Kuva ja sana. Kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä

Kai Mikkosen laaja teos Kuva ja sana on ensimmäinen suomenkielinen tietokirja kuvallisen ja sanallisen esityksen vuorovaikutuksesta. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana meillä on julkaistu enenevässä määrin aihetta käsitteleviä artikkeleita ja maailmalla alaa on tutkittu runsaasti. Suomessa on tehty esimerkiksi medialukutaitokirjoja, sarjakuvatutkimusta ja erillisiä ekfrasiksia käsitteleviä artikkeleita, mutta Mikkonen antaa ensimmäisenä aiheesta laajan yleisesityksen. Haastava työ on erittäin kattava ja tarjoaa runsaasti pohdittavaa paitsi aiheeseen ensimmäistä kertaa tutustuvalle myös aiheeseen perehtyneelle alan tutkijalle. Teos antaa yleiskuvan aihetta koskevan tutkimuksen metodeista ja historiasta.

Yli 400-sivuisessa taiteiden- ja tieteidenvälisessä teoksessa ei keskitytä analysoimaan kuvaa tai sanaa toisistaan erillään. Tutkija liittyy sanan ja kuvan tutkimuksessaan (engl. word-image / text-image studies) traditioon, joka ammentaa erityisesti taidehistoriallisesta kuvallisuuden tutkimuksesta, kulttuurintutkimuksesta, kirjallisuustieteestä ja semiotiikasta. Painopiste on nimenomaan siinä kielellisen ja visuaalisen elementin vuorovaikutuksessa, joka ilmenee kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä (engl. iconotext, ransk. iconotexte, texticonisme) eli sellaisissa taideteoksissa, joissa kuva ja sana nivoutuvat elimellisesti yhteen. Jälkimmäisestä hyvä esimerkki on kuvakirja, joita tutkija analysoi työnsä viimeisessä osassa. Mikkonen on rajannut aineistoaan niin, ettei käsittele lainkaan liikkuvaa kuvaa. Ratkaisu onkin onnistunut, koska muutoin aihepiiri olisi turhan massiivinen yhden tutkijan (ja lukijan) purtavaksi.

Kuva ei ole yhtä kuin sana eikä sana kuin kuva

Mikkonen on jakanut tutkimuksensa viiteen osaan, joista ensimmäinen on nimeltään ”Kuvan ja sanan vuorovaikutus”. Esipuheessaan hän esittelee tutkimuksensa keskeisiä lähtökohtia ja terminologiaa: siinä selviävät monet termit (esim. metafora, metonymia, ekfrasis), joita hän jatkossa käyttää. Ensimmäisessä osassa johdatetaan kuvan ja sanan vuorovaikutukseen eri näkökulmista. Moneen otteeseen Mikkonen korostaa, ettei kuvan ja sanan vuorovaikutus tarkoita kuvallisen ja visuaalisen esityksen samastamista. Kuvaa ei voi tyhjentää sanoin, eikä sanaa voi kuvin tyhjentävästi selittää.

Heti teoksen alussa tulee esille Mikkosen tarkka lukutaito: hän ei sorru yksinkertaistaviin määritelmiin ja esittää aina vaihtoehtoisia tulkintoja. Myöskään teoriaa ei koskaan esitetä ilman tarkkaa kritiikkiä. Taitavasta luennasta saadaan jo ensimmäisiä näytteitä teoksen ensimmäisessä osassa, jossa Mikkonen erittelee taulujen nimien vaikutusta kuvien tulkinnassa esimerkkinään mm. flaamilaistaiteilijan Pieter Bruegelin [1525?–1569] maalaus Ikaroksen putoaminen 1550-luvulta. Ensimmäisessä osassa ruoditaan moneen otteeseen tärkeää kysymystä siitä, millainen kuvan ja sanan välinen ero lopulta on ja onko sitä lainkaan.

”Kuvan ja sanan suhteen historia” on teoksen toinen osa, jossa sukelletaan aihepiirin historiaan niin, että teoreettiset näkemykset painottuvat. Käsittelyyn nostetaan erityisesti ut pictura poesis -perinteestä lähtevä sanan ja kuvan vuorovaikutus. Ut pictura poesis -sanonta on peräisin Horatiuksen Ars Poeticasta, ja se voidaan kääntää suurin piirtein muotoon ”runo on kuin maalaus”. Perinteellä viitataan pitkään eläneeseen ajatukseen siitä, että runous ja kuvataide olisivat sisartaiteita. Tämän Simonideen (556–467 eKr.) aikana alkunsa saaneen sisartaideajatuksen suosio ajoittui etenkin 1700-luvun klassismiin ja myöhemmin modernismiin. Mikkonen erittelee erityisesti myöhempien teoreetikkojen kritiikkiä sisartaideajatusta kohtaan. Tärkeään rooliin nousevat erityisesti G. E. Lessingin (1729–1781) ja Michel Foucault’n (1926–1984) teoreettiset näkemykset.

