Yösoittoja

Kazuo Ishiguron tausta on mielenkiintoinen. Hän syntyi 1954 Nagasakissa Japanissa mutta muutti jo 6-vuotiaana Englantiin. Ishiguro on kirjoittanut kaikki teoksensa englanniksi. Pääasiallisesti teokset ovat romaaneja, mutta tuotantoon kuuluu myös elokuvakäsikirjoituksia.

Alkukauden romaaneista Silmissä siintävät vuoret sekä Menneen maailman maalari sijoittuvat Japaniin. Kolmannessa romaanissaan Pitkän päivän ilta Ishiguro harppaa perienglantilaiseen aiheeseen: hovimestarin palvelussuhteeseen yläluokkaisessa linnassa sotienvälisenä aikana. Romaanissa Me orvot Ishiguro kuvaa toisen maailmansodan aikaisen Japanin kauhunäkyjä. Englantilaiseen sisäoppilaitokseen sijoittuva Ole luonani aina maalailee tulevaisuuden geeniteknologian kauhukuvia.

Kirjalliset aluevaltaukset näyttävät olevan Ishiguron erikoisalaa. Uusin teos Yösoittoja on novellikokoelma, ja Ishiguro osoittaa hallitsevansa myös novellitaiteen. Lyhyet kertomukset ovat hyvin rajattuja, tiivistettyjä ja intensiivisiä. Turhia rönsyjä tai sanahelinää ei ole. Salaperäinen tunnelma ja jännitteet pitävät lukijan mielenkiinnon yllä.

Novellien aiheet sivuavat musiikkia, rakkautta ja aikaa, joka vääjäämättä kulkee eteenpäin ja tuhoaa mahdollisuuksia. Päähenkilöinä on himmenevä iskelmätähti, ajelehtiva musiikinrakastaja, baariapulaiseksi päätynyt kitaristi, epäonninen saksofonisti sekä sellisti, joka ei halua edes koskea soittimeensa.

Tunnelmiltaan novellit edustavat äärilaitoja. Osassa tunnelma on salaperäinen ja surumielinen, osassa koominen ja absurdi. Erityisesti surumielisissä novelleissa Ishiguro osoittaa kykynsä luoda hiipivää jännitystä. Pinnan alla kytee salaisuus, joka purkautuu hitaasti auki.

Tilannekomiikkaa

Novellissa Come Rain or Come Shine on ilmiselviä farssin aineksia. Päähenkilöt ovat tuttuja opiskeluajoilta. Charlie ja Emily asuvat Lontoossa ja kiipivät ylöspäin urillaan. Raymond sen sijaan on päätynyt Espanjaan vetämään loputtomia kielioppikursseja. Asuntona hänellä on epäilyttävä murju ja kumppanina siipeilee köyhä opiskelija.

Lontoolaisparin suhde on hajoamaisillaan, ja Charlie värvää Raymondin pelastamaan sen. Ideana on saada Emily oivaltamaan, että Charlie on loppujen lopuksi erinomainen mies verrattuna Raymondin kaltaiseen ajelehtijaan.

Koominen tapahtumasarja käynnistyy, kun yksin asuntoon jätetty Raymond sattuu lukemaan keittiön pöydälle unohtuneesta Emilyn muistikirjasta luonnehdinnan itsestään ”ruikuttajien ruhtinaana”. Raymond raivostuu ja repäisee sivun irti. Myöhemmin hän tulee katumapäälle ja alkaa lavastaa asuntoa kuin naapurin koira olisi käynyt sotkemassa paikkoja ja samalla tullut hotkaisseeksi juuri kyseiset sivut muistikirjasta.

Novellia ei voi luonnehtia yksiselitteisen hauskaksi, koska se kuvaa myös vanhenemista ja ihmissuhdekarikkoja. Kaikkein pahimmalta päähenkilöistä taitaa kuitenkin tuntua se, että suhde musiikkiin väljähtyy. Sarah Vaughanin tai Irving Berlinin musiikki ei merkitse enää samaa kuin ennen.

Novelli Yösoittoja irvailee pinnallisen ja raadollisen showbisneksen kustannuksella. Sen päähenkilönä on saksofonisti Jay, joka etenisi muuten urallaan, ellei olisi ”luuserimaisella tavalla ruma”, kuten suorasukainen manageri ilmoittaa. Jay ei muutoin edes harkitsisi kauneuskirurgiaa, ellei vaimo olisi juuri jättänyt miestä. Manageri käyttää tilaisuutta hyväkseen ja maanittelee suojattiaan suostumaan kasvoremonttiin, jonka rahoittajaksi on yllättäen ilmaantunut ex-vaimon uusi miesystävä!

