Cameo. Sinfoninen runo

Cameo puhuttelee historian merkittävää ja tavallista Kolumbusta.

Haluaisitko seistä Kristoffer Kolumbuksen kanssa Santa Marian kannella ja lukea hänen ajatuksensa, kun maata vihdoin on näkyvissä – tai kun maata ei vieläkään näy? Useaan kertaan palkitun Lauri Otonkosken (s. 1959) kahdeksas runokokoelma Cameo avaa Kolumbuksen mielenliikkeitä tarinallisena runoelmana, jossa yhdistyvät mennyt ja nykyaika, Kolumbuksen ja ulkopuolisen näkökulma.

Cameo tarkoittaa lyhyttä kirjallista kuvausta tilanteesta, tapahtumasta tai ihmisluonteesta tai pientä roolisuoritusta esimerkiksi elokuvassa. Otonkosken kokoelmassa lähtökohtana on Kolumbus ja tämän rooli historian merkkihenkilönä ja toisaalta tavallisena ihmisenä. Cameo sisältää eräänlaisia roolirunoja, joissa astutaan Kolumbuksen kenkiin ja katsotaan, mitä hän näkee. Roolirunot kietoutuvat kokoelmassa kuitenkin yleisempään inhimilliseen kokemukseen ulkopuolisen näkökulman kautta; suuressa osassa runoja Kolumbuksesta kirjoitetaan hän- ja sinä-muodossa: ”Kun nöyryys uhkasi mutta voitit sen. / Vain vaatteet tiesivät, pusakka ja viitta, / et ole, / et ole itsesi kokoinen.”

Kolumbuksen henkilössä tiivistyy jotain olennaista ihmiselämästä: etsiminen, löytäminen ja matka. Nämä teemat toistuvat runoissa meren, laivojen ja löytöretken ilmeisen symbolimerkityksen kautta. Kolumbus edustaa suuruutta ja kunniaa, mutta kuten Otonkoski muistuttaa kokoelman alkusanoissa, hän myös kuoli hovin suosion menettäneenä.

Kolumbuksen lokikirja

Cameo on jaettu kahteen osastoon. Ensimmäisen osaston runoista suurin osa on säkeisiin jaettuja, ja ne on aseteltu ikään kuin portaiden muotoon. Toinen osasto koostuu pääosin pienieleisistä muutaman säkeen runoista, ja jokaisen sivun alareunassa on runoihin liittyvä ote lokikirjasta. Proosarunomuotoiset lokikirjaotteet toimivat omina runoinaan ja rakentavat kokoelmaan tarinallisuutta. Niissä runon puhuja on joku ulkopuolinen, joka ikään kuin lukee Kolumbuksen lokikirjaa: ”Lauantaina 22. syyskuuta. Vastatuuli ja miehesi riemuitsevat. Tuulta ei ollut käytetty loppuun vielä. Vasta kun tahtominen lakkaa ja valtameri myöntyy: vasta kun maiseman laskos laukeaa, olet perillä.” Kokoelmalle on tyypillistä Kolumbuksen elämän ja nykyajan näkökulman sekoittuminen, mikä näkyy muun muassa nykyajan sanaston käyttämisessä menneisyyden kuvaamiseen.

Kolumbuksessa yhdistyvät suurmiehen ja ihmisen roolit. Roolit ovat myös tärkeässä asemassa Cameossa. Suurmiehen roolissaan Kolumbus kohtaa epävarmuutta ja epäonnistumista siinä missä kuka tahansa muukin. Hänen nimensä edustaa suurmiestä, mutta runoissa nousee olennaiseksi kysymys siitä, kuka nimen takana todella on. Tähän viittaa jo ensimmäisen osaston nimi ”… mutta minun riisuttu nimeni”. Runoissa toistuu toive siitä, että joku toinen tuntisi rooleista riisutun minän. Taustalla häilyy Kolumbuksen rakkaus etäiseen Beatrizeen.

”– Mutta on myös odotuksen kipsiin valettuja toiveita. / Siis. Kätellään. Jaamme roolit? / Sinä. Minä. Hän. / Kaikki ihmiset ovat saaria. / Vain meri autuas yksinään.”

