Akhilleen laulu

Englanninkielisille naistekijöille vuosittain jaettava Orange-palkinto annettiin viime kerralla esikoiskirjailijalle, amerikkalaiselle Madeline Millerille. Akhilleen laulu (The Song of Achilles, 2011) kertoo kahdesta Troijan sotaan osallistuneesta myyttisestä sankarihahmosta ja varsinkin heidän välisestään salatusta rakkaudesta. Tunnetuin aihetta käsittelevä teksti on Homeroksen nimellä kulkeva, heksametrimittaan kirjoitettu antiikin eepos Ilias. Akhilleus on eräs runoelman keskushahmoista, hänen ystävänsä Patroklos enemmän sivuhenkilö. Millerin romaani seurailee osaksi Homeroksen kuvaamia tapahtumia ja liittää niihin aineksia toisista hahmoihin liitetyistä myyttikertomuksista.

Palkinnosta huolimatta ensimmäisten kritiikkien kommentit olivat poikkeuksellisen tylyjä: varsinkin brittilehtien arvosteluissa Millerin romaania verrattiin pikaruokaan, Dawson’s Creekiin ja harlekiinikirjoihin. Huomattavan moni kirjoittaja oli närkästynyt tekstin teinimäisestä tyylirekisteristä ja monitulkintaisen aiheen kaltoinkohtelusta.

Kyseessä on kuitenkin vakavasti kirjoitettu teos, joka ei suinkaan pyri sellaisiin popularistisiin kierrätystemppuihin kuin Austenin ja Brontën klassikkoromaaneista viime vuosina kirjoitetut zombie- tai pehmopornoversiot. Juuri tämä vastaanoton jakautuneisuus sai minut alunperin kiinnostumaan romaanista.

Avoimesti homoeroottinen versio eräästä länsimaisen kertomaperinteen tunnetuimmista tarinoista

Kreikkalaiseen ja latinalaiseen kulttuuriin perehtynyt esikoiskirjailija ei ole pelännyt tarttua arvovaltaiseen kertomustraditioon ja lisätä siihen runsaasti henkilöiden psykologisointia, mikä tekee heidän ratkaisunsa nykylukijoiden kannalta helpommin lähestyttäväksi. Toisaalta myyttien uudelleenkirjoittaminen yllättävistä – tai yllättämään pyrkivistä – näkökulmista on jo osoittautunut viime vuosina suosituksi lähtökohdaksi. Lisäksi monet tunnetuimmista antiikin taruston päivityksistä ovat olleet naiskirjailjoiden kirjoittamia ja niissä on usein korostunut varhaisiin teksteihin kirjautuneiden patriarkaalisten sukupuoliasetelmien kääntäminen.

Akhilleen laulussa myytit ja tarusto on sidottu jouhevasti realistiseen esitystapaan: jumalat toimivat näkyvästi ihmisten maailmassa. Kentaurien, puolijumalten ja taikaesineiden läsnäolo tuntuu täysin luontevalta. Olisikin melko ankea ratkaisu lähteä poistamaan tällaisesta puhtaasti myytteihin pohjaavasta aiheesta nykylukijan kannalta eniten yliluonnolliselta tuntuvia elementtejä. Toisaalta kaikkein tunnetuimmat, Iliaasta tutut Zeuksen ja Apollon tapaiset jumalhahmot eivät esiinny Millerin romaanin sivuilla.

Patrokloksen laulu

Henkilö-kertojana toimii itse Patroklos, Akhilleen lähin asetoveri ja asuinkumppani. Kaikki Iliaan lukeneet kuten myös erilaisiin sovituksiin tutustuneet tietävät jo etukäteen, miten Patrokloksen tarina eepoksessa päättyy. Muille mainittakoon, että tässä seuraa juonipaljastus.

Iliaan 16. luvussa troijalaisten päällikkö Hektor surmaa Patrokloksen, joka on pukeutunut Akhilleen haarniskaan. Loppupuoli Homeroksen eepoksesta keskittyy Akhilleen tuskan ja verisen koston ympärille. On myös kiinnostava lukea miten vaivattomasti Miller on ratkaissut tästä vääjäämättömästä tapahtumasta seuraavan kerronnallisen ongelman.

