Hutsula (Lubiewo 2005)

Michal Witkowskin esikoisromaani Hutsula on tehnyt kirjoittajastaan kotimaassaan Puolassa tähden melkeinpä yhdessä yössä. Romaani esittelee useimmille ihmisille aivan vieraan kulttuurin: kaduilla ja puistoissa vallitsevassa maailmassa tärkeintä on miesten iskeminen. Se esittelee oman lajinsa homomiehiä, jotka eivät halua ajaa homoseksuaalien oikeuksia tai suojella luontoa tai luoda homon ihannekuvaa. He haluavat vain seksiä. He hakevat likaista hauskanpitoa, eivät uskollisuutta.

Nykymedia suorastaan ylpeilee sillä, kuinka homot on vihdoinkin tuotu julkisuuteen. Yleisiä ovat myös valitukset, että homoja on mediassa jo liikaakin ja että he ovat siellä ikään kuin muoti-ilmiönä. Medioiden antama homokuva on kuitenkin hyvin yksipuolinen. Nykypäivän homo saa rauhassa olla oma itsensä, kunhan on komea ja muotitietoinen eikä vain näytä olevansa tavallista läheisemmissä kanssakäymisissä miesten kanssa. Witkowskin romaani lyö tähän kuvaan pitkän särön. Hutsulan homot eivät ole kiiltokuvapoikia, jotka ovat joka heteronaisen sydänystäviä ja oikeita sisustusihmeitä. Romaani näyttää raadollisemman homokulttuurin: sen homot elävät huoran elämää ja pelaavat samalla uskaliasta peliä, jonka panoksena on heidän henkensä.

Hutsula on katujen kirja. Se on eräänlainen hinttien Decamerone: kokoelma ”siskojen” haastattelijalle kertomia tarinoita viettelystä, haaveista, elämästä ja kuolemasta. Se näyttää marginaalihomojen elämän kaikessa karuudessaan, tarkoittaa se sitten kuolemaa aidsin kourissa tai vain rahan ansaitsemista päivällä milloin missäkin töissä, jotta voitaisiin elää illalla iskien miehiä.

Lisäksi romaani piirtää omanlaisensa kuvan kommunismin viimeisistä ajoista Puolassa. Hutsulan kehyskertomuksena kirjailija haastattelee miehiä (tai naisia?) tallentaakseen Wroclawin kaupungin kansantasavallan aikaisen homomaailman salaisuudet, ennen kuin alakulttuuri katoaa kokonaan. Tarkoituksena on kertoa siskoista ja heidän elämästään, sellaisten homomiesten elämästä, jotka esittävät olevansa naisia ja puhuvatkin itsestään feminiinimuodossa. Samalla Hutsula on tarina myös haastattelijan omasta homoudesta.

Syntiset siskot

Hutsula melkeinpä ruokkii homofoobikkojen pelkoja, sillä siskoille suurin himon kohde ovat jullit, isot miehiset (hetero)miehet, jotka juovat ja lyövät. Julli on perusduunari, oppimaton jörrikkä, joka on parhaassa tapauksessa niin juovuksissa, että ei edes huomaa olevansa tekemisissä miehen kanssa. Siskot haluavat tuntea itsensä naisiksi, vaikka se tarkoittaisi miten suurta alistamista tahansa. He haluavat todellisia sonneja eivätkä toisia siskoja.

Siskot eivät edes hae hyväksyntää. He ovat seksinarkomaaneja, jotka haluavat vain tosimiehiä. He pukeutuvat naisiksi ja nauttivat siitä, että heitä luullaan naisiksi. Kuitenkaan he eivät halua olla naisia vaan keikisteleviä miehiä. Tuskinpa he ovat edes kuulleet sukupuolenvaihdoksen mahdollisuuksista. Siskot eivät piittaa edes tuijotuksista eivätkä pilkasta. Korkeintaan ne kiihottavat heitä. He esiintyvät liioitellun naisellisesti ja nauttivat saamastaan huomiosta, oli se millaista tahansa. Ehkä taustalla on myös ajatus, että julli tahtoo yhtä aikaa tappaa siskon ja suojella tätä.

