Assurin kehrä

Mikä muinaisessa Persiassa kiinnostaa? Aniharva kirjailija lainaa äänensä muinaishistorian sivulta, mutta niin vain meillä on sekä Tom Arnkilin tuore trilogia (2010-2013) että Lauri Eirolan esikoisromaani, jotka molemmat kuvaavat elämää muinaisessa Babylonissa.

Keskinäisessä vertailussa Eirolan esikoiskirja, Assurin kehrä, ei häviä Arnkilin romaanille muussa kuin historiallisen maiseman perusteellisuudessa. Eirolan tarina, puolestaan, liikkuu notkeammin ja romantisoi uskaliaammin 2600 vuoden takaista Lähi-Itää. Juonenkäänteitä on niinkin runsaasti, että Assurin kehrä muistuttaa enemmän miekkafantasiaa kuin waltarimaista filosofointia ihmisluonnon pysyvyydestä.

Tietynlainen pseudo-raamatullinen tarinointi koetaan Suomessa itseisarvoksi.

Waltari lienee kuitenkin syypää siihen, että sotakirjallisuuden ja historiallisen romaanin ohella tietynlainen pseudo-raamatullinen tarinointi koetaan Suomessa itseisarvoksi.

Samanlainen on maku tässä esikoisessa: aiheella haetaan temaattista syvyyttä muutoin kepeän kerronnan alle.

Aihe myös antaa vapauden suullista kerrontaa muistuttavaan sananparteen, jossa yksinkertaisten vertausten on tarkoitus kuulostaa elämää suuremmilta metaforilta. Malli on koetellun tuttu Sinuhesta:

”Minä, Naramu, Asaredun poika, aion nyt kertoa sinulle tarinani. Sisintäni piinaava tuli ajaa minut jakamaan tekoni, enkä voi laskea päätäni lepoon ennen kuin olen kirjoittanut savitauluun elämäni vaiheet.”

Sinuhen ja raamatullisten tarinoiden tapaan päähenkilö, minäkertoja Naramu, joutuu meedialaisten orjana Babyloniin, mutta nousee rivakasti kuninkaallisiin piireihin. Hän saa palvella kruunuprinssi Nebukadressaria, sitä vanhatestamentillista hallitsijaa, joka muistetaan riippuvien puutarhojen legendasta.

Lähi-Itä maailman polttopisteenä

Historiallisen murroksen kaoottisuus ja perintöriitojen samankaltaisuudet nykypäivään nousevat esille kuin itsestään, onhan Lähi-Itä edelleenkin maailmantapahtumien keskipisteessä.

Eirola käyttää historiaa oivallisen pelkistetysti.

Tällainen oli rakennemuutos muinaisessa Assyriassa:

”Kuninkaan pojat ja päälliköt julistautuivat kukin vuorollaan kuninkaiksi, ja sisällissota repi Assyrian kuin haurastuneen kankaan. Keihäät ja ratsut vedettiin pois rajoilta taistelemaan toisiaan vastaan. Ruhtinaat sokaistuivat vallanhimosta, nousivat hetkeksi valtaistuimelle ja romahtivat sitten.”

Eirola käyttää historiaa oivallisen pelkistetysti, siitä kiitokset. Hän ei yritä tehdä kertojastaan modernia analysoijaa eikä leikitellä syntisen Babylonin maineella, vaan keskittyy kuvaamaan erilaisia kodittomuuden muotoja.

Huimia yhteensattumia ja täpäriä pelastumisia tosin osuu Naramun eteen niin paljon, että muutaman jumalankin tai ison annoksen magiaa olisi voinut lisätä huoletta genrekeitokseen.

Minäkertojan epäröinti sen suhteen, minne suuntaisi lojaliteettinsa, ei ehdi saada lukijan empatiaa osakseen, kun jo Naramu tempaistaan seuraavan väärinkäsityksen myötä kidutusluolaan tai taistelukentälle. Romanssi pelastettavan orjattaren kanssa ei sekään ehdi kypsyä, kun Naramu jo kohtaakin kuolleeksi uskotun perheensä.

Assurin kehrä on romaani, josta haluaisi pitää paljon enemmän kuin se antaa aineksia. Alle kolmekymppiseltä kirjailijalta teos osoittaa poikkeuksellista rohkeutta ja itsevarmaa materiaalinhallintaa, mutta aihe ei kanna niin hyvin kuin mitä kirjalta on ilmeisestikin odotettu. Kesäiseksi lukuromaaniksikaan sitä ei voi suositella kelle tahansa.

Kiinnostuksella jäämme odottamaan, voisiko muinaishistorian lävitse sukeltaa vieläkin syvemmälle myytteihin.