Aurinkokello

Aurinkokello on Kaisa Ijäksen kolmas runokokoelma. Ijäksen esikoinen, vuonna 2009 julkaistu Siskot, veljet sai Katri Vala -palkinnon ja toinen kokoelma Pakopiste (2013) oli Runeberg-palkintoehdokkaana.

Kirjan avaa kaksi lainausta, joista ensimmäinen on muusikko Jaakko Eino Kalevilta, toinen feminismin teoreetikko Donna Harawaylta. Kirjan lopussa on eräänlainen ”lähdeluettelo” kirjoittajaa inspiroineista lähteistä. Aivan lopussa on vielä epilogi, joka summaa kokoelman keskeiset teemat, ajan ja muistin:
”aika siis virtasi myös muistin sisään / tempoi sitä kuin tuuli / joka viskaa tieltään kaiken irrallisen / ja jättää näkyviin vain karun ja paljaan / ihmisen taivaan ja kallion välissä”

Kokoelman keskeiset teemat ovat aika ja muisti.

Ennen tätä kaiken irrallisen tempaamista ja pois viskaamista kuljetaan kuitenkin kiemurtelevaa tietä, josta ei tiedä, minne se johtaa. Matkaa tehdään muinaisuudesta avaruuteen ja mielen syvyyksiin.

Ikuinen muisti

Kokoelma jakaantuu viiteen nimettyyn osaan: ”Ellipsi”, ”Lähetit”, ”Rituaalit”, ”Kehät” ja ”Kesto”. Samalla se kuitenkin rönsyilee ulos muodoistaan sekä alussa että lopussa. Alkuosan runot ovat pääosin lyhyempiä ja jäsentyneempiä, säkeet ovat paikoin jopa aforismimaisia. Lopussa lähes kaikki on yhtä pitkää, hengästyttävää runoa, ilman pisteitä tai isoja alkukirjaimia, välimerkkeinä paikoin jatkumisen ja hengenvedon pilkkuja.

Runoissa on hetkittäin mukana myös ruumis kyyneleinä tai tuulen aiheuttamina väristyksinä. Enimmäkseen runojen muistaminen ja muisti kuitenkin paikantuvat jonnekin henkiselle alueelle, jossa mukana ovat mielikuvat muistojen maisemista, mutta vain vähän konkreettista maailmaa muistojen ympärillä. Tasapainoa kuitenkin tarvitaan, Ijäs kirjoittaa:
”Löytääkseen tasapainon hän käy pitkälleen sillaksi / yli kuilun joka hän itse on.”

Kollektiivinen muisti kertoo jotain sellaista, mitä emme edes tiedä muistavamme.

Runoissa kuljetaan unohtuneessa, mutta ei tartuta yksittäisiin muistoihin ja muistelemiseen eikä ehkä edes yksittäisen ihmisen kokemukseen, vaan etsitään jonkinlaista muistamisen syvempää olemusta.

”kun mielen arkaainen kerros alkaa puhua / esiin nousee moniulotteisia tihentymiä /hämärän luottoluokituksen yhteydenpitoa / aistien ja ajattelun välissä/ missä arkaainen kosiskelee katharsista”

Ijäksen kuvastossa monet muistot ovat kaukaisia, ikiaikaisia. Ne palautuvat kauas menneisyyteen, rituaalien muinaisuuteen ja alkuaikaan. Kollektiivinen muisti kertoo ehkä meille jotain sellaista, mitä emme edes tiedä muistavamme.

Muistamisen paikka ja aika

Ensi kertoja tätä kokoelmaa lukiessani runot paikantuivat selvästi länsimais-klassiseen maailmaan. Maisemat ovat usein metaforisia, mutta paikoin runot piirtävät myös viitteitä konkreettisista maisemista. Viimeistelin tämän tekstin Kyushulla Japanissa. Nostaessani katseeni näin siniset vuorenhuiput, tunsin nimeämättömien kukkien tuoksua ja kuulin korvissani kieltä, jota en ymmärrä kovin paljon. Runot tuntuivat avautuvan uudella tavalla. Ne tarttuivat maisemaan ja mielikuviin muistamisen hetkistä ja muistojen pysyvyydestä.

Muistojaan ei voi valita.

Muistamista on vaikea sanallisesti määritellä, mutta sitä on myös vaikea hallita. Muistojaan ei voi valita.

”jos muistaminen on kohti putoamista, sille on annettu paljon / mahdollisuuksia, uskallusta välttää leimaavia piirteitä, mutta kun / yritämme avata ja sulkea jotakin livahtaa aina sisään takaoven kautta”

Ijäksen runot ovat kiinnostavasti monikerroksisia. Eri lukukerroilla voi tarttua erilaisiin asioihin ja tuntuu, että aina löytyy jotakin uutta.