Hutsulan siskot elävät kurjuudessa mutta myös kurjuuden kautta. Vaikka kommunismin aikaisessa Puolassa siskot elivät piilotettuina pömpeleihinsä ja vessatädit ajoivat heidät likaisin mopein vessoistaan, kansantasavallan aika oli heidän elämänsä kulta-aikaa. He ovat ”kansantasavallan aikaisen keskinkertaisuuden ruumiillistumia”. Uuden ajan Puolassa he ovat jääneet yhteiskunnan ja kehityksen ulkopuolelle.

Siskot elävät kaksinkertaisessa marginaalissa, sekä köyhinä että homoina. He ovat todellisia syrjäytyneitä ja asuvat likaisissa asunnoissaan muistoesineidensä ja kasviensa keskellä. Vanhat kohtauspaikat rakennetaan pikkuhiljaa täyteen, eikä jo lihaville, vanhoille siskoille enää ole paikkaa maailmassa. Heidän elämälleen homouden ja homobaarien muuttuminen trendikkäiksi on tiennyt tuhoa. He eivät ole trendihomoja vaan vanhoja, iljettäviä ukkoja, joilla ei ole enää kuin muistot. Solttupoikiakaan he eivät enää saa, kun armeijaakin on pitänyt nyt mennä helpottamaan niin, että sotilailla on ”käytännössä rajoittamaton pääsy pimpsalle”. Siskoille kansantasavallan aikainen Puola oli mahdollisuus. Silloin riitti seksinnälkäisiä sotilaita ja elämä oli pysähdyksen tilassa. Siskot jopa nauttivat elämänsä likaisuudesta ja rikollisuudesta.

Siskojen elämä on täynnä salaisuuksia, väkivaltaa ja himoa. Uskomatonta kyllä, siskot ovat silti hyvinkin naiiveja. He elävät lähes täysin unelmissa. Hutsulassa tuodaan useaan otteeseen esiin, kuinka joku siskoista elää rakkausromaanien tai saippuasarjojen lumoissa. Siskot haluaisivat olla niissä esiintyvien hahmojen kaltaisia, ja niiden kaltaisia he myös kuvittelevat olevansa. Rakkaudesta siskot eivät tunnu haaveilevan mutta kylläkin ihailusta. Haavetta yritetään ylläpitää, vaikka ollaan jo vanhoja ja sairaita ja lihavia. Hutsulan siskot ovat kuin vanhoja mummoja: he kasvattavat kukkiaan, täyttelevät ristikoita ja elävät muistoissaan – muistot vain ovat hieman tavallista irstaampia.

Voisi ajatella, että Hutsulan tarkoitus on järkyttää. Asiat kerrotaan kaunistelematta ja siskojen omaa kieltä kuvaavan rivosti. Kaikesta rivoudestaan ja lukuisista väkivaltaisista ja rietastelevista kertomuksistaan huolimatta siskot onnistuvat herättämään lähinnä sääliä. Heidän tiensä vie poikkeuksetta kohti rappiota ja kuolemaa. Kuolema on yleensä väkivaltainen, tai sitten kuollaan terveydellisesti täysinä raunioina. Aids piinaa lähes kaikkia vanhempia siskoja, mutta eipä sillä ole väliä, kun heillä ei enää muutenkaan olisi mahdollisuutta jatkaa niin kuin ennen. Eniten sääliä herättää juuri se, ettei siskoilla ole enää mahdollisuutta elää omalla tavallaan. He ovat enää jäänteitä, muistojensa vankeja kuten niin monet muut vanhat ihmiset, joiden ohi aika on kulkenut.

