Yksin, Minkä mitäkin Italiasta

”Täällähän olen niin yksin. Olisi niitä toveria, mutta en minä niiden kanssa osaa. Täällä olevat suomalaiset ovat aivan mahdottomia, paitsi Lönnbohm [Kasimir Leino], joka asuu kaukana toisessa päässä kaupunkia. Norjalaisia olisi paljonkin tarjona, mutta ei ne ole nekään mulle. Ranskalaisia taas on ihan mahdoton saada käsiinsä.”

Näin kirjoitti Juhani Aho Pariisista Suomeen Elisabeth Järnefeltille helmikuussa 1890. Nuoren kirjailijan ensimmäinen ulkomaanmatka alkoi olla puolivälissä. Koti-ikävä, Pariisin talven kylmä kosteus ja yksinäisyys vaivasivat. Matka oli alkanut artikkelisarjalla Pariisin maailmannäyttelyn ihmeistä. ”Se puhaltautuu kuin suunnattoman suuri yksinäinen korpikuusi keskellä viljavata vainiota”, Aho havainnollisti Eiffeltornia, tuolloin maailman korkeinta rakennusta Savo-Karjalan lukijoille.

Nyt oli kaunokirjallisuuden ja uusien aatteiden vuoro. Olihan Aho matkustanut Pariisiin senaatin myöntämällä kirjailija-apurahalla. Sanomalehtitöiden sijaan tarkoitus oli toimia ”kaunokirjailijana varsinaisesti enkä anna häiritä siinä itseäni minkään”, kuvasi hän Päivälehden päätoimittajalle Eero Erkolle.

Ranskalaiseen kirjallisuuteen Juhani Aho oli tutustunut jo ennen ensimmäistä Pariisin-matkaansa nuorena ylioppilaana, kun luonnontieteistä vaikutteita ottanut ranskalainen naturalismi 1880-luvun alussa saapui Pohjoismaihin. Ranskan naturalismin isän, Émile Zolan teoksia luettiin tuoreina ruotsinkielisinä käännöksinä. Evoluutioteoriasta keskusteltiin Kuopiossa Minna Canthin salongissa. Pohjoismaiset kirjailijat kävivät luennoimassa ranskalaisista opeista.

Zolan mukaan kirjailijan tuli toimia kuin tiedemies, tutkia ihmistä ja yhteiskuntaa, etsiä ongelmien syitä ja seurauksia. Ahon kiinnostus zolalaiseen kokeelliseen romaaniin näkyi Kaiku-lehdessä ilmestyneessä ohjelmakirjoituksessa ”Realistisesta kirjallisuudesta sananen” (1885), jossa 24-vuotias kirjailija vannoi todellisuudelle uskollisen kuvauksen nimiin. Romantiikan pilventakaisten haaveiden tilalle Aho vaati ”tosioloihin perustuvaa” ja ”luonnollisen elämän pohjalle asettuvaa”, kaunistelematonta kuvausta.

Zolan mukaan naturalistikirjailijan tuli kuvata ”elämää sellaisena kuin se on”, mutta naturalismissa kuvattujen elämän kappaleiden valinta ei ollut sattumanvaraista. Onnen ja rakkauden sijaan naturalistinen kirjallisuus keskittyy ”elämän varjopuolien” kuvaamiseen, kuten Aho ohjelmakirjoituksessaan kuvasi. Ajan luonnontieteelliset teoriat ruokkivat pessimismiä. Darwinin löydöt ihmisen eläimellisestä alkuperästä peilautuivat kuvauksiin viettien ja vaarallisten vaistojen varassa toimivasta ihmisestä. Arthur Schopenhauerin filosofian ajatus elämästä kärsimyksenä heijastui kertomuksiin särkyneistä illuusioista. Naturalismin ytimeksi muotoutui rappion runousoppi, särkyvä arki ja pettymys moderniin elämään.

Aho oli kunnianhimoinen kirjailija, joka tähtäsi alusta asti kansainvälisille markkinoille.