Kolmannessa osassa Mikkonen erittelee kertomuksen keinoja kuvataiteessa ja liikkumattomassa kuvassa. Siinä kuten myös neljännessä osassa lukijalle on paljon hyötyä kirjallisuustieteellisen terminologian – erityisesti kerronnan teorioiden – tuntemuksesta. Neljäs osa keskittyy suurelta osin analysoimaan kuvausta ja kuvan esittämistä eli ekfrasista kirjallisuudessa. Mahdollisesti vakiintunein ja tunnetuin ekfrasiksen määritelmä on James A. W. Heffernanin ja W. J. T. Mitchellin käsitys ekfrasiksesta visuaalisen esityksen sanallisen esityksenä. Ekfrasis on siis aina visuaalisen taiteen kääntämistä sanoiksi. Neljännessä osassa ekfrasista analysoidessaan ja esitellessään Mikkonen keskittyy mielenkiintoisesti Kari Aronpuron ”Oodi lampaalle” –runon analyysiin. Aronpuron runon lähtökohtana on ollut todellinen valokuva lampaista – visuaalinen taideteos eli valokuva on siis käännetty sanalliseen muotoon, runoksi. Kyse on siis ekfrasiksesta.

Tutkimuksen viimeisessä osassa käsitellään vihdoin kuvan ja sanan yhteispeliä ikonotekstissä. Osansa saavat sarjakuva ja kuvakirja. Näissä analyyseissa, kuten jugoslavialaistaustaisen Enki Bilalin (synt. 1951) sarjakuvaromaanin La trilogie Nikopol (1980–1992) laajassa tulkinnassa, korostuu voimakkaasti intertekstuaalisten viittausten osoittaminen. Analyysit osoittavat, kuinka sarjakuvassa kuva ja sana luovat toisaalta yhdessä kertomusta mutta voivat myös estää toisiaan selventämästä kertomuksen merkitystä. Esimerkiksi Bilalin sarjakuvaromaani on esimerkki sellaisesta kuvan ja sanan liitosta, jossa hyödynnetään poeettista ”harhaan johtamista”. Maalauksista poiketen sarjakuvien tulkintaan vaikuttaa kertomuksen ja kuvan lisäksi sivun asetelma.

Selkeitä vai mitättömiä ajatuksia?

Takakansitekstin mukaan Mikkosen teos ”on tarkoitettu erityisesti kirjallisuuden, taidehistorian ja kuvan tutkijoille ja opiskelijoille sekä äidinkielen opettajille. Teos soveltuu myös mediakasvatuksen ja -kulttuurin opintoihin”. Teos antaa kaikille runsaan teoreettisen ja historiallisen arsenaalin.

Mikkosen teos on erittäin vaativa. Lukijalta edellytetään perustietämystä ainakin kirjallisuudentutkimuksen ja semiotiikan terminologiasta. Ilman niitä lukija voi eksyä. Onneksi Mikkonen selittää käyttämänsä termit huolellisesti ja teoksessa on hyvät ja huolellisesti tehdyt asia- ja henkilöhakemistot, jotka helpottavat paljon. Lisäksi olisi voinut harkita jonkinlaista keskeisten termien määritelmien esittelyä erillisenä luettelona. Runsaasti asiaa on siirretty myös teoksen loppuviitteisiin, mikä on leipätekstin luettavuuden kannalta tärkeää.

Kuvitus on onnistunut hyvin, vaikka parista vanhasta yksittäisestä kuvasta onkin vaikeaa saada selvää. Tuntuu, että kuvan ja sanan liitto pelaa hyvin myös taitossa: lukija voi yleensä katsoa samanaikaisesti kuvaa toiselta sivulta ja lukea rinnakkaiselta lehdeltä Mikkosen tulkinnan. Kiitettävää on, että Mikkonen nojaa tutkimuksessaan niin klassiseen, moderniin kuin populaariinkin taiteeseen. Painopiste on selvästi anglosaksisessa ja ranskalaisessa taiteessa. Saksalaiseen traditioon viittaukset ovat valitettavasti selvästi vähempiä, vaikka valistusrunoilija G. E. Lessingin klassisessa Laokoon-teoksessaan esittämät ajatukset pääsevät ymmärrettävästi runsaasti esille.

Mikkonen siteeraa Edmund Burken (1729–1797) aikoinaan esittämää tokaisua ”selkeä ajatus on mitättömän ajatuksen toinen nimi” (s. 105). Tähän selitykseen Burke perusti sen, miksi runous oli visuaalista esittämistä korkeampaa. Jälkimmäinen oli hänelle liian tarkkaa, liiaksi näkökykyyn sidottua. Onneksi Mikkonen ei ole tukeutunut työssään Burken ajatukseen. Hänen ilmaisunsa on selkeää, vaikka hän välillä sortuukin akateemiseen jargoniin. Mitättömiä hänen päätelmänsä eivät ole, vaan kiinnostavia ja tärkeitä.

Tutkimuksen aihe on kiehtova kulttuurissamme, jossa risteilee nykyisin jatkuvasti puhe esimerkiksi audiovisuaalisuudesta, visuaalisesta kulttuurista ja multimodaalisuudesta. Näihin termeihin ja tähän kulttuurisen tilanteen analysoimiseen Mikkonen antaa runsaasti työkaluja.