Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet

Joni Pyysalon runoissa eletty arki on häilyvää, epävarmaa ja haikean kaunista. Elämän kadotessa vääjäämättä kohti kuolemaa runojen minä ehtii kokea välähdyksenomaisia hetkiä, rakkauttakin. Kuulaat luonnon ja kaupunkitilan kuvat yhdistyvät syvällisiin ajatuskulkuihin. Kokonaisuutena Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet jää Pyysalon aiempia runokokoelmia vaatimattomammaksi mutta on silti tutustumisen arvoinen.

Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet on rohkea ja ironisella tavalla hauska nimi runokokoelmalle. Kuullessani ennen kokoelman ilmestymistä nimen ensimmäisen kerran ajattelin, että kokoelman täytyy olla ainutlaatuisen kekseliäs ja ironinen. Ikävä kyllä nimi lupaa enemmän kuin mihin rahkeet riittävät.

Kolmannessa runokokoelmassaan Pyysalo jatkaa katoavuuden ja yksinäisyyden teemojen parissa mutta ei yllä aivan samaan surumieliseen koskettavuuteen kuin aiemmissa teoksissaan. Kokoelman nimi on myös säe runossa, joka kiteyttää kokonaisuuden teemoja, joten näyttävä nimivalinta ei sentään liene pelkkä markkinointikeino. Myös edellinen teos, Parittelun jälkeinen selkeys (2003), sai julkisuutta jo räväkällä nimellään.

Arkipäivä ja suuret teemat

Luonto on ollut Pyysalon runoudessa tärkeä jo esikoiskokoelmasta Jätän tämän pimeän kalustamatta (2001) lähtien. Uudessa kokoelmassa luontokuvat lintuineen, pilvineen ja kesäöineen sitoutuvat kitkattomasti kaupunkielämään, esimerkiksi: ”Korva asfaltissa kuulee maanalaisen, / pyykkipojat langalla kuin linnut”. Runoissa liikutaan kodin sisätiloista pihoille, liikenteeseen, Tallinnan pohjoispuolelle tai kesäöiden maisemiin. Pyysalon runojen parhaita kohtia ovat ne, joissa sinänsä arkipäiväisestä havaitsemisen konkretiasta muodostuu upea, paljon puhuva runokuva: ”perhonen lentää kitaran sisään”. Jopa yltiöromanttisuus toimii, jos se yhdistetään yllättävällä tavalla arkiseen kokemukseen: ”Tuntemattoman linnun kutsu öisellä nummella, toistuu saamatta / vastausta, kylpyhuoneen ovenraosta kynsileikkurin ääni”.

Pyysalo ei arkaile käyttää suuria sanoja: kuolema, elämä, rakkaus. Runojen minä on juuri suurista asioista puhuessaan koskettavan inhimillinen ja katoavaisuudestaan tietoinen. Kun puhutaan kuolemasta, käytetään sanaa kuolema, ja kun puhutaan rakkaudesta, käytetään sanaa rakkaus. Suurten kysymysten äärellä runojen minän arkinen kokemus on kovin pientä ja katoavaa, siksi niin haikeaa. Toisinaan kuitenkin tulee tunne, että puhe kuoleman tulemisesta on liian paatoksellista.

Muototaituroinnin ironiaa

Koska kuolema ja rakkaus ovat runouden yleisimpiä aiheita kautta aikojen, niitä ei pidä lähestyä heppoisin perustein. Pyysalo kyllä pysyy tematiikkansa kanssa vahvana lähes kautta linjan, mutta paikoin tunnelma latistuu muodon saadessa ylivallan.

Muoto nousee useissa runoissa pääosaan. Pyysalon runot soljuvat huolellisesti hengittäen. Pilkutus on aina harkittua, sanat ja säkeet yhteen liittävä äänneasu on äärimmäisen hiottua. Runoista aistii runoilijan pyrkimyksen kauneuteen ja harmoniaan. Runoilija kantaa suomalaisen runouden perinteitä alati mukanaan. Paikoin aloin kaivata kauneuteen säröjä, lisää yllättävyyttä täyteläisiin teemarunoihin. Pyysalon runoissa yllättäväkin aines on hillittyä: ”kynän suhina, aamuyöntuuli puissa, / jotain kaunista joka pitää sanoa, / patja jolla me katselemme / katon läpi tähtiä”. Runon minä on toisaalta oman mikrokosmoksensa vanki, toisaalta vapaa näkemään kauneutta, vaikka katon läpikin.