”Realistisesta kirjallisuudesta sananen” -ohjelmakirjoituksessaan Juhani Aho vaati yhteiskunnallisten ongelmien kaunistelematonta käsittelyä. Teoksissaan hän ei kuitenkaan lähtenyt Minna Canthin tavoin zolalaiselle yhteiskunnallisen naturalismin linjalle kuvaamaan kaupunkilaisköyhälistön kurjuutta, sairauksia tai nälkää. Ahon naturalismi muistuttaa ennemminkin Gustave Flaubertin, Guy de Maupassantin ja Paul Bourget’n tyyliä. Pohjavirtana on melankolinen elämänpettymysten pohdinta, päähenkilönä turhia illuusioita rakentava bovaristi ja moraalisten kysymysten parissa kamppaileva itsetutkiskelija.

Kerronnassa on impressionistisia ja modernistisia piirteitä. Tästä on kyse myös Pariisin-matkalla syntyneessä Yksin-teoksessa. Romaanin lähtökohtana on naturalismin oppien mukainen ”elämän kappale” (tranche de vie), joka kuvaa lukijalle katkelman historian virrassa merkityksettömän jokamiehen elämästä. Teoksen päähenkilö, keski-ikäinen mies on naturalismille tyypillinen passiivinen ajelehtija, joka ei tiedä, mitä elämältään haluaa. Hän saa rukkaset rakastamaltaan naiselta ja pakenee Pariisiin haihduttamaan ikäväänsä.

Aho oli kunnianhimoinen kirjailija, joka tähtäsi alusta asti kansainvälisille markkinoille. Aika Pariisissa kasvatti halua kehittää muotivirtauksista poikkeavaa omaa tyyliä. ”Täällä on herännyt minussa niin palava halu kirjoittamaan jotakin hyvää”, vannoi hän Elisabeth Järnefeltille Pariisin-kirjeessään. Yksin-teoksen valtavirtanaturalismista poikkeava muoto kertoo uuden estetiikan tavoittelusta.

Subjektiivinen näkökulma muistuttaa Paul Bourget’n romaaneista, jotka puhuttivat myös 1890 -luvun vaihteen Pariisissa. Zolalaisen, ulkopuolisen tarkkailijan sijaan modernia pariisilaiselämää havainnoidaan minäkertojan kautta. Naturalismi on enemmän psykologista kuin sosiologista. Pariisin-vaikutelmien lisäksi teoksen pääosassa on omien tunteiden ”sielutieteellinen” havainnointi, jota kertoja on ystävänsä kanssa harjoittanut jo pidemmän aikaa.

”Yhdessä olimme läpikäyneet toistemme rakkaudet ja vuorotellen auttaneet toisiamme seikkailuissamme. Kun niistä aina joku oli loppuun edetty, olimme yhdessä tehneet tilinpäätöksen ja jakaneet tulot so. psykoloogiset havaintomme ja kokemuksemme. Pienimpäänkin vivahdukseen saakka tarkastimme sielunilmiöt itsessämme ja koetimme niiden avulla rakentaa sielutieteellisiä järjestelmiä rakkaudesta ja elämästä yleensä.”

Tieteellinen maailmankatsomus ja psykologian synty opettivat analysoimaan ilmiöiden syitä ja seurauksia. Syvenevän itsetuntemuksen sijaan jatkuvasta itsetarkkailusta oli kuitenkin tulossa modernille ihmiselle enemmänkin taakka. Kuten Paul Bourget Essais de psychologie contemporaine -teoksessaan (1883) kirjoitti, se ruokki 1800-luvun sairaudeksi kutsuttua pessimismiä. Myös Ahon teoksessa omien tuntemusten analyysi muodostuu ansaksi. Melankolia ja elämänpettymys syvenevät.

Kertojan rakkaus itseään nuorempaan naiseen on pakonomaista ja epätoivoista ripustautumista, jolla hän etsii ratkaisua yleiseen tunteeseen elämän tarkoituksettomuudesta. Kömpelöksi ja voimattomaksi itsensä kokevassa suomalaismiehessä ei oikein ole dekadentin dandyn aineksia tai sulavasti flaneeraavan maailmanmiehen itsevarmoja elkeitä. Kotoisimmalta olo tuntuu Pariisin kirjastossa, jossa ”ei jouda huomaamaan niin paljon omaa itseäni”, kertoja kuvaa.

