Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista.

Kulttuurihistorian yliopistolehtori Maarit Leskelä-Kärki on koonnut yleistajuiseksi tietokirjaksi elämäkerta-aiheisia esitelmiään ja kirjoituksiaan. Kirjoituksia yhdistää tekijän halu ottaa haltuun elämäkertatutkimuksen käsitteitä ja käsityksiä kulttuurihistorian ja naistutkimuksen näkökulmasta. Naiset, naisten kirjoittamisen traditiot ja verkostot, muodostavat kirjan fokuksen. Tekijä esiintyy kirjassa enemmänkin kyselijänä ja keskustelijana, ei niinkään lopullisten totuuksien ja varmuuksien esittäjänä.

Naisten kirjoittamisen traditiot ja verkostot muodostavat kirjan fokuksen.

Kirjan alkupuolella Leskelä-Kärki juurruttaa suomalaista elämäkertaa antiikin ja keskiajan perinteeseen, mutta hänen omaa aluettaan on enemmänkin life writing, toisin sanoen oma/elämäkerrallisuus ja oma/elämäkerrallinen kirjoittaminen hyvin laajasti ymmärrettynä. Joustava nykykäsite kattaa elämäkertojen lisäksi myös elämäkertoihin niveltyvän omaelämäkerrallisuuden. Totuuden ja totuudellisuuden vaatimuksesta kurkotetaan myös kuvittelun alueelle, fiktioon.

Väljässä oma/elämäkerrallisuuden traditiossa tarkastelun kohteeksi voidaan ottaa erilaisia aineistoja – ei pelkästään kirjallisia elämäkertoja, vaan myös muissa medioissa ja esitysmuodoissa, elokuvassa, näyttämötaiteessa ja musiikissa ilmenevän oma/elämäkerrallisuuden.

Tällaisella life writing -otteella elämäkertaa ja omaelämäkertaa nykyään tutkitaan erityisesti angloamerikkalaisessa maailmassa. Ihan ymmärrettävistä syistä. Tutkimusote on tarpeeksi joustava ulottumaan monimuotoiseen ja eri medioita hyödyntävään oma/elämäkerrallisen nykykulttuuriin ja huomioimaan elämäkerralliset liukumat ja omaelämäkerralliset sekoittumiset, samoin kuin faktan ja fiktion välisen hämärän vyöhykkeen. Ei näitä puolia tosin mannereurooppalaisessa tutkimustraditiossakaan ole ohitettu – mutta se on toinen juttu.

Suomalaisten naisten elämäkerrallisuus

Toisten elämät -kirjassa tarkastelun kohteet ovat moninaiset. Merkittävimmän kokonaisuuden muodostaa suomalaisten naisten elämäkerrallisuus: Helena Westermarck, Helmi Krohn, Aino Kallas, Tyyni Tuulio ja monet muut. Tällä alueella Maarit Leskelä-Kärki on parhaimmillaan, liikkuessaan Krohnin sisaruksia käsittelevän väitöskirjansa rajapinnassa: arkistoissa, kirjeissä ja päiväkirjoissa, suomalaisessa 1800–1900-lukujen kulttuurihistoriassa, naisten kirjoittamisen traditioissa sekä naisten yhteisöllisyydessä ja keskinäissuhteissa.

Leskelä-Kärjellä on käytössään arvokasta aineistotietoa, päiväkirjojen ja kirjeiden sitaattihelmiä, joita hän sirottelee ajatustensa lomaan. Jahka kirjoittajan ajatus ehtii asettua ja käsitys elämäkerrallisuuden luonteesta kirkastuu, voidaan jatkossa odottaa tukevampaa kokonaisesitystä suomalaisesta elämäkerrallisuudesta ja naisten paikasta tuossa traditiossa.

Elämäkertaromaani ja muita nykymuotoja

Naisten elämäkerran juurien esittelystä siirrytään kirjan toisessa osassa elämäkerrallisen fiktion problematiikkaan, jota Maarit Leskelä-Kärki esittelee laajasti kirjallisten nykyesimerkkien kautta. Nykyään suosituista elämäkertaromaaneista, esimerkiksi Erik Wahlströmin, Sirpa Kähkösen, Helena Sinervon (kirjassa puhutaan virheellisesti Elvistä!) ja Terhi Rannelan teoksista puhutaan laveasti. Jokaista teosta voisi tosin analysoida paljon perusteellisemminkin.

Romaanien rinnalle tuodaan myös elokuva, esimerkiksi Margarethe von Trottan historian naisiin keskittyvät elämäkertaelokuvat. Tämän lisäksi tehdään vielä hyppäykset näyttämötaiteen ja musiikin elämäkerrallisuuteen – alueet jotka maailmalla, sekä angloamerikkalaisessa että saksalais-ranskalaisessa elämäkerrallisuuden tutkimusperinteessä on huomioitu, mutta joista meillä ei ole toistaiseksi ollut näkyvämpää puhetta. Nyt Leskelä-Kärki tuo tietokirjassaan nämä alueet suomalaiseen keskusteluun. Mutta kun ote on yleistajuinen ja populaari, ei omia tutkimuspolkuja tarvitse piirtää näkyviin. Toivottavasti tähän on jatkossa mahdollisuus.

