Elina Vaara. Lumotusta prinsessasta itkuvirsien laulajaksi

Kerttu Saarenheimo on kirjoittanut kauniin kirjan Elina Vaarasta, suhteellisen tuntemattomasta ja osittain jo omana aikanaan unohdetusta runoilijasta, sadunkertojasta ja mm. Danten ja Petrarcan suomentajasta. Kirjallisuushistorioissa ja lyriikan tutkimuksissa Vaara on Saarenheimon mukaan jäänyt jonkinlaiseksi väliinputoajaksi tai marginaalitapaukseksi. Kai Laitinen noteeraa Vaaran, mutta uusimmissa kirjallisuushistorioissa hänen arvoaan ei enää tunnisteta tai tunnusteta.

Erityisen outona pidän sitä, ettei tätä rytmillä ja soinnilla kokeilevaa kirjailijaa mainita naiskirjallisuushistoriassamme, kun kuitenkin juuri kielen musiikillisia piirteitä on tavattu liittää erityiseksi naiskirjoitukseksi (écriture féminine) kutsuttuun kirjallisuuden muotoon. Tätä Saarenheimo ei pohdi. Hän korostaa enemmän Vaaran lyriikan ”perinteisyyttä”; vapaan mitan pakkovallan myötä. Vaaran kaltainen, rytmiä ja sointia viljelevä runoilija on tuntunut kriitikoista ja tutkijoista auttamattoman vanhanaikaiselta. Elämmekö nyt siis uutta, modernin jälkeistä aikaa? Ovatko rytmi ja riimi palaamassa? Onko aika nyt otollisempi Elina Vaaran lyriikan ymmärtämiselle?

Näihin kysymyksiin Kerttu Saarenheimo vastaa vain epäsuorasti kirjallaan Elina Vaara. Lumotusta prinsessasta itkuvirsien laulajaksi. Kirja ei pyri olemaan metodinen tutkimus Vaaran lyriikan ominaispiirteistä vaan elämäkerta, jota ymmärrys Vaaran tekstistä on luonnollisesti muovannut syvältä. Tekstin vaiheet seuraavat perinteisen elämäkerran tapaan ihmisen elämänvaiheita, mutta kokonaisuudessaan kirja avaa kiehtovan tulkinnallisen maiseman, jota Saarenheimo valaisee houkuttelevasti aina sieltä täältä elämänkulun krono-logiikkaa myötäillen. Vaikka postmodernin, kirjoittavan subjektin ja kohteen välisiä rajoja häivyttävän elämäkertatyylin ei voi sanoa tartuttaneen Saarenheimon kirjoitusta, hän ei kirjoita vähääkään ulkokohtaisesti ja objektivoiden vaan omakohtaisesti sortumatta kuitenkaan sentimentalisointiin tai kohteensa kritiikittömään ihailuun.

Elämäkerturin omassa tyylissä on ajallemme harvinaislaatuista hienostuneisuutta. Sen pohjana on kai kypsän tutkijan tyyni levollisuus, kadehdittavan kiireetön asenne, jonka avulla Saarenheimo onnistuu tekemään asioita ja niiden välisiä suhteita ymmärrettäviksi, rikastamaan
kohdettaan ja houkuttelemaan lukijoitaan Elina Vaaran lyriikan pariin. Minut hän sai vietellyksi etsimään tätä tunteen lyyrikkoa kuluneen kesän kirjamyyntitapahtumista. Minkäänlainen kirjallisuustieteellisellä muotijargonilla pelaaminen ei luonnollisestikaan tärvele tätä tekstiä, joskin jonkinlaista siloittelun tuntua kirjoituksessa paikoin vaikuttaisi olevan. Kirjailijaomaelämäkertojen harrastajalle ainakin herää epäily siitä, mahtoiko Vaaran elämä sittenkään olla niin tasapainoista, kuin Saarenheimo antaa ymmärtää. Teksti luo vaikutelman, että Vaaran elämän mustat paikat saavat sen saman kauniin kullanruskean pohjasävyn, joka luonnehtii Saarenheimon omaa tyyliä.