Kerronnassa on jo modernismin enteitä.

Kuten Jyrki Nummi on kuvannut, Ahon romaanin kerronnassa on jo modernismin enteitä. Fragmentaarisuus, aikarakenteiden anakroniat ja imperfektiä korvaava preesens rikkovat lineaarisesti etenevän realistisen kertomuksen ”luettavuutta” ja kyseenalaistavat perinteisiä representaation keinoja. Kokeva ja kertova minä samastuvat toisiinsa, toisin kuin perinteisessä retrospektiivisessä minäkerronnassa.

Yksilön subjektiivisessa näkökulmassa on myös arjen harmautta uudistavaa voimaa. ”Etsin aina uutta huomattavaa ympäristöstä”, kertoja kuvaa. Tarkkaileva katse kyseenalaistaa totuttuja tapoja havainnoida ympäristöä. Arkinen Pariisi alkaa näyttäytyä toisin: ”ihmekaupunkina” ja ”palatsina”, jossa moderni ja mennyt sekoittuvat. ”Ja kaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita kohoten kuin kiveen hakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautasilla balkongilla kaulustettuja niin kuin harmaapukuinen nainen hienoleikkeisellä harsolla.”

Impressionismin subjektiivisuus on periaatteessa ristiriidassa naturalismin objektiivisen tarkkailun kanssa, mutta suuntauksilla oli myös yhteisiä päämääriä. Välitön havainnointi vie lukijan mahdollisimman lähelle kuvattua maisemaa ja toteuttaa Zolan ajatukseen naturalistisen kuvauksen ”verhottomuudesta” vailla kertojan etäännyttävää väliintuloa. Todellisuus muotoutuu tässä ja nyt. Naturalismin tavoin impressionismi etsi aiheitaan arjen maisemista. Monet’n, Manet’n ja Degas’n maalausten rautatieasemat, kahvilat, kirkot ja torit heijastuvat Zolan romaanien visuaalisissa kaupunkikuvissa, jossa värit, ilma ja väkijoukkojen liike sulautuvat toisiinsa valon vaihteluissa.

Rakenteellisesti Yksin-teos rinnastuu samana vuonna (1890) ilmestyneeseen Knut Hamsunin romaaniin Sult (suom. Nälkä), jota moni nykykirjailija – Paul Auster mukaan lukien – on pitänyt modernismin perustavana teoksena. Henkilökuvauksessa Aho kuitenkin on uskollinen naturalismin estetiikalle. Hamsunin Nälän naturalismia parodioiva päähenkilö, joka väittää jatkuvasti kärsivänsä nälästä mutta samalla kieltäytyy syömästä, on modernismille tyypillinen psykologisesta johdonmukaisuudesta irtoava absurdi hahmo.

Yksin-kertomuksen melankolinen kertoja, joka haaveilee onnesta ja rakkaudesta mutta pettyy särkyneisiin illuusioihin, edustaa Ahon tuotannolle tyypillistä psykologista tunnerealismia. Toisin kuin modernismin abstrakteilla henkilöillä, Ahon maailmassa ihmisillä on tausta ja menneisyys, eletty elämä ja teot, jotka vaikuttavat nykyhetkessä. Ihmismielen liikkeet kuvataan arjen mittasuhteissa. ”Eletyn elämän” merkitys korostuu myös Yksin-teoksen autofiktiivisessä luonteessa. Lähtihän Ahokin Pariisiin rakkaussurujen – Aino Järnefeltin kirvelevien rukkasten – saattelemana.

Vaadittiin, että kustantajan olisi leimattava kirjan kanteen ”pornografiaa”.

Kirjallisuushistoriassa Yksin-romaani muistetaan usein sen synnyttämästä kohusta. Skandaali syntyi teoksen lopun kohtauksesta, jossa kertoja päätyy jouluaattona Moulin Rougeen. Hän saa tietää rakastamansa naisen kihlautuneen toisen miehen kanssa, purkaa matkan alussa itselleen antaman lupauksen ”puhtaudesta” ja viettää yön prostituoidun kanssa. Vanhasuomalaisten arvostelut olivat jyrkkiä: vaadittiin, että kustantajan olisi leimattava kirjan kanteen ”pornografiaa”.

