Ruutuhyppelyä

Julio Cortázarin (1914–1984) teos Rayuela, suomeksi Ruutuhyppelyä, on kokeellinen romaani, jopa antiromaaniksikin kutsuttu. Espanjankielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1963. Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin sen on ansiokkaasti suomentanut Anu Partanen. Käännös noudattelee hyvin alkuperäisteosta, josta käsissäni on kuudestoista painos.

Cortázar kirjoitti runoja ja proosaa jo ennen Ruutuhyppelyä, mutta tämä teos loi hänen kansainvälisen maineensa kirjailijana. Hänen vaikutuksensa modernin proosan kehitykseen espanjankielisissä maissa on kiistaton. Cortázar asui Argentiinassa ja Ranskassa. Hän toimi myös kirjallisuuden opettajana ja kääntäjänä. Häneltä on aiemmin suomennettu Salaiset aseet (Otava 1984), Bestiario (Loki-kirjat 1999) ja Tarinoita kronoopeista ja faameista (Loki-kirjat 2001).

Yksi onkin monta

Ruutuhyppelyä on kokeellinen ja yrittää kääntää päälaelleen sen, miten olemme tottuneet lukemaan. Jos Ruutuhyppelyä ei voi lukea fantasian tai maagisen realismin piiriin kuuluvaksi, voisiko sitä pitää metafiktiona? Fiktiona, joka tiedostaa oman sepitteellisyytensä ja samalla oudontaa ja vieraannuttaa lukijan todellisuudesta?

Teosta voi lukea pala palalta kuin ruutua hyppien, piirtäen viivan kerrallaan, kunnes ruudukko alkaa muodostua. Kirjailijan mukaan Ruutuhyppelyä on ”monta kirjaa, mutta ennen kaikkea se on kaksi kirjaa”. Massiivisen romaanin voi lukea alusta lopettaen lukuun 56 tai kirjailijan ehdottamassa järjestyksessä hyppien 73–1–2–116–3–84… Luku 131 luetaan kirjailijan ehdotuksen mukaan kaksi kertaa. Luvusta 34 ei muodostu järkeviä lauseita, jos lukee jokaisen rivin, mutta joka toisen rivin lukemalla muodostuu. Cortázar on myös kehittänyt aivan uusia sanoja, joita ei mikään kieli tunne. Silti asian ymmärtää.

Cortázarin proosa on runoa. Yksi lause pitää sisällään useita merkityksiä, tulkinta riippuu lukijasta, siksi Ruutuhyppelyä on monta kirjaa. ”Nestehukasta kärsivät naiset ovat kauhistuttavia…Tai hänet pantaisiin laskemaan kaksikymmentä tippaa belladonnaa, yksi kerrallaan.”

Ruutua hypitään yksin

Romaanin nimi Ruutuhyppelyä on metafora. Elämä on ruutuhyppelyä, vaikeata ja vakavaa leikkiä, jossa pompitaan yhdellä jalalla kiven perässä, ruudukossa alimmaisena maa ja ylimpänä rituaalinen taivas. Teos jakautuu osioihin Tuolla puolen, Tällä puolen ja Muualla. Alun Pariisin latinalaiskorttelit vaihtuvat Buenos Airesiin.

Cortázarin kerronnassa voi vaeltaa ja sama toistuu teemojen tasolla: romaani puhuu yksinäisyydestä, kodittomuudesta ja irrallisuudesta. Teoksesta voi löytää todellisuutta tai toden voi kadottaa aivan kuten kirjan päähenkilö Horacio Oliveira kadottaa lopulta Magan, jota ei usko rakastavansa. Cortázar kuvaa ehkä tarkimmin juuri Oliveiran pään surrealistista sisältöä. Henkilöt ovat suhteellisen paikallaan, mutta mielet alituisessa liikkeessä. Miten mahdoton on toive: ”Voi, päästä minut sisään, anna minun kerran nähdä sinun silmilläsi.”