Otto Mannisen suomennoksessa Akhilleen surua kuvataan esimerkiksi näin:

”mustaa tuhkaa hän käsin kaksin kouri ja syyti
kiireellensä ja kaunoiset ryvetytteli kasvot,
ylt’yli tarttuen tuhkaa jäi ihotakkihin sorjaan.
Itse hän maahan kasvoilleen, uros valtava, heittyi,
tukkaa tuskissaan käsin raastelevin repi päästään”

Akhilleen tapa kohdella Patrokloksen ruumista ja vaalia hänen muistoaan on toiminut merkittävänä perusteluna myöhemmille tulkinnoille heidän suhteestaan. Tässä ei ole kyse vain ystävyydestä?

Osa englantilaisista ja amerikkalaisista kriitikoista on huomauttanut miten pahviseksi ja sävyttömäksi sankarihahmoksi Akhilles on esitetty. Millerin romaanissa päähenkilöksi nouseekin juuri kertojahahmo, Patroklos. Hänen epävarmuutena alkava ja epätoivoksi muuttuva rakkautensa on kiinnostavampaa kuin vain puoliksi inhimillisen Akhilleen tuntemukset, jotka jäävät usein mysteeriksi.

Patroklos näyttäytyy hentona pasifistina, mikä saattaa sekin tuntua erikoiselta painotukselta Iliasta vasten. Miller esittää hänet toisten kreikkalaisvalloittajien miehekkäästä melskaamisesta vieraantuneeksi kärsivien auttajaksi: sukulaissieluja löytyy lähinnä orjien ja naisten keskuudesta, todellinen kutsumus sotalääkärin apulaisena toimimisesta. Henkilönä hänestä on tehty helposti pidettävä ja samastuttava.

Patroklos tuntuu myös näkevän poikkeuksellisen tarkasti sotaan johtavan suurvaltapolitiikan todellisuuden. Lopulta Troijan sodassa ei ole kyse miehisestä kunniasta ja vannotun valan pitämisestä, kuten kreikkalaiset tahtovat esittää, vaan uusien rikkauksien ja maa-alueen valloituksesta. Valikointi ja valehtelu kuuluvat historiankirjoitukseen – tämän hyväksyvät kaikki ja sitä osaavat hyödyntää taitavimmat, esimerkiksi useassa luvussa esiintyvä juonikas Odysseus. Tällaiset huomiot tuntuvat nykykirjallisuudessa hieman ilmeisiltä, mutta Miller saa ne silti toimimaan hyvin.

Öljyistä poikarakkautta

Viihdyttävimmillään teksti on niissä kohdin, joissa sen tarina on vähiten sidottu homeeriseen perinteeseen: kuvatessaan poikien välisen suhteen kehittymistä. Akhilleen ylimaallinen kauneus ja hänen vetovoimansa yksinäiseen Patroklokseen välittyvät taitavasti.

Jakso, jossa kuvataan poikien kasvua kentauri Kheironin suojeluksessa, on romaanin valoisin ja puoleensavetävin, vaikka hetkittäin Millerin tyyli muistuttaa liiaksi reginamaista pehmopornoilua. Kuvauksia kiiltävistä huulista, jäntevistä, öljyisistä vartaloista ja öisistä kuiskauksista viljellään tiheään. Toki nuorukaiset myös ahmivat tahmeita viikunoita, painivat aurinkoisella rannalla ja kokevat liikuttavaa murrosikäisen hämmennystä ruumiintoimintojen äärellä. Kuvaukset suhteen syventymisestä ovat pehmeitä ja romanttisia, mutta Miller ei täysin kainostele seksin suhteen:

”Hän jäykistyi, kun otin hänen kalunsa käteeni. Sen pinta oli pehmeän samettinen kuin terälehdet. Tunsin Akhilleen kultaisen ihon ja hänen niskansa kaaren ja kyynärpäiden kulman. Tiesin, miltä hän näytti nauttiessaan. Vartalomme sopivat toisiinsa kuin ristityt kädet.” (123.)

Näissä kohdissa Laura Lahdensuun yleensä onnistunut suomennos tosin tuntuu hieman suoraviivaiselta ja proosalliselta alkutekstiin verrattuna.

