Hevosvoimat (Hestekrefter)

Lars Myttingin esikoisromaanissa Hevosvoimat auto on ihmiselämän vertauskuva ja sen huoltaminen kamppailua ajan vääjäämätöntä kulkua vastaan. Romaanin päähenkilö Erik Fryksen on Norjan viimeisen Mobil-huoltoaseman omistaja. Hän pitää kotikylänsä vanhan autokannan liikkeellä mutta huomaa, että ajat ovat muuttumassa. Nykyautot huolletaan merkkikorjaamoissa ja asiakkaat haluavat huoltoasemalta makkaraa, eivät sytytystulppia.

Mobil-asema ei kuitenkaan merkitse Erikille ainoastaan elantoa ja työpaikkaa: se on muistomerkki menneille, paremmille ajoille ja menetetylle rakkaudelle. Niinpä Erik ryhtyykin päättäväiseen vastarintaan, kun hänelle selviää, että kylän liepeille ollaan rakentamassa uutta tietä ja hänen vanha asemansa ollaan korvaamassa modernilla, ravitsemuspalveluihin ja elintarvikemyyntiin keskittyvällä huoltoasemalla. Hän yrittää estää tiesuunnitelmat usuttamalla naapurikunnan ympäristöviranomaiset hankkeen kimppuun ja sabotoida kotikyläläistensä aikeet saada kylälleen näkyvyyttä valtakunnallisten ampumakisojen avulla. Viivytystaistelun tiimellyksessä Erikin on vielä uskoteltava huoltoasemaketjun johtajille, että on halukas uudistamaan omaa asemaansa.

Norjalainen Lars Mytting (s. 1968) on työskennellyt paikallis- ja musiikkilehtien toimittajana ja kustannustoimittajana. Lisäksi häntä tituleerataan kirjan kansiliepeessä itseoppineeksi Jaguar-mekaanikoksi. Autot ovatkin selvästi kirjailijan sydäntä lähellä, sen verran antaumuksellisesti hän niistä kirjoittaa. Vaikka Hevosvoimat ei kytke moottoreiden huoltamista yhtä syviin filosofisiin pohdintoihin kuin Robert M. Pirsigin matkakertomus Zen ja moottoripyörän kunnossapito (1974) eikä se ole yhtä ehdoton rakkaudentunnustus autolle kuin Henrik Tikkasen viimeiseksi jäänyt teos Renault, rakkaani (1983), Myttingin romaani sisältää yhtäläisyyksiä molempiin teoksiin. Se muistuttaa osin myös Kari Hotakaisen tuotantoa: miehisyyttä ja identiteettiä rakennetaan autojen avulla Klassikon (1997) tapaan, ja Erikin muutosvastarinta on kuin lievempi versio Juoksuhaudantien (2002) yhden miehen sodasta.

Erikin ajatuksiin keskittyvä kertoja puhuu amerikkalaisista ja eurooppalaisista autoista lämpimästi, kun taas japanilaiset merkit saavat osakseen pelkkää halveksuntaa. Samalla seikkaperäisellä tunteellisuudella jaotellaan työkalut ja tarvikkeet kiintoavaimista moottoriöljyihin. Esineet eivät ole pelkkiä esineitä: ne edustavat erilaisia arvomaailmoja. Auto kertoo omistajastaan paljon, ja Erikin arkkivihollinen ajaa tietysti japanilaisella Mitsubishi Pajerolla. Maasturin nimi jouduttiin Etelä-Amerikassa muuttamaan sen halventavan merkityksen takia: pajero tarkoittaa sikäläisessä puhekielessä runkkaria.

Myttingin kerronta on jouhevaa. Vaikka välillä käydään Erikin menneisyydessä, tarina kehittyy ja etenee viipyilemättä. Mytting luottaa siihen, että tarinan kokonaisuus on kepeitä osiaan painavampi eikä katkaise juonen poljentoa teennäisellä vakavuudella. Hän ei yritä sanoa liikaa vaan keskittyy käsittelemään teoksen keskeisiä kysymyksiä viihdyttävästi.

Sähkökaapeleita ja elämän solmukohtia

Tarina etenee vahvasti dialogin varassa kohtauksesta toiseen. Keskustelut pyörivät usein autojen ja niiden huoltamiseen liittyvien asioiden ympärillä mutta kytkeytyvät samanaikaisesti Erikin menneisiin tai nykyisiin ongelmiin. Kun Erikin ensirakkaus Tora käy huoltoasemalla ajaen avolava-GMC:llä, aseman apupoika sanoo: ”Harvoin käy niin että auto on yhtä hyvänäköinen kuin nainen.” Auto kertoo kuljettajastaan, ja ihminen vertautuu autoonsa. Tällaisten kytkentöjen ansiosta teoksen loputon tulva automerkkejä, varaosia ja huoltamoalan erikoiskieltä pysyy mielenkiintoisena sellaisellekin lukijalle, joka ei ole erityisen kiinnostunut moottoriajoneuvojen maailmasta. Myös Outi Mennan asiaan paneutunut käännös tunnelmoi mainiosti teknisellä sanastolla.