Kohta Jay herää hotellihuoneessa kasvot paketoituna. Viereisessä huoneessa asuu Jayn kammoama julkisuuden henkilö, Lindy Gardner, joka on juuri eronnut iskelmätähtipuolisostaan. Vaikka Jay alun perin inhoaakin Lindyn edustamaan pintaliitoa, he tutustuvat toisiinsa ikään kuin olosuhteiden pakosta. Kumpikin on paketoitujen kasvojen vankina tylsässä hotellihuoneessa.

Yösoittoja on kriittinen kannanotto viihdealan kohtuuttomia ulkonäköpaineita kohtaan. Virkistäväksi novellin tekee se, että tällä kertaa ulkonäköpaineissa kieriskelee miespuolinen muusikko. Novellin hullunkuristen tapahtumien vyörytyksessä Ishiguro osoittaa kykynsä luoda tilannekomiikkaa, vaikka taustalla häämöttää hankalia kysymyksiä: miten lahjakkuus pitäisi määritellä tai kenelle suosion ja kuuluisuuden kuuluisi langeta?

Riipaisevia säveliä

Täysin toisenlaisia tunnelmia kuvastavat novellit Iskelmähurmuri ja Sellisti. Molemmassa novellissa tunnelma on haikea ja salaperäinen. Novellissa aiheena on rakkaus musiikkiin, katoava aika ja menetetyt mahdollisuudet.

Iskelmähurmuri kertoo laulajasta nimeltä Tony Gardner, jonka suosio alkaa vähitellen hiipua. Samalla myös 27 vuotta kestänyt avioliitto on loppumaisillaan. Lähestyvän eron syy on raadollinen: musiikkibisneksen kirjoittamattomien lakien mukaan comeback ei onnistu ilman avioeroa. Aikaisemmasta novellista tuttu vaimo Lindy haluaa myös erota, vaikka edelleen rakastaa miestään. Lindy on pyrkyri, joka haluaa ympäröidä itsensä menestyvien ihmisten sädekehillä, materialla ja salamavalojen välkkeellä.

Ennen kuin kaikki loppuu, Tony haluaa vielä laulaa vaimolleen viimeisen serenadin. Näyttämönä on Venetsia ja sen kanaaleilla lipuva gondoli-vene ja hotellihuoneen avonainen ikkuna, jonka takana nainen itkee. Novellin loppu kylmää.

Novellissa Sellisti unkarilainen katusoittaja Tibor esiintyy italialaisella piazzalla. Tibor tutustuu arvoitukselliseen, amerikkalaiseen naiseen, joka väittää olevansa sellovirtuoosi ja aloittelevien muusikoiden mentori. Tibor päätyy naisen hotellin sviittiin soittamaan selloa ja keskustelemaan musiikista. Nainen uskottelee Tiborille tarjoavansa korvaamattoman arvokkaita ohjeita, ja mies tarttuu syöttiin.

Tässäkin novellissa Ishiguro kerii salaisuutta hitaasti auki. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Kirjailija osaa pitää jännitystä yllä hienovaraisilla vihjeillä ja paljastamalla totuutta vain pala kerrallaan. Ishiguro antaa lukijalle tilaa käydä läpi erilaisia vaihtoehtoja ja ennakoida loppuratkaisua.

Musiikista visuaalisesti

Vaikka musiikki onkin Ishiguron novellien kiintopiste, voi niitä luonnehtia myös visuaalisiksi. Novellien voi helposti kuvitella kääntyvän elokuvakerronnan kielelle. Tätä taustaa vasten ei hämmästytä, että peräti kaksi Ishiguron romaaneista on filmattu elokuvaksi.

Suhteellisen epämusikaalisena ihmisenä kieltäydyn arvioimasta novellikokoelman rytmiä, tempoa, melodioita, fraseerausta ynnä muuta sellaista. Ehkä sen verran uskallan sanoa, että novelleista tulee enemmän mieleen tonaalisen musiikin harmonia tai vaikkapa tuulen humina kuin atonaalisen musiikin meteli tai urbaani melusaaste.

Joka tapauksessa Ishiguron novellien lukuisat musiikkiviitteet herättävät uteliaisuuden. Miltä kuulostavat Sarah Vaughan tai Irwin Berlin? Tai vieläkö Frank Sinatra tai Dean Martin sytyttävät?