Niin kauas kuin yötä riittää

”Kaikista kirjoistani ainoa todella ilkeä on ’Voyage’”, kirjoittaa Louis-Ferdinand Céline (1894–1961) vuoden 1949 esipuheessa pääteokseensa Niin kauas kuin yötä riittää eli Voyage au bout de la nuit (1932). Céline on ranskalaisen kirjallisuuden kauhukakara. Hänet muistetaan muun muassa juutalaisvastaisesta ajattelusta (kahdesta myöhemmästä pamfletista), groteskista kielestä ja kyltymättömästä raivosta yhteiskuntaa kohtaan, mutta samalla myös tyylin eleganssista, kyvystä kääntää emootiot sanoiksi sekä siitä, että kyynisyyskin voi kirjoittua ilman että se saastuttaa kohtaajansa.

Uusi suomennos juhlistaa romaanin kahdeksaakymmentä vuotta ja muistuttaa, että tällaiset teokset eivät vanhene. Ensimmäinen suomennos oli kaksikymppisen Jukka Mannerkorven (1944–2012), jälkimmäinen kuusikymppisen: tuore laitos sai kypsyä lähes viisikymmentä vuotta. Leevi Lehdon kääntämän, kesällä julkaistun James Joycen Ulysseksen (Gaudeamus) rinnalla Niin kauas kuin yötä riittää on vuoden tärkein jälleenkäännös.

1960-luvun julkaisuun (Tammi 1966) verrattuna tuore suomennos on viimeistelty ja rohkea. ”Mea culpassaan” Mannerkorpi kirjoittaa, että ”olisin onnellinen, jos voisin taikaiskulla tuhota kaikki vanhat versiot ja korvata ne tällä uudella” – niin pahasti harmittavat vaikkapa vanhan version eufemismit.

Sanoissa kaikuvat kuitenkin riemastuttavalla tavalla Célinen omat tunnot teoksestaan: ”Ellen olisi näin jumalattoman ahtaalla, etten tiedä mistä leipäni hankkisin, sanon suoralta kädeltä että repisin kaiken. En päästäisi läpi yhden yhtä riviä.” ”Yö” on syntynyt, ja elää, mieltä kalvavasta häpeästä.

Kirottu, rakas klassikko

Romaanin julkistusseminaari Helsingin yliopistossa oli otsikoitu määreellä ”kirottu” klassikko, ja Célineä tutkivat ovat usein kiinnostuneita pahuudesta kirjallisuudessa. Mannerkorven suomennoksen nimi tuo vielä alkuperäisteosta paremmin esiin teoksen pessimismin ja misantropian, siinä tapahtuvan ”matkan yössä”: mennään niin kauas kuin yötä vain on – ja sitähän maailmassa riittää.

Kuitenkin vihan korostaminen voi myös johtaa harhaan. Célinen kertoja-päähenkilö Bardamu ei ole rakkaudeton, säälimätön saati moraaliton hahmo – päinvastoin. Hänen matkansa kulkee ensimmäisestä maailmansodasta kolonialismin ajan Afrikkaan, sieltä New Yorkiin, Detroitiin, takaisin Pariisiin ja sen köyhiin esikaupunkeihin, Toulouseen ja jälleen Pariisiin, ja sen varrella kohdataan ainakin Molly, Bébert ja hänen tätinsä sekä Sophie, joihin kertoja suhtautuu lämmöllä. Samoin Amerikan kohdalla kertoja unohtaa hetkeksi olemassaolon tympeyden ja erehtyy jopa ”pihkaantumaan”.

On hyvin vaikea yhtyä Célinen omaan arvioon romaanin ilkeydestä.

Sodanjälkeisen maailman ja lääkärin ammatin ongelmana on kuitenkin, että ne vievät keskelle inhimillistä rumuutta, turhia kuolemia, tyhmyyttä ja välinpitämättömyyttä. Toivottomuus pistää esiin etenkin kohtaamisissa potilaiden kanssa. Epäonnistumiset ja menetykset ovat raskaita siitä huolimatta, että Bardamu mukamas tekee työtään vain palkkion toivossa (varsinkin köyhiltä saadusta palkasta hän potee huonoa omaatuntoa). Potilaiden kuolemat vain syventävät pimeyttä:

”Ihmettelin yhä, oliko minulla ollut mitään osaa siinä. Asunnossani oli kylmä ja hiljaista. Kuin pieni erillinen yö jossain suuremman yön nurkassa, nimenomaan minua varten.”

Yöhön ajaudutaan eikä sieltä näytä olevan tietä ulos. ”Yö” on sota, ihmisten ahneus, piittaamaton rikkaus ja itsessään rypevä köyhyys, teeskentely, yritykset käyttää toisia hyväksi – tila johon maailma oli tullut sodan ja laman kautta. Bardamu diagnosoikin pahuuden koko ihmiskuntaan ja sen kipukohtiin: ”Voi olla että ihmisten ilkeys johtuu vain heidän kärsimyksistään, mutta kun heidän vaivansa on päättynyt kuluu vielä kauan ennen kuin heistä tulee hiukankin parempia.”

Célinen romaanissa kärsimys elää erityisesti Pariisin köyhässä Garenne-Rancyn esikaupungissa, joka muodostuu päähenkilön kodiksi ja jonka asukkaiden elämää hän pääsee seuraamaan ehkä vähän liiankin läheltä.

Siellä myös paljastuu tärkein piirre Bardamun matkasta: hänen nihilisminsä, jos sitä sellaiseksi voi nimittää (niin kovalla vimmalla hän etsii arvoja ja merkitystä), ei lopulta synnykään pettymyksestä toisiin ihmisiin. Se kumpuaa omasta kyvyttömyydestä auttaa, pettymyksestä itseen. Tällaisena Niin kauas kuin yötä riittää maalaa hyvin uskottavan kuvan vastuun kokemisesta ja syyllisyydestä.

”Minulla ei ollut aihetta ylpeilyyn. Ei niin että olisin tehnyt mitään varsinaisesti rikollista. Ei. Mutta siitä huolimatta tunsin itseni syylliseksi. Syyllisyyteni oli siinä, että sisimmässäni toivoin kaiken pysyvän ennallaan. En nähnyt mitään pahaa siinä että olisimme rentustelleet kaikki yhdessä, yhä syvemmälle ja syvemmälle yöhön.”

Lopulta on hyvin vaikea yhtyä Célinen arvioon romaanin ”ilkeydestä”. Sen sijaan Bardamun lakoninen huomio, jonka mukaan on vaikeampi luopua rakkaudesta kuin elämästä, tuntuu viime kädessä todelta. Teos ei kuitenkaan olisi tosi itselleen, ellei kaikki siinä sanottu olisi totuusarvoltaan enemmän tai vähemmän epävarmaa. ”Maailma pitäisi varmaan sulkea ainakin pariksi kolmeksi sukupolveksi jollei olisi valheita”.