Pienet kalat syövät suuria kaloja

Hiljattain vauhtiin päässyt Thomas Bernhard -huuma ei ota laantuakseen. Vuonna 1989 kuolleen itävaltalaisen kirjailijan tuotannon lukuisat hiljattaiset suomennokset saavat nyt seurakseen ensimmäinen hänen kirjoitustyylistään selkeitä vaikutteita saaneen kotimaisen kirjan. Markku Paasosen (s. 1967) romaani Pienet kalat syövät suuria kaloja on tyylikäs Bernhard-pastissi. Se on samalla myös ihmeen omaperäinen.

Paasonen on julkaissut aiemmin runoja. Edelliset kokoelmat, Lauluja mereen uponneista kaupungeista ja Tulevassa maailmassa, näkyvät nekin romaanissa. Paasosen proosarunous on kehittynyt siihen pisteeseen, että lajityyppien välille on turha tehdä väkisin eroa. Ne ruokkivat toisiaan. Pienet kalat syövät suuria kaloja seuraa runon logiikkaa, mutta omaa proosallisia elementtejä, kuten löyhän juonen.

Kertoja on vätysmäinen kirjailija, joka ei ole päässyt elämässään mihinkään. Hän viettää aikaa saaristossa ja yrittää kirjoittaa.

Pienet kalat syövät suuria kaloja sisältää kaikki bernhardilaisen proosan tärkeimmät elementit, eli liioittelun, musikaalisuuden ja toistot. Paasonen ei kuitenkaan ole aivan Bernhardin kaltainen synkistelijä. Suomalainen nostaa kauneuden ja komiikan inhon kanssa samalle viivalle. Hän uudistaa kieltä. Hänen tuore teoksensa ei ole Bernhardin lukijoille tuttu synkkä yksinpuhelu, vaan siinä on enemmän humoristista revittelyä.

Hulluus ja järki

Pienet kalat syövät suuria kaloja -kirjan kertoja on vätysmäinen kirjailija, joka ei ole päässyt elämässään mihinkään. Hän viettää aikaa saaristossa ja yrittää kirjoittaa. Ruotsinsuomalainen ympäristö on hänelle hirtehisen vaikea paikka, kuten tämä kyläkauppiaan kuvaus osoittaa: ”Myyjä nimittäin puhui yksinomaan ruotsia; asia oli joko niin että hän ei osannut riittävästi suomea ja puhui siksi mieluummin ruotsia minun kanssani, tai niin että hän osasi kyllä riittävästi suomea mutta puhui silti mieluummin ruotsia minun kanssani, tai niin että hän ei osannut riittävästi suomea ja puhui siksi mieluummin ruotsia kaikkien asiakkaiden kanssa, tai niin että hän osasi kyllä riittävästi suomea mutta puhui silti mieluummin ruotsia kaikkien asiakkaiden kanssa.” (s. 11)

Koko romaani olisi helppo määritellä mielipuoliseksi jaaritteluksi, mutta se olisi turha yksinkertaistus. Aivan kuten Bernhardkin, Paasonen ripottelee jankkauksen keskelle henkeäsalpaavan kauniita lauseita, joiden takia tarinaa jaksaa seurata. Musikaalisessa toistossa on toki taiteelliset puolensa, mutta pitkään jatkuessaan se puuduttaa. Terävät sivallukset pitävät kokonaisuuden hengissä: ”Valo menee silmän läpi aivoihin, joissa vallitsee suuri sokeus.” (s. 14)

Kirjailijan vastapainoksi nostetaan hänen talouden palveluksessa työskentelevät serkkunsa, joita kertojan setä arvostaa taiteilijaa enemmän. Eräs kirjan teemoista onkin vastakkainasettelu luonnon ja kaupungin sekä luovuuden ja järkevyyden välillä. Paasonen piikittelee: ”He täyttivät raporttinsa ja katsauksensa puhkikuluneilla fraaseilla, eikä se tuottanut heille minkäänlaisia vaikeuksia. Päinvastoin: mitä kuluneempia fraaseja he käyttivät, sitä parempi, sillä tuoreisiin ilmauksiin sisältyy väärinymmärryksen vaara, ja taloudessa väärinymmärrykset ovat tuhoisia.” (s. 67)

Loputon monologi

Kirja on päättymätön monologi, joka ei ala mistään eikä lopu mihinkään. Samoihin asioihin palataan yhä uudestaan. Kertoja toteaa esimerkiksi ylpeänä, kuinka hän oli aina pitänyt itseään ”mestarina mitä tulee olueen, ja mestarina mitä tulee jaloviinaan, jos minä olin jossakin hyvä niin oluen juomisessa ja jaloviinan juomisessa, siinä minä päihitin serkkuni mennen tullen.” (s. 104)

Ihmiset vähät välittävät viisaudesta, he haluavat vain ahtaa ruokaa ja juomaa kitaansa.

Kehän kiertäminen ja paikoillaan polkeminen eivät kuitenkaan kumma kyllä haittaa. Ne luovat kirjaan kummallisen tunnelman. Havaintojen epäluotettavuus pitää lukijan varpaillaan ja saa hänet odottamaan lähes mitä tahansa. Paasoselle tärkeä maailman ruumiillistaminen ilmenee toistuvissa kuvauksissa, joissa kirjat mätänevät tunkiolla. Ihmiset vähät välittävät viisaudesta, he haluavat vain ahtaa ruokaa ja juomaa kitaansa.

Pienet kalat syövät suuria kaloja ei ole Bernhardin parhaiden romaanien, kuten Betonin ja Vanhojen mestareiden, veroinen. Se puolustaa kuitenkin paikkaansa. Paasosen kirja on sen kertojan loputonta puhetta itselle: ”Tämä on aivan helvetin ahdas metsä, minä sanoin itselleni, nämä puut, minä sanoin itselleni, eivät tiedä mitään asiankuuluvasta sosiaalisesta etäisyydestä, nämä puut, minä sanoin itselleni, ovat aivan helvetin maalaisia puita aivan helvetin maalaisessa metsässä, ja kaiken lisäksi täytyy todeta, että nämä puut eivät osaa edes seistä suorassa vaan nojailevat toisiinsa mitä epäilyttävimmissä asennoissa.” (s. 165–166)

Paasonen tunnetaan kielellisenä uudistajana, mutta ensimmäisessä romaanissaan hän kulkee Bernhardin viitoittamaa tietä. Tyyli on tuttu. Sisältö on kuitenkin omaperäistä, sillä bernhardilaista kuohuntaa seuratessaan Paasonen päätyy yllättäviin paikkoihin. Pienet kalat syövät suuria kaloja on jännittävä matka. Sitä ei ole kovin helppo lukea, mutta se palkitsee vaivannäön moninkertaisesti esittelemällä koko joukon kauniita ja rumia paikkoja.