Romaanista väiteltiin myös vuoden 1891 valtiopäivillä. Keskustelu sai alkunsa valtion taiteilija-apurahoista, jolla Ahokin oli matkustanut Pariisiin. Routavuodet häämöttivät, ja venäläislehdistö oli alkanut kirjoitella kriittisesti Suomen autonomisesta asemasta. Erään talonpoikaissäädyn kansanedustajan mukaan Ahon olisi pitänyt rohkaista laimentunutta isänmaallista mieltä. Sen sijaan hän oli syössyt runoratsunsa Pariisin lokaviemäreihin ja pettänyt kansansa. Närkästyneimmät vaativat jopa apurahan palauttamista.

Naturalismin aikakautta leimasi vahva julkinen keskustelu suomalaisen kirjallisuuden tehtävästä. Kirjailijoiden toivottiin osallistuvan kansalliskirjallisuuden synnyttämiseen ja ennen kaikkea myönteisen suomalaisuuden kuvan rakentamiseen. 1880-luvulla fennomaanit odottivat hartaasti suomenkielistä kansalliskirjailijaa, joka ”on nouseva ei ainoastaan meidän vaan muidenkin kansojen hartioille ja yhdellä iskulla kohottava suomalaista kirjallisuutta maailman etevimpien kirjallisuuksien joukkoon”, kuten toimittaja ja suomalaisuusmies J. A. Lyly kuvasi vuonna 1887.

Ahoa kannustettiin alusta asti suomenkieliseksi Runebergiksi. Vaikka Aho myöhemmin lunasti odotukset kansakunnan syntyä luotaavilla romaaneillaan Panu (1897) ja Kevät ja takatalvi (1907), konservatiiviset kriitikot pettyivät Yksin teoksen lisäksi moneen muuhunkin ranskalaisvaikutteiseen romaaniin, kuten Papin rouvaan.

Yksin-teoksen kuvaus suomalaismiehen joulunvietosta prostituoidun kanssa oli ranskalaisen kirjallisuuden mittapuilla kaino, mutta toisaalta näennäisen viaton Moulin Rouge -kohtaus kytkeytyi laajaan yhteiskunnalliseen ongelmaan: prostituutioon ja ajan kaksinaismoralistiseen käsitykseen seksuaalisuudesta. Sivistyneen naisen odotettiin pidättäytyvän seksistä avioliiton ulkopuolella, miehille vapaus sallittiin.

Prostituutiosta oli 1800-luvun lopussa tullut osa hyvinvoivan miesväestön vapaa-ajan huvittelua. Pariisissa maksettua rakkautta myivät kymmenet tuhannet naiset köyhistä ja parittajien mielivallan armoilla olevista katutytöistä asiakkaansa itse valitseviin varakkaisiin kurtisaaneihin – sellaisiin kuin Zolan kuvaama Nana. Prostituutio kukoisti myös nopeasti kasvavassa uudessa yliopisto- ja pääkaupungissa, Helsingissä, jossa prostituoituja oli suhteellisesti enemmän kuin Lontoossa.

Aihetta kuvattiin monessa 1880-luvun naturalistisessa romaanissa. Ahon Helsinkiin-romaanissa (1889) Kuopiosta Helsinkiin saapunut ylioppilas aloittaa tutustumisen uuteen opiskelukaupunkiinsa lähtemällä Tarkk’ampujankadulla sijainneeseen ilotaloon. Myös Canthin Hannassa (1886) nimihenkilön kihlattu pettää Hannaa Tarkk’ampujankadun ”tunnetussa kartanossa”, ja K. A. Tavaststjernan Lapsuudenystävät-romaanissa Punavuoren ilotalosta saatu sukupuolitauti vie päähenkilön terveyden.

Papin tytär ja Papin rouva -teoksissaan Aho kuvasi kriittisesti naisen alistettua asemaa patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Sukupuolimoraalikeskustelussa hän kuitenkin asettui ruotsalaisten mieskirjailijoiden Strindbergin ja Gustaf af Geijerstamin rintamaan naisliikettä piikittelevissä sanomalehtikirjoituksissaan. Kiistan seurauksena Minna Canth katkaisi välit Ahoon vuonna 1887.