Hankalimmin avautuvat ”Kansanlauluja”-runot, joissa Pyysalo käyttää runomittaa ja osin myös loppusointua. Muotoon keskittyminen vaikeuttaa sisällöllisen sanoman rakentamista, ja osion kokonaisuus jää löyhäksi. Esimerkiksi runossa ”Tule minun viereen, / tule minun taloon, / tule minun pimeään, / tule minun valoon” possessiivisuffiksista luopuminen ei riitä sävähdyttämään muotokokeiluna. Vaikka runon tulkitsisi leikittelyksi minä-problematiikalla, sen merkitys jää epäselväksi. Entä mitä ajatella ”Kansanlaulusta” numero neljä, joka alkaa kammottavan latteasti ”Kaikki oli niin selvää, / minä halusin rakastaa”? Jää arvoitukseksi, pyrkiikö runoilija iskelmätekstejä muistuttavilla kohdilla parodioimaan ja ironisoimaan nykymaailman kansanlaulujen eli iskelmien kliseitä ja tarkoituksellisesti luomaan lukijalle äklön olon. Latteuksien käyttö on kenties tarkoitettu tehokeinoksi, mutta se etäännyttää ainakin minut lukijana rakkaustematiikasta.

Kun tehdään nykyrunoutta niinkin vanhasta aiheesta kuin rakkaus, tuntuisi tärkeältä varoa latteuksien ja kliseiden sanomista, vaikka ne näyttäisivät ironisesti kommentoivan rakkausteemaa parhaiten. Jos kirjoitetaan siitä, kuinka rakkautta on kaikkialla ja kuinka rakkaus ja heikkous ovat samanaikaisesti läsnä, runoja uhkaa rakkausrunojen tusinatavaraksi muuttuminen, vaikka ne olisivatkin kriittisiksi tarkoitettuja kannanottoja rakkauteen liittyviin kielenkäyttötapoihin. Kliseytyneen ”Rakkaus on rikkaruoho” -metaforan käyttö ihmetyttää. Voi tulkita niin, että rakkauskliseiden käytöllä pyritään sanomaan rakkauden olevan pelkkä klisee. Toisaalla todetaan ”mutta elämä on pelkkä mainos, / kuolema, rakkaus ja lisälaitteet”.

Pyysalon runoja sävyttää kuoleman hyväksyminen, mutta niissä on silti myös pessimistinen vire. Elämä on vain tyhjyyden asettamista keinotekoisiin mittasuhteisiin erilaisin tavoin, ennen kuin kuolema tulee. Ajatus kalibroinnista tuo myös Pyysalon mitallisiin runoihin oman, ironisen ulottuvuutensa.

Ihminen ja yhteiskunta tyhjyyden äärellä

Runoissa on myös hiven yhteiskuntakritiikkiä, joka sekin liittyy katoavaisuuden ja kuoleman tematiikkaan. ”Tallinnan pohjoispuolella” -osiossa Pyysalo puhuu kuin ohimennen poliittisen historian muistoista, mutta osion neljännen runon suuraakkosin painettu alku ”LEGALIZE KANNABIS” kiinnittää lukijan huomion liiaksi ja vie voimia venäläisen yhteiskunnan kriittiseltä kuvaukselta. Tallinna-runot Stalin-, puolue- ja vallankumousviittauksineen jäävät kokoelman kontekstissa hieman väkinäisiksi.

Runoissa ”Jumalan asiakas, rukous tyhjään”, ”Apostolit halkeilevat” ja ”Ateistin iltarukous” Pyysalo ruotii yksityisestä tunnekokemuksesta käsin uskonnollisuutta instituutioineen sekä ateismia. Runon minä sekä pelkää että on rohkea. Runoista voi tulkita kriittisiä kannanottoja niin uskontoa kuin ateismiakin kohtaan, mutta kuolema- ja tyhjyysteeman valossa runoissa puhutaan yleisemmin siitä, miten nykyihmisen kohtaaman tyhjyyden edessä on vaikeaa turvautua mihinkään. Apostolitkin halkeilevat, eikä mikään muu ole varmaa kuin kuolema.

Pyysalo onnistuu tiivistämään runoihinsa arkisen kokemuksen, joka on aina sidoksissa kuolemaan. Äidille omistetussa kokoelmassa runoilijan ote on parhaimmillaan mutkattoman ihmisläheinen. Jarkko Laineen muistolle omistetussa runossa kuolema lähestyy ihmistä hellästi: ”ja kavuta sänkyyn ja katsoa kattoa ja odottaa unta ja / anna kuumaisemien loppua”.