Rakkaus on musta leijona

Viime vuosikymmenen ajan on Mawlana Jalaladdin Rumia ylistetty Amerikan Yhdysvalloissa mystisen kokemusten arkeologina ja rakkauden apostolina. Kunnon mystikkona hän kiinnittää huomion olennaiseen, rakkauteen ja jumalaan, ja yhdistää nämä. Muotisuunnittelija Donna Karanin ja healing-kirjailija Deepak Chopran tapaisen Rumi-popularisoinnin ja hengellisen pikaliiman kehittämisen myötä USA:ssa on kuitenkin kadotettu mystikon elämä, sen historiallinen yhteys ja keskiajan muslimikulttuurin maailma. Näistä kumpuaa Rumin voimakas ja kirkas runous myös Jaakko Hämeen-Anttilan valikoimassa ja suomentamassa kokoelmassa Rakkaus on musta leijona.

Juuri historiallinen ja ideaalinen ovatkin sitä ainesta, joka vastoin 4th of Julyn henkeä ja September the 11th:in jälkeen yhä auttaa ihmistä ymmärtämään toista kulttuuria. Tähän sisältöön tutustuminen siirtää vaatimattomankin elämysmatkailijan pois omalta maaperältään kohti toista, omine lakeineen toimivaa elämänpiiriä, kulttuuria. Ken tätä tietä on valmis seuraamaan, saa huomata, kuinka Rumin mystinen etsintä avaa hänessä portteja muuhunkin kuin vain itseensä ja omaan kulttuuriinsa. Islamin rikas perinne antaa välineet tutkia itseä ja maailmaa yleisempää, näkymätöntä, jumalaa mystisestä näkökulmasta. Meidän pohjoisen reformoitujen uskonelämästähän mystiikka on Avilan Teresan, pyhän Fransiskuksen ja Mestari Eckhartin jälkeen kadonnut, ja perinteemme on omalta osaltaan pitänyt huolta siitä, että ”all work and no play make Jack a dull boy’.

Ihmisen ja jumalan rakastamisesta

Useimpien mystikoiden tavoin Jalaladdin Rumin tuotantoa on mahdoton ymmärtää irrallaan hänen elämästään. Rumin sanat ja teot kulkevat toistensa rinnalla, ne syntyvät toistensa kautta. Rumi syntyi 1207 Afganistanin alueella uskonoppineen poikana. Perhe muutti kuitenkin Afganistanista mongoli-invaasion seurauksena Turkkiin Konyan kaupunkiin, joka sijaitsi Rooman valtakunnan, Rum, alueella. Tästä Jalaladdin sai tunnetuimman lisänimensä, Roomalainen, Rumi. Nuorukaisena Rumi otti isän kuoltua tämän paikan islamin opettajana, perusti perheen, luki, opetti ja kirjoitti, myös runoja. Konyassa nelikymppinen Rumi tapasi itseään vanhemman vaeltavan mystikon Shams-i Tabrizin, joka muutti lainoppineen muslimin ja perheenisän hurmioituneen mystisen rakkauskokemuksen eläjäksi ja tulkitsijaksi. Kokoelman Mawlana nimesikin Shams-i Tabrizin runokokoelmaksi; kriittinen laitos sisältää yhteensä hämmästyttävät 35 000 säettä.

Jaakko Hämeen-Anttilan ymmärrettävälle, notkealle ja nykyaikaiselle suomelle kääntämä valikoima kertoo tästä henkisestä kohtaamisesta. Suomennos onnistuu sekä välittämään historiallista ja kuvastollista kerroksisuutta että välttämään kuivakkaan teknisen sanaston, mikä Rumi-käännöksissä ei ole tavatonta. Rumin kielen metaforisuuden ja symbolisuuden taustalla on tietysti rikas perinne mutta myös sen luova soveltaminen. Kuvaston käyttö pohjautuu siihen, ettei Rumi usko kuvailevan tekstin vievän meitä lähemmäs jumalaa vaan että vain epäsuoran symboliikan kautta jumalan voi oivaltaa.