Keskustelun taustalla vaikutti englantilaisen lääkärin George Drysdalen ajatus prostituutiosta välttämättömänä pahana. Pohjoismaissa laajasti luetussa teoksessaan The Elements of Social Science (1854) Drysdale valitteli prostituoitujen kurjia oloja mutta korosti seksuaalisuuden luonnollisuutta ja piti seksistä pidättäytymistä suurempana yhteiskunnallisena haittana. Hän kuvasi prostituoituja ”intohimojen marttyyreiksi”, jotka uhrautuivat ihmiskunnan yleisen hyvän – miesten nautinnon – nimissä.

Yksin-romaanissa oikeus nautintoon ei kuitenkaan näytä tuottavan sen enempää henkistä kuin fyysistäkään hyvinvointia. Prostituoidun kanssa vietetty jouluyö sysää kertojan yhä syvempään depressioon ja saa kaipaamaan yhä enemmän menetettyä rakkautta. ”Minä rakastan häntä taas, Annaa, rakastan yhä hullummin, yhä epätoivoisemmin kuin koskaan ennen”, kertoja kuvaa.

Minäkertojan rakastama Anna on kauneusunelma, ”puhdas profiili ja kihara korvan juuressa”, joka nuoruudessaan ja ihanteellisuudessaan nousee arjen raadollisen seksuaalisuuden yläpuolelle ja muodostaa vastakohdan kertojan dekadenssille. Hetkellisten nautintojen sijaan kertoja kaipaa pysyvää rakkautta, joka loppujen lopuksi määrittää myös modernistisesti havaitsevan subjektin katsetta. ”Sehän on suhde toiseen sukupuoleen, joka määrää sen, mitä meistä näyttää ympäristömme”, kertoja kirjoittaa.

Vuonna 2011 on kulunut 150 vuotta Juhani Ahon syntymästä. Yksin-romaanin kautta avautuu näkökulmia nykyaikaistumiskehitykseen, Suomen ”kansakuntaistumiseen”, eurooppalaistumiseen, suomen kielellä kirjoitetun kirjallisuuden syntyvaiheisiin ja ajan kirjallisuuden suuntauksiin. Menneisyyden kertomukseen sisältyy kuitenkin myös ristiriitoja ja elämän varjopuolia, sitä ”epämukavaa totuutta”, jota Aho ”Realistisesta kirjallisuudesta sananen” -kirjoituksessaan kuvasi naturalismin puhdistavaksi voimaksi.

Arki ja pyhä

Ranskan lisäksi Juhani Aho matkusteli laajasti myös muualla Euroopassa. Pian Pariisin-matkan jälkeen, vuonna 1893, Aho suuntasi Pietarin ja Wienin kautta Italiaan. Pariisin tavoin Venetsian, Firenzen ja Rooman tunnelmat välittyivät suomalaisille lukijoille Päivälehdessä jo samana vuonna, mutta 1900-luvun alussa Aho kokosi kirjeet matkakirjaksi Minkä mitäkin Italiasta (1906). Teos sisälsi myös muutaman esseen Ahon toiselta Italian-matkalta, vuodelta 1903. Italia-kirjaa seurasi Sveitsin ja Itävallan matkojen tunnelmia välittävä Minkä mitäkin Tyrolista (1908).

Kirjailijana Aho rakensi omaa tyyliään suhteessa ajan eurooppalaisen kirjallisuuden aatteisiin ja virtauksiin. Kysymys kansallisen ja kansainvälisen kulttuurin suhteesta on myös matkakirjeiden aiheena. Italian-kirjeissä suomalaisuutta pohditaan erityisesti kuvataiteen ja arkkitehtuurin kautta. Vaikka Roomassa tai Firenzessä on vaikea välttyä antiikin tai renessanssin aarteilta, näkökulman valinnalla oli epäilemättä yhteys matkaseuraan: Italiaan Aho lähti vastavihittynä aviomiehenä, tuoreen vaimonsa, kuvataiteilija Venny Soldan-Brofeldtin kanssa.