Ruutuhyppelyn keskiössä on Klubi, jossa keskustellaan taiteesta, kirjallisuudesta, elämästä, todellisuudesta ja ajatellaan hyödyttömiä aina tilaisuuden tullen. Klubin jäseniä ovat mm. Perico, Pola, Etienne, Gregorovius, Oliveira ja Maga, jolle pitää selittää aina kaikki, mistä puhutaan. Keskustelijoiden välisistä suhteista ei ota selvää. He ovat samassa tilassa, vierekkäin, mutta silti vieraina. Keskustelujen aiheet ovat useimmiten surumielisiä tai absurdeja, ehkä siksi, että ”Onnesta syntyy huonoa kirjallisuutta.”

Jazz soi yössä, klubilaiset juovat matea tai ruokoviiniä ja keskustelevat niin intoutuneina, että eivät huomaa Magan vauvan, Rocamadourin kuolemaa. Tai huomaavat kyllä, mutta eivät halua kohdata todellisuutta, sopeutuvat. Tai eivät tunne todellisuutta, sitä kummalla puolella länsimaista dikotomiaa, elämää vai kuolemaa, tämänpuoleista vai tuonpuoleista he ovat. Henkilöiden ”todellisuus pakenee sormien välistä kuin vesinoro”.

Tarkoituksenmukaista taidetta

Ruutuhyppelyä on verrattu James Joycen Odysseukseen. Joycehan on käyttänyt teoksessaan kymmeniätuhansia erikielisiä ja keksittyjä sanoja. Cortázarin yhtenä ansiona ovat juuri herkulliset sanat, lauseet, joiden makua ei voi ohittaa ilman, että ajatus lähtee hyppimään toisaalle ja paluu alkutekstiin vie aikaa.

Ruutuhyppelyssä on jollakin tapaa Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden tunnelmaa, mutta Ruutuhyppelyä on kuitenkin kirjoitettu aiemmin. ”Tiesin jo että etsiminen oli osani, kohtaloni oli sama kuin niillä, jotka lähtevät öisin päämäärättä ulos, vaikuttimeni oli sama kuin kompassin särkijöillä.”

Ruutuhyppelyssä on myös useita viittauksia muun muassa kuvataiteeseen. ”Maga käveli häntä vastaan käpertyneenä kuin joku Toulouse-Lautrecin hahmo.” ”Esimerkiksi se, mitä meille tänä yönä tapahtuu nyt täällä, on kuin Rembrandtin taulu, jossa pieni valotuikku häämöttää nurkassa, eikä se ole fyysistä valoa, se ei ole sitä, mitä tyynesti kutsut ja määrittelet lampuksi watteineen ja valovoimineen.” ”Olet aina elossa, olet aina nykyhetkessä, kaikki järjestyy tyydyttävästi kuin Van Eyckin maalauksessa.” Mutta entäpä, jos maalauksen peili alkaa kummasti huurtua?

Ruutuhyppelyä ei ole kovin lohdullinen teos, eikä sen päähenkilö Oliveira järin sympaattinen. Silti se on taidetta, joka imaisee matkalle eikä tahdo irrottaa. Cortázar lausuu viimeiset sanat:

”…koska meistä kummastakin sattumanvaraiset kohtaamiset olivat elämässä vähiten sattumanvaraisia ja tapaamisista sopivat tarkasti vain ne ihmiset, jotka tarvitsevat viivoitettua kirjoituspaperia tai puristavat hammastahnaputkiloa aina toisesta päästä.”

(Ruutuhyppelyn suomennoksessa on lainauksia seuraavilta suomentajilta: Paavo Cajander, Juhani Jaskari, Ville Keynäs, Jyrki Kiiskinen, Jukka Koskelainen, Tarja Roinila, Pentti Saarikoski, Hilkka Suomi-Orava, Jaana Toivari-Viitala. Luku 36 pohjautuu Matti Rossin suomennokseen.)