Toisaalta siskojen taipumattomuus herättää myös ihailua. Säälittävimpiä ovatkin ne, jotka eivät täysin kykene tunnustamaan, mitä todella ovat, ja ne, jotka tekevät mitä tahansa vain rahan vuoksi. Siskot ovat itse valinneet elämäntapansa ja nauttivat siitä. Vaikka siskot saattavat tehdä vaikka miten iljettäviä asioita, mukana on kuitenkin ihastus ja halu. He haluavat rajua, eletyn tuntuista elämää, vieraita miehiä ja vaikka tuhoa. Se kiihottaa heitä. He eivät edes kaipaa läheisyyttä tai rakkautta.

Naisia esittävät siskot ovat aidompia kuin muut, koska he näyttävät rajoituksetta sisimmän olemuksensa. Hyvyys ikään kuin katoaa romaanissa, jossa kaikki ärsyttävät toisiaan. Siskoja ei voi syyttää, kun muut ovat paljon pahempia.

Hutsula ei kuitenkaan kykene järkyttämään, koska ”syntiä ei enää ole, se on haihtunut taivaan tuuliin, valunut hiekkaan niin kuin vesipisarat jotka ravistellaan iholta kun on noustu merestä”. Tämä johtaa myös siskojen tuhoon, sillä heidän elämänsä on synnissä.

Erilainen kokonaisuus

Romaanin kansi on erittäin onnistunut. Takakannen tarjoamassa kontekstissa lihava ja vanha mies saavat aivan uudet merkitykset. Puolialaston lihava mies iljettää jo yleiseltä olemukseltaan. Oikeassa kulmassa olevan vanhan miehen hymyilevä katse vaikuttaa puolestaan suuren, punaisen Hutsula-tekstin alla irstaalta. Tavallinen vanha mies muuttuukin irstaaksi vanhaksi ukoksi. Hutsula kertoo useimmille vieraasta traagisen hauskalla tavalla. Irstaudestaan huolimatta se ei ole tyylitön. Se on kokoelma tarinoita yhteisöstä, jossa on omat tapansa ja sääntönsä.

Hutsulan lukeminen on ikään kuin tirkistelyä. Vaikka tarinat ovat monin paikoin irstaita, itse romaani ei kuitenkaan ole iljettävä. Se häiritsee, ettei aina tiennyt varmasti, kuka milloinkin toimi kertojana. Lukemista saattaa hieman häiritä, jos joutuu jatkuvasti miettimään, onko nyt kertojana ”Kirjailija-Mikaela” vai joku muu ”horatsu”. Ei sillä kyllä ole edes merkitystä, ovathan kaikki romaanin kertojat kuitenkin siskoja.

Romaani ei muutenkaan ole aivan yhtenäinen. Alussa on pitkähkö kehyskertomus, johon on yhdistetty yksittäisiä tarinoita. Tämä kuitenkin jakaantuu irrallisiksi tarinoiksi, joilla on omat otsikkonsa. Lukiessa voi helposti iskeä tunne, että kirjailija olisi muuttanut suunnitelmiaan kesken kaiken. Mukana on myös muistiinpanon omaisia katkelmia, joiden merkitystä kokonaisuudelle saa hieman miettiä. Mielenkiintoista on, että teoksen kirjailijakertoja arvostelee muistiinpanoissa usein itse omaa tekstiään.

Myös romaanin vaarallisuus ja irstaus ikään kuin katoaa, koska on niin helppoa unohtaa, että puhutaan miehistä. Naisten seksuaalisuus ja irstaus ovat muotoutuneet jo tietyssä määrin hyväksyttäviksi, ja kun romaanissa puhutaan siskoista, on helppo unohtaa, että he eivät olekaan naisia. Groteskius tulee vasta, kun muistaa, että siskot ovatkin miehiä. Kieli ja siskous yhdistävät erilaiset tekstit; jokainen tarina on kertomus jonkun siskon elämästä tai heidän yleistä kuvaustaan. Romaani esittelee kätkettynä olleen elämäntyylin, joka halveksunnasta huolimatta on elänyt vahvana.