Osa Italian-kirjoituksista on tyylillisesti kunnianhimoisia. Maisemien kuvauksissa tavoitellaan impressionistista havainnon estetiikkaa. Niitä luonnehtii ”kinesteettinen” moniaistisuus ja impressionismille luontainen tunteen, aistimuksen ja ajatuksen sekoittuminen. ”Silmä luulee tuntevansa samaa hyväilyä kuin minkä tuntee käsi, kun se silkkiä ja samettia hyväilee”, Aho vertaa ensimmäistä Italian-vaikutelmaa kirkontorneineen ja kylineen kankaan koskettelemiseen.

Pariisin skandaalien ja lukuisten purkautuneiden kihlausten jälkeen Italiaan matkustanut Aho oli vakiintunut ja avioitunut. Tietynlainen vakavoituminen heijastuu myös matkakirjeiden keskeisessä aiheessa, uskonnossa. ”En ole koskaan ollut niin uuttera kirkossakävijä kuin täällä Italiassa. Tuskin menee päivää, ettei tulisi jotakuta kertaa kirkossa pistäydytyksi.” Aho kulkee luostareissa, hautausmailla ja analysoi ”Mikael Angelon ja Rafaelin” raamatuntulkintoja Vatikaanin kokoelmissa sekä vertailee katolista ja luterilaista maailmaa.

Kirjallisuuteen Aho tutustui ensi kertaa naapurin renkipojan kautta.

Suhde kirkkoon ja uskontoon oli toisaalta myös Aholle henkilökohtaisesti koskettava aihe, jota hän käsitteli laajasti teoksissaan. Olihan Ahon lapsuudenkoti herännäispappila Savossa: Pariisin viettelykset kohtasi papin poika Lapinlahdelta. Pietistisessä lapsuudenkodissa vieroksuttiin kaikkea maailmallista. Kaunokirjallisuuskin oli syntiä ja turhuutta.

Kirjallisuuteen Aho tutustui ensi kertaa naapurin renkipojan kautta, joka kertoi tulevalle kirjailijalle muun muassa Walter Scottin Ivanhoesta. Aho irtautui kodin uskosta, mutta jännite konservatiivisen ja liberaalin, perinteisen elämänmuodon ja modernin maailman, tieteen ja uskon, kaupungin ja maaseudun välillä muodostui yhdeksi kaunokirjallisen tuotannon perusteemaksi.

Vastakohtien maailman voi aistia myös Minkä mitäkin Italiasta -kokoelmasta. Toisaalta Aho ihailee uskonnon vaikutusta ja sen kautta avautuvaa näkymää ihmismieleen: ”Jos nuo kaikkien uskovaisten uskotut miehet voisivat ja saisivat ilmaista, mitä kaikkea he rippituolissaan ovat kuulleet, mitä ihmissielujen ja niiden salaisuuksien syvyyksissä ovat nähneet, se olisi sielunelämän kuvausta, jonka rinnalla n. k. psykoloogisten kirjailijain analyysit olisivat aloitteilijain kokeita.”

Freskomaalaukset herättävät kunnioitusta ja synnyttävät esteettisiä elämyksiä, jonka rinnalla naturalismin tieteellisyys tuntuu banaalilta. ”Kun nykyajan realistisessa taiteessa näkee niin paljon aatteetonta luonnon kopioimista, niin paljon turhaa ja hengetöntä detaljityötä, on niin viileätä ja virkistävää antautua tuohon puhtaaseen taiteen nautintoon, jonka freskomaalaukset synnyttävät.”

Samalla Rooman kirkkojen loisto hirvittää luterilaista sielua. Pyhän Paavalin kirkon suuruudessa on ”jotakin ameriikkalaista kehuskelevaa”, hautakivien koristeellisuus ”osoittaa dekadenssia ja pilaantunutta makua”. Genovan hautausmaalla tulee ikävä suomalaista vaatimattomuutta ja kuoleman kohtaamista totisuudella: ”ne, jotka ovat tuon komean, kallisarvoisen patsaan pystyttäneet, näyttävät muistaneen itseään enemmän kuin kuollutta”.

