Mistään kotosin

Miten kauan maahanmuuttaja pysyy maahanmuuttajana, milloin iranilaisesta tulee ruotsalainen? Marjaneh Bakhtiarin esikoisromaani Mistään kotosin pilkkaa säälimättä niin maahanmuuttajien kuin kantaväestöön kuuluvienkin ennakkoluuloja. Vaikka Bakhtiarin tyyli on hauska ja ironinen, kirjoittaja kieltäytyy yksinkertaistamasta hahmojaan pelkiksi siirtolaisidentiteeteiksi tai stereotyypeiksi.

Bakhtiarin romaania on kutsuttu Ruotsin vastineeksi Zadie Smithin Valkoisille hampaille. Ruotsissa on myös iloittu siitä, että Bakhtiari on ensimmäinen ruotsalainen maahanmuuttajakirjan kirjoittanut nainen. Bakhtiari itse, kuusivuotiaana Iranista Malmöhön muuttanut, ei haluaisi romaaniaan kutsuttavan maahanmuuttajaromaaniksi.

Kyseisen kirjallisuuden lajin leiman otsaansa saaneiden kirjojen vastaanottoa koskevatkin samat lainalaisuudet kuin maahanmuuttajia itseään. Kansainvälisestä värikkyydestä kiitellään, mutta kirjailijat lokeroidaan ikuisesti ulkopuolisiksi. Samalla tilanne on verrattavissa tapaan kutsua naisten kirjoittamia kirjoja kollektiivisesti naiskirjallisuudeksi. Kirjan kirjoittajan sukupuoli leimaa koko kirjallisuuden lajia, vaikka yksittäisellä kirjalla ei olisi mitään yhteistä muiden naiskirjailijoiden teosten kanssa.

Bakthtiarin teoksen keskiössä on Irandoustien perhe, joka on muuttanut Iranista Ruotsiin. Perheen äiti Panthea, ydinfyysikko, tekee töitä lastentarhanopettajana ja kärkkyy pääsyä osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa ja ystäväpiiriä. Isä Amir, kirjankustantaja ja runoilija, ajelehtii hanttihommasta toiseen ja valistaa kaikkia halukkaita Iranin loisteliaasta historiasta. Perheen lapset Bahar ja Shervin tasapainottelevat ruotsalaisuuden ja iranilaisuuden välillä ja olisivat mieluiten vain oma itsensä.

Määritelmiä pakoon

Sellaiset termit kuin kulttuurinen kaksoisidentiteetti saavat Bakhtiarin näkemään punaista. Mihin tarvitaan lokeroita, kun niihin liittyvät yksinkertaistukset johtavat vain vääristymiin?

Kun kirjassa koululaisia pyydetään tuomaan kouluun musiikkia kukin ”omasta kulttuuristaan”, nuoret ovat ymmällään. Heidän kulttuurinsa ovat MTV ja amerikkalainen rap-musiikki. Kansanmusiikkia kuuntelevat korkeintaan äidit ja isät, vaikka lapset olisivatkin maahanmuuttajataustaisia.

Kulttuurierojen korostaminen voi olla lähtökohdiltaan hyvää tarkoittavaa mutta johtaa silti ristiriitoihin. Baharin ruotsalaisen poikaystävän Markuksen vanhemmat ovat hyväntahtoisen kiinnostuneita Baharin taustasta mutta eivät oikeastaan tämän itsensä vuoksi. Kuuluu vain asiaan olla kiinnostunut kaikesta eksoottisesta. Lyhyiden turistikurkistusten jälkeen on kuitenkin hyvä palata omaan arkeen, ja maahanmuuttajat outoine tapoineen jäävät pelkiksi tutkimuskohteiksi.

Bakhtiari kääntää länsimaisen lukijan stereotyyppiset odotukset päälaelleen. Bahar päättää alkaa käyttää huivia ja ruveta muslimiksi. Vanhemmat Panthea ja Amir ovat kauhuissaan. Uskonto ei sovi Irandoustien sivistyneeseen ja järkevään perheeseen. Länsimainen lukija saa nenilleen islamilaisuutta koskevine ennakkoluuloineen.

Päälaelleen kääntyvät myös perheen sisäiset roolit. Vanhemmat joutuvat turvautumaan lastensa tulkkausapuun, ja tätä jälkikasvu käyttää häikäilemättä hyväkseen kiristyskeinona. Mies tuntee itsensä tarpeettomaksi yhteiskunnassa, jossa hän ei selviä virastokäynneistä ilman lastensa apua. Äiti yrittää opetella ruotsin kieltä kirjoittamalla muistiin kuulemiaan uusia sanontoja. Kerta toisensa jälkeen hän kuitenkin joutuu nolostumaan käyttämällä huvittuneisuutta ja hämmennystä herättäviä kielimuotoja, jotka osuvat sinne päin mutteivät aivan nappiin.

Vanhempien ja lasten välinen ymmärtämättömyys saa aikaan myös ääneen lausumattoman kiitollisuuden pakon. Miten voisi kiittää vanhempiaan siitä, että nämä ovat tuoneet lapsensa sodan keskeltä uuteen maahan ja lahjoittaneet heille elämän toisen kerran, jos lapset eivät itse ole sitä koskaan pyytäneet? Eikä vanhemmille mikään kiitos riittäisikään, koska he toisinaan itsekin joutuvat kyseenalaistamaan koko muuton mielekkyyden. Kaikki ei sujukaan vieraassa maassa odotusten mukaan.

