Loistava puhallus. Lauseita

Lassi Kämäri on omistanut esikoisteoksensa viimeisen osaston Erno Paasilinnalle. Kirjailija Paasilinna muistetaan ainakin lauseesta: ”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Jos Loistavasta puhalluksesta haluaa sanoa jotakin tämän lauseen valossa, voi kertoa, että Kämäri (s. 1961) asuu Espoossa ja työskentelee tietopalvelusihteerinä eduskunnan kirjastossa. Jos tämä ei kerro riittävästi Loistavasta puhalluksesta, niin ehkä pääsemme pitemmälle ottamalla avuksi Paasilinnan toisen opetuksen: ”Minulla ei ole suurta kirjallista ohjelmaa. Asian ja sanan tulee olla yhtä, eikä muuten voi olla.”

On varmasti totta, mitä Kämäri on kirjoittanut Paasilinnalle omistettuun osastoon: ”Köyhillä ei ole enää ritaria, joka puolustaisi, eikä rikkailla omaatuntoa, joka kolkuttaisi: Erno Paasilinna on kuollut.” Samassa osastossa Kämäri on julkaissut aforismin: ”Kirjailijaksi ei tulla tietä vaan työtä pitkin.” Joku voi kysyä, ovatko ’asia ja sana yhtä’ tässä Kämärin lauseessa? Jos Kämäri on kirjailija, niin käyttikö hän tuossa kirjailijaksi tulemisen työssä kertaakaan esimerkiksi asuinpaikkansa Espoon ja eduskunnan välistä tietä?

Minä en kysy vaan uskon siihen, mitä Kämäri on kirjoittanut, yhtä paljon kuin siihen, mitä hänen oppi-isänsä Erno Paasilinna kirjoitti: ”Asian ja sanan tulee olla yhtä, eikä muuten voi olla.” Kämäri pyrkii totuuteen, ja hän on ankara vallan ja kaikkien instituutioiden kriitikko. On myös totta, että Kämärin lauseita on julkaistu Parnassossa, Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä ja Häijyjen ajatusten sanakirjassa (toim. Jarkko Laine, Otava 1979 ja 2004) ja luettu radiossa Päivän mietelauseissa, Kirjakerho-ohjelmassa ja Aamutelevisiossa.

Haluatteko muuten tietää, minkä väriset olivat Erno Paasilinnan silmät? Kämärin mietelauseessa Paasilinna on niin totta, että kuulen hänen äänensä ja näen hänen silmänsä, kun kuvittelen hänet Hämeenlinnan seudun lumiseen vuoristoon: ”Piipun savu, rämäkkä nauru ja jäämerensiniset silmät. Paljaiden varpaiden jäljet vastasataneessa lumessa kotipihalla Aulangon vuorella. Ja tietenkin: kirjoja, kirjoja, kirjoja.”

Kun nyt tiedän enemmän Erno Paasilinnasta, voin siirtyä hänen viitoittamallaan tiellä muuhun Lassi Kämärin elämään, jota hän valaisee 14 muussa kuin Paasilinnalle omistetussa osastossa. Loistavan puhalluksen alaotsikon ”Lauseita” mukaisesti osastoissa on lauseita, joiden pitäisi ilmeisesti olla totta siinä mielessä, kuin oppi-isä Paasilinnalla ’asian ja sanan tuli olla yhtä’. Kämärin lauseista ei rakennu sarjoja vaan aforistisia sikermiä, joissa käsitellään muun muassa aikaa, ajattelua, hautaa, jumalaa, kansaa, luontoa, luovuutta, rauhaa, rikkautta, valtaa, vapautta ja totuutta.

Totta on, että: ”Luovuus näyttää antavan monille luvan kyvyttömyyteen ja kädettömyyteen kaikissa käytännön asioissa.” Totta, on että: ”Aina tulee joku joka naureskelee. Itkumuurillekin.” Totuus on tämäkin: ”Hautausmailla elävät vain muistot.”

Aforistikko voi yhdistää runoutta ja filosofiaa, mutta Loistavan puhalluksen aforismit tulee punnita varsinkin totuusarvon kannalta, koska Paasilinnan mukaan vaihtoehtoja ei ole: ”Jos tekstin jotkut yksityiskohdat eivät vastaa todellisuutta, kuinka silloin kokonaisuus vastaisi sitä?”

Onko siis totta, kuten Kämäri väittää, että luovat ovat kyvyttömiä kaikissa käytännön asioissa? En ole käynyt Itkumuurilla, mutta epäilen, että aina sinnekään ei ole tulossa joku naurun kanssa. Hautausmaalla olen käynyt ja väitän, että siellä elävät muutkin kuin vain muistot – vaikkapa puut ja orava.