Muusikko Otonkoski on nimennyt kokoelman alaotsikolla Sinfoninen runo. Alaotsikko kiinnittää teoksen musiikilliseen yhteyteen, ja korostaa sen tärkeyttä. Musiikin teoriaa tuntemattomalle alaotsikko ei kerro sen enempää mutta kiinnittää huomiota musiikillisiin piirteisiin esimerkiksi runojen rytmissä.

Alaotsikko Sinfoninen runo kertoo kokoelman yhtenäisyydestä: runot ovat tiivis kokonaisuus, runoelma, mutta runot toimivat myös erillisinä teksteinä. Kokonaisuus on kuitenkin erityisen korosteisessa asemassa, ja yksittäisten runojen laajempi tulkinta vaatii runojen lukemista kokonaisuudesta käsin. Tässä Cameo muistuttaa rakenteeltaan Tua Forsströmin runokokoelmaa Puistot (Parkerna).

Maan odotusta

Kokoelman toisessa osastossa keskeisenä on maan odotus, ja linnut symboloivat toivoa maan löytämisestä: ”Sunnuntaina 30. syyskuuta. Neljä tropiikkilintua laskeutuu laivan viereen. Selvä maan merkki. Niin isolla joukolla ei merelle eksytä! Komennat miehet kannelle. Katsokaa itse: näin isolla joukolla ei merelle eksytä!” Kun maata ei kuitenkaan näy, olennaiseksi nousee jatkuvan matkan hyväksyminen ja oman itsensä löytäminen tapahtuvasta hetkestä. On hyväksyttävä ihmisen rooli valloittajan roolissa; on hyväksyttävä epäonnistumisen mahdollisuus.

Toisen osaston nimi ”…ota haltuusi vastaus” viittaa tähän matkan hyväksymiseen; vastaus ei ehkä löydykään odotuksen kohteena olevasta maasta vaan odotuksesta, matkasta itsestään. Ajatus kasvamisesta toteutuu toisen osaston melko abstrakteissa runoissa, jotka ovat vastapainona lokikirjaotteiden suorasanaiselle konkreettisuudelle:

”– Ja kun luoksesi saapuu se joka pyytää kaiken / anna pois katse, luovuta paino pois. // Otat haltuusi tyhjän. / Ja hän kysyy: oletko kevyt. Oletko perillä. // Ota haltuusi vastaus.”

Cameo koostuu hyvin erilaisista runoista, jotka toimivat yhdessä erinomaisesti. Jotkut runoista ovat muutaman säkeen tai sanan mittaisia, välillä niiden vastakohtana on suoranaisista luetteloista koostuvaa vyörytystä. Viidessä runossa toistetaan eri muodossa massiivista listaa matkatarvikkeista: ”hunajaa, siirappia vettä, laivakorppuja, papuja, herneitä, lokikirjoja, naaroja, kaapelia, poijuja, / papuja, herneitä, viiniä, etikkaa, oliiviöljyä, hunajaa, siirappia, vettä, kuivattua kalaa, suolaa, jauhoja, —”. Tässä suorastaan puuduttavassa toistossa saavutetaan musiikillista rytmiä ja rakennetta. Olennaiseksi nousee matkaan lähtijän mielentila; aina vain jatkuva muistilista näyttää suunnitelmien ja odotuksen ristiriitaisen innon ja pelon. Erilaisia runoja yhdistää sanojen täsmällisyys; luettelomainen vyörytys on yhtä tarkkapiirteistä kuin muutaman sanan aforistinen runo.

Vastakkaisissa tyyleissään Cameo on harmoninen kokonaisuus, ja erilaisten ainesten sekoittaminen tekee kokoelmasta moniulotteisen ja sävyiltään rikkaan. Cameossa etsitään ihmistä itseään, ja teos tempaa mukaansa mahtipontisuuden ja herkän havainnon onnistuneella yhdistämisellä. Mielenkiintoista on jo lähteä Kolumbuksen matkaan, saati nähdä, millaista on löytää maata, jota ei ole.