa asioista, joita hän ei tajua. Hän toimii usein egonsa riepottelemana, tuolloinkaan hän ei vastaa Samuelille yhtään mitään.

Vandad kertoo: ”Olenhan minä nähnyt Laiden. Tiedän, miten vanha hän on, miten kuluneelta hän näyttää, olen nähnyt pureskellut kynnet, jahdatun eläimen hurjistuneen katseen. Kyse ei ole ollut tasapainoisesta ihmisestä, vaan tyypistä, joka oli alituiseen varma, että hänet jätettäisiin, ja siksi hänen oli pakko pitää kättä varauloskäynnin ovenrivalla, jotta voisi poistua itse ensin.”(s.192.)

Vain lukija saa kuulla kaikkien kertomukset. Vain hän saa tietää koko totuuden.

Samuelin kuoleman jälkeen ilma on sakeanaan syyllisyyttä ja pahaa verta. Puhutaan, että Samuel oli kameleontti, sosiaalinen opportunisti, joka muutti käytöstään seuran vaihtuessa. Ja hänellähän oli ongelmia muistinsa kanssa… Joku toteaa, että Vandadin sekaantuminen asioihin oli ratkaisevaa. Kertoja raportoi myös teoriasta, jonka mukaan Samuel teki itsemurhan jäädäkseen lähtemättömästi Laiden mieleen.

Ystävien kertomuksilla teos käsittelee toki asioiden eettisiä puolia ja valtaa. Romaanin rakenne toimii ovelasti siten, että vain lukija saa kuulla heidän kaikkien kertomukset. Vain hän saa tietää koko totuuden.

Kirjailija sosiaalisena omatuntona

Suomalaiset ovat havahtuneet viime vuosina siihen, että kulttuurin yhteiskunnallinen painoarvo on vähentynyt. Jos kirjailija uskaltaa ottaa kantaa yhteisiin asioihin, hän saattaa nostaa myrskyn, kuten Laura Lindstedt viime marraskuussa Finlandia-puheensa vuoksi.

Jonas Hassen Khemiri kirjoitti maaliskuussa 2013 avoimen kirjeen Ruotsin oikeusministerilleBeatrice Askille (maltillinen kokoomus). Dagens Nyheterissä julkaistussa kirjeessään Khemiri ehdotti, että hän ja oikeusministeri asettuisivat toistensa nahkoihin vuorokauden ajaksi. Hän toivoi, että ministeri ymmärtäisi, miltä tuntuu joutua toistuvasti määritellyksi ulkoisten ominaispiirteiden, kuten ihon- ja hiustenvärin vuoksi.

Ennen kirjettään Khemiri oli kuunnellut oikeusministeri Askin haastattelua radion ajankohtaisohjelmassa. Oikeusministerinä Ask vastasi poliittisesta ohjauksesta Ruotsin poliisin, maahanmuuttoviraston ja kriminaalihuollon REVA-yhteisoperaatiossa (rättsäkert och effektivt verkställighetsarbete), jonka tavoitteena oli saada kiinni ja karkottaa Ruotsista laittomia siirtolaisia.

REVA-hankkeen aikana vuosina 2009–2014 poliisi pysäytti ulkomaalaisen näköisiä, tummahiuksisia ihmisiä julkisilla paikoilla Tukholmassa ja vaati heitä todistamaan henkilöllisyytensä. Kirjeessään Khemiri suri ja analysoi rakenteellista rasismia, joka ei lähde pesemälläkään. Lisäksi hän kertoi kokemuksiaan rasismista. Helsingin Sanomat uutisoi tapauksesta 15.3.2013.

Khemirin kirjeestä Beatrice Askille tuli yksi verkossa eniten jaetuista ruotsinkielisistä teksteistä koskaan. Kirjeen englanninnos julkaistiin New York Timesissa huhtikuussa 2013.

Kokonaisuuden allegorisuus

Kaikki se mitä en muista käsittelee monia ajankohtaisia trendejä. Esimerkiksi Laide suhtautuu ruokaan fanaattisesti, ja kelpuuttaa lautaselleen vain terveellistä, luonnonmukaisesti tuotettua laatua.

Teos muistuttaa, että yhteiskunta on yhtä kuin ihmisensä.

Romaanin kieli on pragmaattista, taiten käytettyä yleiskieltä. Ottaen huomioon sisällön kiharaisuuden, ilmaisun selkeys ja värittömyys lienee oikea valinta. Kieli on masteroitu (tuotettu) osaksi teoksen huippuunsa viritettyä soundia, sen hermeettistä, mutta riipaisevaa maailmaa.

Teos muistuttaa, että yhteiskunta on yhtä kuin ihmisensä. Muistinsa kanssa kamppaillutta Samuelia, perusturvallisuudeltaan järkkynyttä, itsekästä Laidea ja moniongelmaista Vandadia yhdistävät käsiin hajoavat minuus ja elämä, sen nopeat hetket.

Kaikki kolme puhuttelevat inhimillisyydellään. Heitä voi syyttää korkeintaan ihmisyydestä. Khemirin tulkinta yllättää ja vangitsee Salvador Dalín lailla.