Saarenheimolla on ehkä taipumus romantikko-Vaaran tavoin kaunistella asioita kirjoituksessaan. Hän ei rohkene astua tämän yksinäisen ja hylätyn runoilijaihmisen apeuden tuntoon – joka on kyllä jättänyt jälkensä kaikkeen Vaaran lyriikkaan, vaikkei olisikaan jäänteittä siihen palautettavissa – vaan kuittaa melankolisuuden nopeasti kirjan alkusivuilla käsitellessään runoilijan traagista lapsuutta. Vaaran tuotannon muuttumattomuuden Saarenheimo puolestaan tulkitsee positiivisesti runoilijan haluksi pysyä itselleen uskollisena. ”Omin rytmein kiertää veri”, kirjoittaa Elina Vaara, ja Saarenheimo myötäilee runoilijan tinkimättömyyttä. Toiselta kannalta ajateltuna muuttumattomuus tai vakaarytmisyys on kuitenkin kehittymättömyyttä, ehkäpä juuri yksinäisen ja muista erillään olevan ihmisen erityistä hankaluutta muuntua ja uudistua, mistä Vaara ilmeisesti itse tuli vanhemmiten yhä tietoisemmaksi. Vertailukohtana mieleen tulee Emily Dickinson, joka kai myös oli koko elämänsä yksinäinen ihminen ja jonka tuotannossa ei myöskään ollut selviä käännekohtia.

Kaunistelua on myös kohdassa, jossa Saarenheimo kirjoittaa, että ”Elina Vaara oli tunteen lyyrikko, mutta sydämensä elämäkertaa hän ei pyrkinyt runoudessaan paljastamaan” (s. 298). Asia on kai tulkittava niin, että sydäntä käytetään tässä seksin kiertoilmaisuna. Onhan
Saarenheimo itse juuri aiemmin korostanut, miten omakohtaista – tai, kuten hän kirjoittaa ,”itse-eletyn tuntuista” – Vaaran lyriikka on. Se, mistä Vaara ei kirjoita suoraan ja avoimesti, on seksuaalisuus.

Kerttu Saarenheimo korostaa useassa yhteydessä – aina kirjansa mottoa myöten – Vaaran pyrkimystä liudentaa elämän ja taiteen välistä vastakohtaisuutta, muttei tee lukijalleen täysin ymmärrettäväksi tämän liudentamisen laatua, toisin sanoen sitä, mikä tekee Elina Vaaran lyriikasta tunnistettavasti oman näköistään. Vaara ei kai kuitenkaan eroa esimerkiksi muista tulenkantajista siinä, että juuri hänen lyriikassaan olisi jotakin epätavallista ”itse-eletyn tuntua”, vaan ehkä pikemminkin siinä, että tämän tekstissä elämäntunnot – eletyt ja kuviteltavissa olevat kokemukset – välittyvät nimenomaan omintakeisen rytmin ja melodian avulla. Tämän Vaara tiedosti kirkkaasti; kirjoittihan hän itse ”kävellyistä runoista”, runojensa pohjalla olevasta rytmisestä liikkeestä.

Saarenheimo kuitenkin tunnistaa Vaaran lyriikan meloksen, kulkee tämän kävelemiä runoja. Hän kykenee kuuntelemaan tätä lyyrikkoa, jolla – kuten Saarenheimo ehkä vähän tarpeettomasti puolustellen kirjoittaa – on ”oma ääni” mutta jonka kuuntelu edellyttää hiljentymistä, pysähtymistä ja keskittymistä”. Monet eivät ole Saarenheimon lailla Elina Vaaran äänen hienoutta ja tuntemisen syvyyttä malttaneet jäädä tunnistelemaan. Jäämme siis odottelemaan Saarenheimon kirjan sytyttämiä herkkäkorvaisempia tutkijasukupolvia.