Aihioista eteenpäin

Maarit Leskelä-Kärjen tietokirjan ansiona on aiheiden kirjo ja estoton liikkuvuus elämäkerrallisuuden valtameressä. Tekijä kysyy ja pohtii, inventoi materiaalia, ja samalla piirtyy näkyviin monia tärkeitä elämäkerrallisuuden problematiikkaan liittyviä käsitteellisiä ja teoreettisia, filosofisia keskusteluja. Monista kuulisi mielellään lisää.

Tietokirjan ansiona on aiheiden kirjo ja estoton liikkuvuus elämäkerrallisuuden valtameressä.

Esimerkiksi ajatus elämäkerrallisen kirjoittamisen naisille tarjoamasta mahdollisuudesta ottaa osaa historian ja kansallisen identiteetin kertomiseen on aihe, josta lukisi mieluusti lisää. Samoin biografian käyttäminen pedagogisiin ja valistuksellisiin tarkoituksiin on tärkeä kansallinen aihe. Kolmantena kokonaisuutena tekee mieli nostaa elämäkerronnallinen problematiikka, ääneen, tyyliin, kertojan asemaan liittyvät kysymykset ja ratkaisut. Liudan muita aiheita voisi luetella heti perään. Nämä kaikki ovat modernin biografiatutkimuksen vakiokeskusteluja, joiden pohtiminen suomalaisen kulttuurihistorian kannalta olisi äärimmäisen tärkeää, jos meikäläistä oma/elämäkertatutkimusta halutaan viedä eteenpäin.

Kirjan heikkoutena on teoreettinen ja käsitteellinen hämäryys. Kirjoitukset ovat syntyneet erilaisissa tutkimus- ja kirjahankkeissa, niitä on hiottu lehtorin työn ohella kirjoitusresidensseissä, mutta jonkinlainen hengästynyt poukkoilevuus tietokirjaan on jäänyt. Leskelä-Kärki avaa paljon, kysyy, mutta harvoin pysähtyy kunnolla pohtimaan ja analysoimaan.

En ole penäämässä liittymiä antiikkiin ja keskiaikaan, vaan enemmänkin liittymää esimerkiksi modernin elämäkerrallisuuden syntyajankohtaan 1600–1700-luvulle, siis ajankohtaan jolloin moderni fiktiivinen romaani alkoi eriytyä aristokraattien muistelmatraditiosta. Moderni romaani ja (oma)elämäkerta ovat sisarlajeja jotka ovat noista ajoista asti kehittyneet näihin päiviin asti yhdessä ja rinnakkain – toinen toiseltaan lainaten ja toinen toistaan muovaten. Leskelä-Kärjen käsittelemä elämäkertaromaani, samoin kuin autofiktio ovat hyviä esimerkkejä kehityksen nykyvaiheesta. Mutta miten suomalaiset naiskirjailijat ja elämäkerturit ovat 1800–1900 -luvuilla ovat olleet muotoilemassa tätä kehitystä?

Tutkijanaisten traditiot?

Hivenen epämääräisesti kirjasta hahmottuu myös naisten tai feministisen elämäkertatutkimuksen traditio ja siellä käydyt keskustelut. Feministisen tutkimuksen traditiossa naisten oma/elämäkerran historiaa on totuttu ajattelemaan kulttuurisena mosaiikkina, joka koostuu pienistä paloista. Isojakin osia voi kokonaisuudesta puuttua, mutta jonkinlainen kuvio kuitenkin hahmottuu, tunnistettava eletyn historian tuntu, kuten muun muassa kirjallisuudentutkija ja kirjailija Carolyn G. Heilbrun kirjoitti 1980-luvun lopussa kirjassaan Writing a Woman’s Life (1988). Hänhän näki naisen elämän kirjoittamisessa neljä mahdollisuutta:

”[N]ainen itse voi kertoa elämänsä siinä mitä haluaa kutsua omaelämäkerraksi;
hän voi kertoa sen siinä mitä hän haluaa kutsua fiktioksi;
biografi, nainen tai mies, voi kirjoittaa naisen elämän siinä mitä kutsutaan biografiaksi; tai nainen saattaa kirjoittaa oman elämänsä elämällä sitä, tiedostamatta ja tunnistamatta tai nimeämättä prosessia” (Heilbrun 1988/1989, 11, suom. PK.).

Tällä tiellä Maarit Leskelä-Kärkikin on – täydentämässä naisten elämäkerrallisuuden kokonaisuutta suomalaisten naisten osalta. Hanke on hieno ja tervehdin sitä ilolla. Tietokirjasta välittyy kirjoittajan vilpitön ja keskusteleva mieli, halu tutkia ja kysyä. Ja sanojen takaa kuultaa kirjoittajansa intohimo elämäkertaan, kirjoittamiseen ja keskustelemiseen.

Kirjana Toisten elämät on tyylikään oloinen, mukava ottaa käteen ja kuvitukseltaankin mukiinmenevä. Mutta kirjan viimeistelyssä ja kustannustoimittajan työssä on toivomisen varaa. Monesti ajatuskulut katkeavat ikään kuin kesken, ja jotkut lauseet ovat rakenteeltaan kummallisia.