Mitä on taide?

On hienoa saada luettavaksi Leo Tolstoin kuuluisa paasaus (1898) korkeataiteen turmelevuudesta ja tarpeettomuudesta Martti Anhavan maukkaana suomennoksena varsinkin, kun teokseen sisältyy myös Tolstoin taidekäsitystä ja taidetta suomiva Vasili Rozanovin essee vuodelta 1906. Tolstoi lietsoi ikäihmisenä mielellään kulttuuriskandaaleja. Jos haluaa, hänen tekstinsä taiteesta voi lukea vanhan vihaisen miehen raivonpurkauksena, jossa päätä ja häntää ei ole tarkoituskaan erottaa. Raivon pyörteessä Tolstoi manaa huonoksi taiteeksi myös omat teoksensa kahta kertomusta lukuun ottamatta. Sinänsä raikasta ja ainakin hauskaa.

Vasili Rozanov paiskaa tuolloin vielä elossa olleelle Tolstoille kovan teesin: olet paljon vähemmän kuin (jo kuollut) Dostojevski. Rozanov ripustaa kirjoitelmansa Dostojevski-sitaattien varaan, mutta se ei tee siitä kelvotonta. Lukija saa tilaisuuden välittömään lähdekritiikkiin, kun aineisto on läsnä. Rozanov osoittaa perusteluiden kera seikkoja, jotka alleviivaavat kahden venäläisen mestarin oleellista erilaisuutta ja nostavat Dostojevskin vääjäämättä Tolstoin edelle. Rozanov ei sano sitä kauniisti vaan rumasti. Esseen muotopuhtautta, sen sisällön hallittua kuljettamista ja kirjoitelman eheyttä odottava lukija jää tyydyttämättä. Jospa Rozanov olisi malttanut jättää esseensä kaksi viimeistä viisastelevaa virkettä pois. Silti: äärimmäisen kiehtova, vetovoimainen kirjoitus.

Leo Tolstoi riehuu tekstissään kuin heinämies ukkosen uhatessa (vertauskuvallani on tekemistä kirjan tekstien kanssa, siitä sen banaalius). Hän on rauhaton sielu, nihilisti ja synkkä jurnuttaja. Hän vihaa etenkin aistillisuutta ja erotiikkaa. On ennestään tuttua, että hän piti selibaattia jaloimpana sukupuolisuuden muotona – sen jälkeen kun hänellä oli ollut lukemattomia romansseja, syrjähyppyjä ja käsitteistönsä mukaisia saastaisia haureudentekoja, ja sen jälkeen kun hänen vaimollaan oli ollut kuusitoista synnytystä. Tolstoi vihaa myös mm. naisia, tiedettä, illalliskutsuja, liharuokaa, sisätiloissa oleskelemista ja kaikkia niitä pikkuylellisyyksiä, joilla ”me tavalliset” ihmiset yhä edelleen sulostutamme arkipäivää, jotta jaksamme elää.

Tolstoi luetteloi varhaisempien aikakausien ja oman aikansa (ulkomaisen) taiteen läjäksi, jonka hän kehäpäätelmin perustelee elämästä ja kansasta tyystin vieraantuneeksi. Hän käyttää sitä vaikutusvaltaa, mitä suuret yleisöt valloittaneilla on aina ollut ja tulee olemaan; kun voi tehdä mitä tahansa ja kun tekee mitä tahansa, sitä pidetään kiinnostavana. Anhava kysyy ja vastaa: ”Onko ’Mitä on taide’ sitten pelkkä kuriositeetti, syntyajankohtaansa sitoutunut ja teränsä menettänyt provokaatio? Ei ole. ”Tolstoin kysymykset taiteen merkityksestä, paikasta, tekijöistä ja kokijoista ovat välttämättömiä ja ikuisia, jatkuvasti vastausta vailla.

Leo Tolstoi haaveilee saarnassaan ajasta, jolloin yksinkertaisesta taideteoksesta nauttisivat samaan aikaan miljoonat ja taas miljoonat työtätekevät eri puolilla maailmaa. Jälkiviisastellen, tippaakaan ivailematta, voisi sanoa, että sosialistiset proletaaritaiteilijat olivat Tolstoinsa lukeneet. Suurille yleisöille tarkoitetut niin kaupalliset kuin epäkaupallisetkin populaarikulttuurin tuotteet ovat saaneet sijansa taiteen kentässä. Yläluokalle tarkoitettujen teennäisylevien taidekkeiden (Anhavan suomentama Tolstoin käsite) sijasta tarjolla on tunnetaidetta sähköisillä välineillä samaan aikaan miljoonille ihmisille.

Martti Anhava ei ole langennut ilmaisemaansa kiusaukseen lyhentää ja toimittaa Tolstoin paikoin erittäin jankuttavaa ja epäselvääkin ilmaisua. Anhava on keskittynyt Tolstoin kielellisten vivahteiden pikkutarkkaan huomioon ottamiseen ja onnistunut erinomaisesti. Rohdinpaitainen kreivi jyrisee suomeksikin omalla äänellään. Tolstoin saarna on mielestäni ehdottomasti intensiivisen lukurupeaman arvoinen. Taide-kustantamon tuottama kokonaisuus muodostuu Tolstoin, Rozanovin ja Anhavan upeaksi keskustelutaideteokseksi, jonka tekijät kohtaavat lukuelämyksessä.