Viihdyttävimmillään teksti on niissä kohdin, joissa sen tarina on vähiten sidottu homeeriseen perinteeseen.

Myös sivuhenkilöiden kohdalla romaani korostaa ihmissuhteiden kompleksisuutta. Myyttikertomuksissa Akhilleus on puoleksi jumalsyntyinen, kuolevaisen isän ja merenjumalattaren jälkeläinen. Millerin teoksessa sankarisotilaan äidin ja poikaystävän välille punotaan jonkinlaista omistushalun ja mustasukkaisuuden kolmiodraamaa. Kerronta karkaa helposti pateettiseksi, sillä varsinkin ensilemmen jälkeen Patroklos on tunteidensa kanssa jatkuvasti vereslihalla. Antiikin kirjallisuudelle tyypillinen teema – kuolevaisen ihmisen voimattomuus ennalta säädetyn kohtalon edessä – on vahvasti läsnä.

”Hän katseli minua, silmät syvinä kuin maa.
”Tuletko sinä minun kanssani?” hän kysyi.
Rakkauden ja surun päättymätön kaipaus. Ehkä jossain toisessa elämässä olisin kieltäytynyt, repinyt hiuksiani ja kirkunut ja pakottanut hänet kohtaamaan valintansa yksin. Mutta ei tässä elämässä. Hän purjehtisi Troijaan ja minä seuraisin häntä, jopa kuolemaan. ”Kyllä”, minä kuiskasin. ”Kyllä”.”

Tyylirikkoja

Romaanin suurimmat ongelmat ovat juuri välttämättömässä vertailussa sen kaunokirjalliseen lähdetekstiin. Homeroksen epiikan kohokohtiin verrattuna Millerin kuvaukset tuntuvat latistavilta ja ponnettomilta. Esimerkiksi eräässä Iliaan tunnetuimmista jaksoista Troijan kuningas Priamos hakee poikansa ruumista vihollisen leiristä. Kostonhimostaan huolimatta Akhilles suostuu vanhuksen pyyntöön. Eräs Homeroksen (oli hän sitten henkilönä olemassa tai ei) vaikuttavimmista ratkaisuista on juuri tällaisissa nopeissa inhimillisen myötätunnon väläyksissä, jotka yllättävät lukijan. Tällaisissa kohdissa huomaa parhaiten, kuinka dialogi Akhilleen laulussa on liian modernia ja suoraviivaista.

”Olen pahoillani menetyksestäsi”, Priamos sanoo, ”ja pahollani siitä, että sen aiheutti minun poikani, ja kuitenkin anon sinulta armoa. Suuren surun vallassa ihmisten on autettava toisiaan, vaikka olisivatkin vihollisia.”
”Entä jos en tee niin?” Akhilleus puhuu nyt jäykästi.
”Sitten et tee.” (418.)

Näin mielikuvituksettomasti kirjoitettuja jaksoja lukiessaan ei voi kuin ihmetellä sitä, että kirjailija oli käyttänyt kymmenen vuotta romaaninsa valmisteluun. Myös kuvaukset Akhilleen taisteluista Troijan porteilla tuntuvat kummallisilta tyylirikoilta, ikään kuin ne olisivat jostain toisesta romaanista.

Millerin esikoinen on erittäin viihdyttävä teos.

Puutteistaan huolimatta Millerin esikoinen on erittäin viihdyttävä teos, joka on kokonaisuutena huomattavasti paremmin kirjoitettu kuin tylyimmät kriitikot ovat antaneet ymmärtää. Suomenkielinen versio on julkaistu juhlavan näköisenä, paksukantisena ja erikoisen isolla kirjasimella, mikä kasvattaa helposti sivumäärää.

Hieman mahtipontisesta ulkoasusta huolimatta romaani on helposti ja nopeasti luettava. Sekin kummastutti, että takakansiteksteissä puhutaan vain ystävyydestä. Eiköhän kirjaa kannattaisi markkinoida juuri sillä avulla, että se on avoimesti homoeroottinen versio eräästä länsimaisen kertomaperinteen tunnetuimmista tarinoista?