Viisi kirjaa runoja

Moni suomalainen tunnistaa yhden Jorma Eton runon, vaikka ei välttämättä tiedä kirjoittajan nimeä. Kyseessä on Eton Ajastaikaa-kokoelman (1964) runo ”Suomalainen”, joka jäi elämään kansalliseen muistiin presidentti Kekkosen siteerattua sitä juhlapuheessaan. Suomalaisen jäyhää luonnetta lakonisen karkeasti kuvaava runo alkaa seuraavasti: ”Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä, / kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään, / sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla / ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen”.

Jo mainitun Ajastaikaa-kokoelman lisäksi Viisi kirjaa runoja sisältää kokoelmat Elämä on – epälyyrillisiä runoja (1955), Kalenterin lehtiä (1982), Madonnan kuva avaruudessa (1987) ja Talvirunot (2001). Etto (s. 1931 Rovaniemellä) on tehnyt monipuolisen uran kirjastoalalla, kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana. Hänen kaunokirjallinen tuotantonsa sisältää runokokoelmien ohella myös romaaneja, näytelmiä ja novellikokoelmia. Hän on suomentanut muun muassa James Joycea ja Mark Twainia. Hän toimi vuosina 1961–1984 Rovaniemen kirjaston johtajana ja vuosina 1964–1965 pohjoissuomalaisen kulttuurilehti Kaltion päätoimittajana.

Ajastaikaa on Eton kokoelmista se, johon kannattaa tutustua.

Elämä on -kokoelman runot, jotka ovat alun perin ilmestyneet 50-luvun kirjallisen modernismin aikaan ja ajankohdan huomioiden sisältävät rohkeahkojakin eroottisia havaintoja, tuntuvat nykylukijasta vaisuilta eikä niiden yksilökokemusta ja yhteiskuntaa kartoittava vähäeleinen toteavuus tunnu kestäneen aikaa.

Ajastaikaa on Eton kokoelmista se, johon kannattaa tutustua. Siinä hän tuntuu jokseenkin jämäkästi löytävän oman poeettisen tiensä. Runoilijuutta kommentoivaan romanttisuuteen yhdistyvä yhteiskunnallisuus muodostaa hetkiä, joista voi yhä tavoittaa kirjoitusajankohdan poliittista tunnetilaa.

Etolla on ollut runojen kirjoittamisessa ja julkaisemisessa pitkiä taukoja. Ehkä se on aiheuttanut hänen runouteensa ponnettomuutta, ja poetiikka on jäänyt kehittymättömäksi, ääni hauraaksi. Suuresta osasta runoja on vaikea löytää mitään sanottavaa. Se, mikä Ajastaikaa-kokoelmassa tuntuu vahvistuvalta runoilijanääneltä, haipuu Kalenterin lehtiä -kokoelmassa pois. Kalenterin lehtiä on enimmäkseen löyhää muistelotyyliä ja pliisuja loppusoinnutteluja.

Madonnan kuva avaruudessa sisältää joitakin rytmis-kielellisesti kiinnostavia kohtia: ”vähä vähältä on nyt lähin oleva yhä lähempi / limi yhä enempi limi on oleva loppumaton on / oleva kyltymättömän kyllytys toistuva / tottuneen taas totutus rytmiytyneen / taasen rytmitys selitetyn taas uusi selitys”. Talvirunot-kokoelma sisältää katoavaisuutta, luopumista ja pienuutta tematisoivia, itämaista runokuvaa muistuttavia kuvia, joista osa onnistuu antamaan lukijalle mietiskeltävää vähäeleisellä tyylillään: ”Pieni talo / suuren tunturin juurella. / Tärkeä / tasapainon takia.”