Italia-kirjan kolme viimeistä esseetä ovat peräisin Ahon toiselta Italian-matkalta vuodelta 1903. Elettiin sortovuosien aikaa. Suomenmielisiä sanomalehtiä lakkautettiin, myös Päivälehti, jota Aho oli ollut perustamassa. Nikolai Bobrikov nousi vuonna 1903 kenraalikuvernööriksi. Suomenmielisiä poliitikkoja, toimittajia ja taiteilijoita karkotettiin. Karkotettujen joukossa olivat myös Eero Erkko sekä passiiviseen vastarintaan osallistuneet Juhani Ahon veljet Pekka ja Kaarlo Brodfeldt.

Juhani Aho ei ollut mukana salaisessa Venäjän-vastaisessa toiminnassa, vaikka hänen epäiltiinkin olevan mustalla listalla. Mutta hän ei jäänyt odottamaan karkotusta vaan lähti vuonna 1903 vapaaehtoiseen maanpakoon, ja suuntasi jälleen Italiaan Vennyn sekä poikiensa Heikin ja Antin kanssa. Viimeiset Minkä mitäkin Italiasta -kirjan esseet ovat peräisin tältä ajalta.

Kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitetuissa matkakirjeissä on mukana uusia aatteita. Ihmisen ja luonnon suhdetta tuotannossaan monin tavoin tarkastellut Aho herättelee moderneja ”ekokriittisiä” kysymyksiä. ”Laululintuja” -kirjoitus kritisoi italialaista metsästyskulttuuria, Suomessa kiellettyä pikkulintujen tappamista. Peippojen ja satakielten ampuminen inhottaa innokasta perhokalastajaa ja luonnonystävää.

Hotellissa lintupaistia tarjoillaan hygieenisenä ravintona terveyttään hoitaville yläluokan firenzeläisille: ”Kaikenlaisten ryytilehtien väliin on asetettu pieniä, kurjia, palsamoituja muumioita: satakielten, leivojen, peippojen, sirkkujen paistetuita ruumiita pienine nokkineen, siipineen ja jalkoineen.” Matkakirjeen kirjoittaja kieltäytyy syömästä ja kuuntelee mieluummin lintujen laulua.

Teoksen viimeisessä lastussa ”Kuvaus Kaaprista” palataan jälleen Yksin-romaanista tuttuun aiheeseen, valintaan viettelevän nautintojen maailman ja melankolisen itsetutkiskelun välillä. Caprin saarella matkaseurue etsii Anacaprin erakkoa mutta löytää vain kuolleen erakon tyhjän majan. Karun luonnon keskeltä avautuu näkymä elämäniloiselle Napolinlahdelle. ”Se on pantu siihen kuin vertaukseksi niistä kahdesta vastakkaisesta tunteesta, jotka aina taistelevat vallasta katoolilaisen sydämessä: täydellisestä elämän ilosta ja täydellisestä maailman kieltämisestä.”

Tässä kohdin katolisen sielun analyysi tuntuu kuitenkin kuvaavan yhtä paljon luterilaista ja pohjoista mieltä, joka masentuu keskellä Pariisin maailmannäyttelyn iloista väkijoukkoa ja ilotulitusta Eiffel-tornin juurella: ”Nykyaika on humbuugia ja tämä on kaikista suurinta”, Yksin-teoksen kertoja kuvaa.

Kirjoituksessa on käytetty seuraavia lähteitä:

Aho, Antti J 1951. Juhani Aho I-II. Porvoo, WSOY.
Castrén, Gunnar 1922. Juhani Aho. Porvoo, WSOY.
Drysdale, George 1854/1861: The Elements of Social Science or Physical, Natural and Sexual Religion. By a Graduate of Medicine. London, E. Truelove.
Naisten Helsinki. Toim. Anna Biström, Rita Paqvalén, Hedvig Rask. Helsinki, Schildts 2010.
Niemi, Juhani (toim) 1986. Juhani Ahon kirjeitä. Helsinki, SKS.
Nummi, Jyrki 2002. Aika Pariisissa. Juhani Ahon ranskalainen kausi 1889-1890. Helsinki, SKS.
Parent-Duchâtelet, Alexandre Jean-Baptiste 1836/1900. La prostitution à Paris. Paris, P. Fort.
Rossi, Riikka 2009. Särkyvä arki. Naturalismin juuret suomalaisessa kirjallisuudessa. Helsinki, Gaudeamus.