Rumi, sufimystikko, runoili rakkauttaan Shamsiin ja jumalaan täsmällisin ja vahvoin kuvin. Usein jumala ja rakastettu tarkoittavat yhtä ja samaa. Rakkauden mystiikka ei ole lepertelyä vaan kaipauksen laulua Shamsin poistuttua ensin väliaikaisesti ja myöhemmin lopullisesti Rumin elämästä, mahdollisesti mustasukkaisen poikansa murhauttamana. Rumin sufilaisen rakkausmystiikan idea on siinä, että ihmiselle rakastaminen on tärkeintä, koska se tarkoittaa samaa kuin suhteemme jumalaan. Rakkauden tie johtaa jumalan välittömään kokemiseen, lain tiellä taas jumalaa lähestytään tekstien ja opetusten kautta. ”Hyinen on elämä / joka kuluu / ilman tätä suloista sielua. / Mädäntynyt se manteli jota ei käytetä / tähän marsipaanileivokseen.’

Harras muslimi, perheenpää ja askeesiin asti pidättyvä Rumi syttyi ylistämään rakkautta, jätti entiset oppilaansa ja elämänsä vaeltavan mystikon tähden. Rakkauden, siis luojan, arvoitus on muslimimystikoille siinä, että maailman luominen on johtanut sielun erkaantumiseen jumalasta, mutta täällä maanpäällisessä elämässä on mahdollisuus rakastaa, tavoittaa ikuista rajallisessa. Näkyvä, muodot, ovat merkkejä näkymättömästä, muotojen luojasta. Runossa ’Matkaan lähtö’ rakastaja sanoo kumppanilleen: ”mennään hänen luokseen / joka ei ole merkki mistään.’

Keskeistä Rumin puhuttelevuudessa on ainakin minulle se, että hän osoittaa mystisen rakkauden olevan paljon suurempi asia kuin se, mitä meillä on tapana kutsua rakkaudeksi – tavan vuoksi naimisiinmeno tai parisuhteen ontuva arki. Kuvasto on moninaista, mutta Rumin tanssin pyörteissä hokeman lauseen teho säilyy säkeestä toiseen, runosta toiseen: rakastava suhde toiseen ihmiseen ja jumalaan siirtää vuoria, saa hylkäämään entisen, kaipaamaan toista suuren runouden verran.

Toisin kuin Rumi, meidän aikamme on yhdistänyt rakkauden ja seksin, mistä nyt maksamme hintaa itsen ja toisen kaikenlaisena esineellistämisenä. Rumi taas lähtee siitä, että rakastaminen ja toisen ihmisen opastama suhde Jumalaan ovat suurinta, mitä rajallinen olento saattaa elämässä saavuttaa, eikä toista ihmistä saati jumalaa voi omistaa. Lopulta mystinen rakkaus koskee ainoastaan yksilön suhdetta jumalaan, ja samalla tietysti kaikkeuteen, jumalan luomaan. Tässä suhteessa toinen ihminen voi toimia opastajana ja syntymäämme edeltävän alkumerenkaltaisen ykseyden tiennäyttäjänä muttei elämän korvikkeena. Vaikka Shams on poissa, ovat ”kaksi muotoa / kaksi hahmoa / yksi sielu / sinä ja minä.’

Tanssin pyörteet

Rumin kerrotaan sanoneen että ”monet tiet johtavat jumalaan, minä olen valinnut musiikin ja tanssin tien.’ Runonsa hän luki ääneen tanssin pyörteissä, oppilaat kirjasivat ne ylös, ja Rumi itse korjaili näitä jälkikäteen. Runojen mitta ei ole klassisen täsmällinen, mutta runoilla ei olekaan tarkoitus osoittaa oppineisuutta.