Amirin lapsilleen pitämät historian oppitunnit puolestaan paljastavat historiankirjoituksen subjektiivisuuden. Ruotsalainen kouluopetus ei Amirille riitä, vaan hän kertoo kaikille tielle sattuville persialaisten uljaasta imperiumista, jossa luotiin ihmisoikeuksien perusta samaan aikaan, kun pohjolassa viikingit elättivät itsensä ryöstelemällä.

Ruotsalaisia Amirin jutut eivät pahemmin kiinnosta, koska viime aikojen kehitys on kääntänyt asetelman toisin päin. Amir taas haluaisi unohtaa historian uusimmat tapahtumat, jotka hänen mielestään ovat enimmäkseen pelkää väärinkäsitystä ja antavat ihmisille väärän kuvan hänen kotimaastaan.

Ikuisesti ulkopuolinen

Maahanmuuttajalta kysytään, tunteeko hän itsensä ruotsalaiseksi, mutta vastauksesta riippumatta kysyjä näkee tässä aina jotain etnistä. Maahanmuuttajien kohtalona – joko omasta tahdosta tai tahtomattaan – onkin usein jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle.

Kun Amir perustaa pizzerian, on bisneksenteko jäädä jalkoihin, kun tärkeämmältä tuntuu puhua politiikkaa paikalla roikkuvien maanmiesten kanssa. Satunnaiset asiakkaat tuntuvat keskeyttävän keskustelun suorasukaisine pizzatoiveineen.

Omasta tahdostaan syrjäytynyt on jamaikalainen Moses. Hänellä on paluumatkarahat valmiina ”kolmannessa laatikossa alhaalta lukien, hellan vieressä”, mutta ruotsin kieltä Moses ei ole vaivautunut opettelemaan. Ei, vaikka aikaa uudessa kotimaassa on vierähtänyt jo kolmekymmentä vuotta. Miksi opetella jotain niin vaivalloista, jos on kuitenkin lähdössä pois?

Pahimmin ulkopuolisuus koskee niihin, joille se ei ole oma valinta. Amirin ystävä Bijan kokee tyttären kuoleman ja avioeron ja kirjoittaa yhä uudestaan Amirille itsemurhaviestin, jota ei kuitenkaan lähetä. Ei ennen kuin lopussa, jolloin onkin jo liian myöhäistä.

Osuu ja uppoaa

Bakhtiarin vahvuus on ironian taju. Sen avulla hän kiteyttääkin taitavasti maahanmuuttajien ja valtaväestön välisten kohtaamisten ongelmia. Ironiassaan kirjoittaja on hyvin tasapuolinen, mutta toisaalta hän kohtelee kirjan kaikkia henkilöitä myös ymmärtäen ja antaa tilaa heidän persoonilleen. Esimerkiksi Markuksen isoisä Bertil kuvataan vanhakantaiseksi umpiruotsalaiseksi, joka ei näe maahanmuuttajien Ruotsiin tulossa mitään hyvää, mutta hänkään ei ole yksiulotteinen rasisminsa ilmentäjä vaan inhimillinen ihminen.

Ironian kääntöpuoli on tunne siitä, että kaikki mahdolliset reaktiot maahanmuuttaja-aiheisiin olisivat jotenkin vääriä. Kun Bakhtiari tekee pilaa kantaruotsalaisten ylenpalttisesta ymmärtämisestä ja suvaitsevaisuudesta, pilkka osuu, mutta saa miettimään, onko korrektia tapaa toimia olemassakaan. Vaarana on, että ei-maahanmuuttaja ei loukkaamisen pelossa uskalla enää avata suutaan lainkaan ja keskustelu tyrehtyy.

Bakhtiarin romaanissa kulkee vakavuus käsi kädessä naurun kanssa. Huumoria syntyy helpoiten asioista, joissa on taustalla vakava pohjavire. Toinen hilpeyden herättäjä on kieli ja sen kautta syntyvät väärinkäsitykset, kun samalta kuulostavat sanat sekoittuvat. Kielivitsit toimivat myös Leena Peltomaan suomennoksena, tosin osittain lukijalta vaaditaan ruotsin taitoa vitsin kärjen ymmärtämiseen. Bakhtiarin hahmojen ”huono ruotsi” on haasteellinen kääntäjälle myös kokonaisuutena, ja yksityiskohtia tarkastelematta maahanmuuttajakieli on kääntynyt suomeksi luontevasti.

Maahanmuuttajaromaanin nimilappu tuntuu pyrkivän liimatuksi Bakhtiarin romaaniin kuin itsestään, sen verran yhtenäinen hänen teemansa ja aihepiirinsä on. Lokerointi tuntuu perustellummalta, kun se ei perustu vain henkilögalleriaan vaan koko kirjan teema on se aihe, josta määrittely tulee. Bakhtiarikin paitsi kuvaa maahanmuuttajia sinänsä, keskittyy juuri maahanmuuttajuuteen ja sen määrittelyongelmiin. Tai pikemminkin siihen, miten kaikenlaiset määrittelyt ovat tarpeettomia.

Toisaalta tällä logiikalla esimerkiksi valkoisten länsimaalaisten kirjoittamaa kirjallisuutta pitäisi ruveta kutsumaan valkoiseksi kirjallisuudeksi. Pitäisihän nimetä kaikki, jottei jäljelle jäisi tuota keskusauktoriteettia, johon suhteessa muut lokeroidaan.