Inttäjäaforistit

Kirjailija Markku Envallin mukaan ”erityisesti keskinkertaisella ja huonolla aforistikolla on jatkuva taipumus väittää, että jokainen, moni, usea, harva tai ei kukaan A on paljon, vähän tai ei koskaan B”. Pienessä epätieteellisessä testissäni silmitin Loistavasta puhalluksesta pelkästään sanoja kaikki, aina ja vain yhteensä 45. Eniten Kämäri käyttää sanaa kaikki (25), toiseksi eniten sanaa vain (14) ja sanaa aina vain kuusi kertaa.

Markku Envall uudisti lajinsa keinoja ja rakenteita Finlandia-palkinnon saaneella kokoelmalla Samurai nukkuu (WSOY 1989). Esikoiskokoelmaan Rakeita (WSOY 1983) verrattuna Envall käyttää Samuraissa viisi kertaa vähemmän sanoja kaikki, aina ja vain. Erityisesti esikoisaforismien suosiossa oli sana vain, joka tulee vastaan 33 kertaa, kun Samuraissa sama inttäminen esiintyy vain kahdesti.

Mirkka Rekola aukaisi vuonna 1969 aforismia runon suuntaan kokoelmassa Muistikirja (WSOY), josta kaikki, aina ja vain löytyvät 33 kertaa, sen sijaan ne esiintyvät vain viisi kertaa Aforististen kokoelmien viimeisessä teoksessa Tuoreessa muistissa kevät (WSOY 1987).

On tietysti myös niin, että vain jättämällä kaikki-sanan pois aforismin merkitys ei muutu parempaan suuntaan. Sama koskee kaikkia aina- ja vain-sanoja. Kaikki ei ole paikkaussana vaikkapa Paavo Haavikon runon ja aforismin rajaa hiipivässä kirjan nimessä ”Puut, kaikki heidän vihreytensä” (Otava 1966). Mitä se sitten on Kämärin opetuksessa: ”Hienotunteisuus tekee meistä kaikista valehtelijoita”?

Mitä ja miten hienotunteisesti pitäisi sanoa esimerkiksi kirjailija Lauri Sallisesta, joka käyttää kolmannessa mietekokoelmassaan Alastomuuteen puettu (Art House 2004) vain-sanaa 31 kertaa, sanaa kaikki13 kertaa ja sanaa aina viidesti?

Voiko kukaan väittää mitään muuta, kuin mitä Sallinen on kirjoittanut meistä kaikista: ”Onko mikään aiheuttanut enempää mustasukkaisuutta kuin se, että on rakastanut kaikkia?” Samalla aukeamalla on toinen totuus vain-rakkaudesta: ”Jotkut rakkaudet ovat ilomme, toisilla vain lohduttaudumme”, ja aina-totuus vain kera: ”On yhdentekevää vastata, millainen minä olen. Olen aina vain sellainen, kuin sinä luulet minun olevan.”

Hevosmiehen tietotoimisto

Voi kysyä, mistä tämä Paasilinnan lauseen ihanne tulee? Miksi miehen pitää kestää yksin, yhtä yksin kuin hänen lauseensa on aina, vain ja kaikkialla yhtä totta kuin Paasilinnan aforismissa: ”Lauseen oppi on lyhyt. Sen on kestettävä yksin. Se ei ole sosiaalinen olento.”

Voi kysyä, ja Kämäri vastaa, puhuu ja opettaa, niin kuin mietelauseissa on ollut tapana: arvostaen lyhytsanaisuutta, yllättävyyttä ja teesejä, joita ei tee hyväksi niiden totuusarvo vaan tapa sanoa, kun puhutaan jotain siitä elämästä, jota pitkin tultiin kirjailijaksi. Tässä mielessä kannattaa ottaa esimerkiksi elävästä elämästä miete, josta kirja on saanut nimensä ja joka on myös yhden osaston nimi: ”Köyhyyden ihannointi, loistava puhallus.”

Jos ei ymmärrä, mitä ”loistava puhallus” tarkoittaa, vastausta voi etsiä edellisestä lauseesta ”Onko mitään enempää ylistetty kuin köyhyyttä?” ja jäljessä tulevasta lauseesta ”Kannustin on loukku”. Jos ei vieläkään ymmärrä, voi kokeilla ”köyhyyden” vaihtamista sanaan ”rikkaus”.

Viimeinen sana kuuluu kuitenkin joskus kirjailijalle. Nyt Kämärille, joka on elänyt elämäänsä ilmeisesti myös hevosten kanssa: ”Kirjat ovat hevosia, joilla kriitikot ratsastavat. Lännessä hevosvarkaat hirtettiin.”