Sähkökaapelit ja öljyletkut sotkeutuvat viihdyttävällä tavalla kohtalon lankoihin, kun moottorihuolto on ottanut elämänhallinnan paikan. Sekaiset letkut ja kaapelit Erik osaa selvittää, mutta elämän solmukohtiin eivät kiintoavaimet ja öljyt purekaan. Mytting peilaa kekseliäästi huoltamotyötä elämän suurempiin kysymyksiin ja käyttää muutenkin erinäisiä vertauksia kerronnan tehostamiseen. Toisinaan analogiat ovat varsin ilmeisiä: Erikin toivoton taistelu muuttuvaa maailmaa vastaan vertautuu hänen veneretkeensä. Retkellä perämoottorin teho ei riitä liikuttamaan Erikin venettä vastavirrassa, vaan se polkee paikoillaan keskellä jokea. Tietynlainen mutkattomuus ei toisaalta ole pahasta, sillä turhan vaikeat rakenteet saattaisivat haitata tarinan sutjakkaa liikettä.

Mytting käsittelee henkilöhahmojaan yhtä lämpimästi kuin autoja ja on järkähtämättömästi pienen ihmisen puolella. Kuten autoissa, ihmisissäkin on omat vikansa. Jotkut viat ovat korjattavissa, toisten kanssa on vain elettävä. Koska kerronta keskittyy selkeästi Erikin näkökulmaan, jotkut henkilöt esitetään vahvasti karrikoituina. Esimerkiksi uuden huoltoaseman suunnittelusta osaltaan vastaavat sisustusarkkitehdit ovat täysin oman ammattijargoninsa sisällä eläviä tyhjänpuhujia. Kärjistykset palvelevat ensisijaisesti Erikin henkilökuvan rakentumista ja kertovat hänen asenteistaan ja mielipiteistään. Teoksen keskeisimmät henkilöt ovat sivuhenkilöitä monitahoisempia, eikä edes tarinan roisto Harald Jøtul ole yksiselitteisen inhottava, epäsympaattinen tai kehittymätön.

Teos tarjoaa kriittisen näkökulman ihmiset toisistaan eristävään teknologiseen kehitykseen, palvelukulttuurin katoamiseen ja syrjäseutujen autioitumiseen. Se ei kuitenkaan luo yksinkertaista vastakkainasettelua paremman menneisyyden ja ikävän nykyisyyden välille. Menneisyyteen katsova nostalgia voi myös jarruttaa ihmisen kehitystä ja näyttäytyä naiivina aikaansaamattomuutena tai psykologisena suojamekanismina. Takertumalla menneeseen ihminen välttää ottamasta vastuuta nykyisyydestä.

Rasvamontun pohjalla

Erikille autojen huoltamisessa on kyse sekä konkreettisesta että vertauskuvallisesta työstä aikaa ja kulumista vastaan. Mitä kauemmin hän saa pidettyä vanhat autot kunnossa, sitä kauemmin hänen rakas huoltoasemansa pysyy hengissä. Jokainen korjattu autoklassikko säilyttää pienen palan vanhaa maailmaa hetken aikaa ja siirtää Erikin ja nykymaailman kohtaamista hieman kauemmas. Niinpä Erik kaivautuu huoltamonsa rasvamonttuun kuin poteroon, ainoana aseveljenään apurinsa Tor-Arne. Kyynärpäitään myöten moottoriöljyssä he piileskelevät elämän ratkaisuilta, Tor-Arne yhä tehokkaammista autoista unelmoiden ja Erik unelmistaan pikkuhiljaa luopuen.

Erikin on ollut vaikea innostua mistään sen jälkeen, kun hänen tyttöystävästään Elisestä tuli ”valtatien viemä”. Erik remontoi huoltoaseman Elisen kanssa nostalgiseen 60-luvun ulkoasuun, mutta kun taiteellisesti lahjakas tyttöystävä lähti Osloon taidekorkeakouluun, Erikistä ei ollut seuraamaan häntä. Huoltoasemasta tuli pyhättö onnellisten aikojen muistoille ja Erikistä viimeinen mobilkaani.

Kun Erik vielä jaksoi unelmoida, hänen unelma-autonsa oli Facel Vega − samanmerkkinen kuin se luksusauto, jossa ranskalainen kirjailija ja eksistentialistifilosofi Albert Camus istui kuollessaan liikenneonnettomuudessa. Liekö sattumaa? Erikin ongelmathan ovat pohjimmiltaan eksistentiaalisia. Hän kuvittelee, että ilman huoltoasemaa hänen elämänsä on mieletöntä, ja hän takertuu siihen kynsin hampain. Asema on Erikin turvapaikka ja vankila. Sen ulkopuolella hän on vapaa mutta myös velvollinen etsimään omaan elämäänsä mielekkyyden. Kyse on siis eksistentiaalisen vastuun kantamisesta. Onni ja elämän tarkoitus eivät noin vain pysähdy asemalle. On hypättävä auton rattiin ja ajettava valtatielle etsimään niitä.