Rumin kuoleman jälkeen perustettu sufilainen Mevlevi-veljeskunta, yksi tanssivien dervissien lahko, korostaa tanssin ja musiikin merkitystä jumalan kohtaamisessa. Rumilla tanssin pyörivä liike tähtää kuunteluun, jossa keskittymällä saavutetaan korkeampi tietoisuuden taso; tämä vastaa olemassa olevan hierarkiassa kohoamista pois aistisesta maailmasta. Tanssija kokee mystisen yhteyden jumalaan omassa ruumiissaan. Tässä suhteessa näyttää, ettei painettujen runojen esittämä sielun etusija ruumiiseen nähden ole Rumilla lainkaan niin yksiselitteinen kuin ensi katsomalta näyttää. Aivan vastaavaan tapaan Platonilla kaunis ruumis toimii lähtökohtana kauneuden hierarkiassa. Vaikka siitä kohotaan kohtaamaan lopulta itse kauneuden idea, ei tätä kohoamista voi tapahtua ilman aistista maailmaa.

Tällaisen klassikon arvostelijan tehtävä on kovin kiitollinen – islamin perinteessä vuosisatoja luettua ja kommentoitua Rumia ei voi arvioida minä tahansa lyyrikkona. Voimakkaan symbolistisesta kuvastosta huolimatta runot avautuvat hyvin. Usein huudahdusten voimalla operoiva teksti osuu lukijaan suoraan, vaikka Hämeen-Anttilan mainio selitysosa tukee tekstin laajempien merkitysten ymmärtämistä. Vaikka Rumilla sana pyrkii aiheuttamaan mystisen kokemuksen, on jumala sanojan, myös runoilijan, ulottumattomissa. Silti hän itsepintaisesti luo symbolien ryöpyn tai kimpun, jossa luonnonilmiöiden ja torien kieli kohtaa Koraanin ja Raamatun henkilöt.

Vaikka Rumi selkeästi edustaa keskiajan ihmisen maailmankuvaa, minulle hän myös heijastelee koko Välimeren alueen kulttuuriperinnettä vaikkapa siinä, että hänellä näkyy selkeä ristiriita aistillisen ja välittömän ja toisaalta tuonpuoleisen välillä. Seksuaalisuus tuntuukin olevan se elämänalue, jossa perinteestä riippumatta joudumme tekemisiin paitsi naapurien mielipiteiden, myös jumalten kanssa. Yhdessä kokoelman aistillisimmista runoista, runossa ’Vaiennut ruoko’, Rumi kirjoittaa: ´”Kun en tunne / kasvojesi kuumotusta kasvoillani /kääriydyn murheen vaippaan / kun en tunne / huuliesi hunajaa / puren sormiani.’

Vaikkei tarkoitukseni olekaan outata Rumia kaapista, minua hieman oudoksuttaa Islam-tutkijoiden ja -tuntijoiden, Hämeen-Anttila mukaan lukien, Rumin ja Shamsin suhteen puolustaminen aistilliselta rakkaudelta. Rakkaus on musta leijona -kokoelman runoja lukiessa tämä tulkinta ei aina vakuuta, mutta on syytä muistaa, että Rumiin ovat vaikuttaneet persialaisen runouden perinteestä kumpuavat poikarakkausteemat.

Elävä mystinen runous ei tarjoile pastellisävyin koristeltua kermakakkua. Paitsi että Rumin mystiset huudahdukset herättävät lukijassa, ainakin minussa, toivon mukaan kunnioittavaa mielipiteidenvaihtoa yli aikakausien ja perinteiden, ne myös avaavat uusia kokemushorisontteja tuntemattomaan. Ehkä muidenkin lukijoiden kannattaa muistaa rakastavan mystikon sanat ’viisaista’, sanaan takertujista: ”Viisas on aina huolissaan / ja etsii kuuluisuutta; / rakastaja on itsensä kadottanut / ja järjiltään. // Viisas on aina varuillaan / ja välttyy hukkumasta; / rakastajan työ ja toimi / on hukkua.’