Eläviä (Bichos, 1940)

Vuonna 1995 kuollut Miguel Torga kuuluu Portugalin 1900-luvun kirjallisuuden suuriin kirjaimellisestikin. Tuotanto on laaja sekä lajillisesti, ajallisesti että määrällisesti. Arvostus lepää ennen muuta lyhytproosan, lyriikan sekä 16-osaisen päiväkirjan varassa.

Torga syntyi 1907 Koillis-Portugalin karussa kolkassa nimeltään Tras-os-Montos, ”vuorten takana”. Sinne sijoittuu Eläviä sekä suuri osa hänen muustakin tuotannostaan. Torga nimesikin ”maan sanakirjan ja maiseman kieliopin” kirjoittamisensa välttämättömiksi ehdoiksi. Silti hän oli kaukana maakuntakirjailijasta. Hän oli modernisti, joka ajatteli, että sidosten ulkopuolella on kaiken koskettamisen sijaan kosketuspinnaton tyhjiö. ”Universaali on paikallinen miinus seinät”, oli hänen credonsa.

Lähtökohdiltaan Eläviä on kokoelma perinteisiä eläintarinoita – tyhmänylpeä kukko ja niin edelleen. Opetusta ei piilotella, eikä matkalla ole monta mutkaa. Kosketus folkloreen on tiivis. Genre ei olekaan Torgalle pelkkä väline muihin päämääriin. Hänen (est)etiikkaansa kuuluu kansansatujen konkreettisen ja naiivin perinneviisauden kuunteleminen, säilyttäminen ja sisällyttäminen.

Eläviä alkaa esipuheella, joka rinnastaa kirjallisuuden Nooan arkkiin, ja päät(t)yy Nooan arkkia käsittelevään tarinaan. Tasan puolivälissä, seitsemän tarinaa (kuin seitsemän luomisen päivää) molemmista päistä keskelle päin, on tarina pojasta nimeltä Jesus.

Eläviä ei siis ole kaskukokoelma vaan modernistinen Teos, jossa on Kompositio. Tämän voi todeta ilman jälkimodernistista jälkiviisastelua, sillä nämä pienet tarinat saavat mielensä kokoelman osina. Eläintarinat ovat perinteisesti olleet peilejä ihmisille, mutta Eläviä muistuttaa peilitaloa. Tarinat viittailevat toisiinsa huomaamatta, nappaavat kiinni jostakin aiemman tarinan asetelmasta, yksityiskohdasta tai sivuhahmosta.

Modernistien arsenaalista Torga hyödyntää myös kerronnan perspektiivioppia. Torgan tärkein eläinten oikeuksia puolustava liike onkin kerrontatekninen liike. Hän käyttää modernistisen tajunnanluotauksen tavaramerkkiä, vapaata epäsuoraa kerrontaa, ja liittää siten Faulknerin ja muiden kuolemattomiksi tekemien ihmistajuntojen seuraksi Nero-koiran, Mago-kissan ja muut kotoisat eläimet, joiden elämänkokemuksia ei lähestytä lajimääritysten vaan lajimäärityksiä elämänkokemusten kautta.

Tämä sinänsä ei veisi vielä paljoa Disneylandia pitemmälle, mutta Torga on ovela. Alkuun hän hyväksyttää nikottelevalla lukijalla, että tajunnanvirran subjektiksi käy yhtä hyvin ”se” kuin ”hän”. Kolmatta tarinaa aloittaessaan lukija odottaa uteliaana, minkälajiseksi otukseksi tajunnan haltija paljastuu ja epäilee samalla, ettei temppu enää jaksa säilyttää mielenkiintoansa. Vähitellen valkenee, että nyt ”se” ei olekaan hevonen tai lammas vaan nuori nainen, joka menee karuun vuoristoon synnyttämään salaa. Syntyy tilanne, jossa ihminen on biologiansa armoilla, ja kerronta, jossa ero eläimeen kuihtuu näennäiseksi, kahden pronominin eroksi: Tästä eteenpäin ollaan samaa porukkaa kaikki. ”Elävissä puhuvat ihmishahmoiset eläimet tai eläinhahmoiset ihmiset”, toteaa kirjan takakansiteksti ja on oikeammassa kuin ehkä tietääkään: on todellakin yhtä epäselvää kuin samantekevääkin, kummin asia tulee tulkita.

Torga ei kuitenkaan tyydy kerronnalliseen veljenmaljaan. Heti perään seuraa julma tarina muulista, jonka isäntä uhraa susille. Loppu on karun ironinen. Suden hampaat kurkussaan petetty ja yllätetty huomaa, että ”päivänvalossa kaikki oli alkanut saada hahmon ja merkityksen”, ikään kuin ymmärtäen olevansa uhri, joka on ihmiskäsitteiden ”hahmo ja merkitys” edestä annettu. Mitäpä muuta ne tarkoittavat kuin maailman jaottelemista – susille heittäjiin ja heitettäviin, hahmottajiin ja hahmottomiin.

Elävien kerronnassa ja näkökulmissa tapahtuu jatkuvia liukumia, jotka tuovat kokonaisuuteen uusia ulottuvuuksia ja kontrapunkteja. Mitään tapaa esittää ja käsittää ihmisten ja eläinten välisiä suhteita kerronnassa ei suljeta ennakolta pois. Kun alussa vapaa epäsuora kerronta purkaa ihmisen ja eläimen eron, se rakentuu jäljempänä uudelleen kahdellakin tavalla.

Vähitellen alkaa ilmaantua viitteitä perinteisestä tarinoivasta kertojasta. Osa tarinoista onkin perinteisiä eläinparaabeleja. Toisaalta tarinoihin tulee mukaan uusi näkökulma: ihminen eläimen kohtaajana, paikoin jopa elämiltä oppimassa. Kokoelman keskipisteeksi asetettu ”Jesus”-tarina tiivistää nasaretilaiskaiman ihmeen pikkupojan ja linnunpojan kohtaamiseen.

Koska ihmisten ja eläinten kirjalliset suhteet hahmottuvat avoimina, myös kokonaisuuden ihmiskeskeinen luenta on yksi mahdollinen ja tarpeellinen muiden joukossa. Monissa tarinoissa eläimet muistelevat kuolemansa edellä liikuttavasti ja mukaansa tempaavasti kohokohtia elämissä, joita me pidämme triviaaleina ja elämäkerrattomina, muistoiksi arvottomina – ensimmäisen lintujahdin riemua, nuoruuden rantaniittyjä, joissa härän kelpasi nauttia auringonlaskusta.

Nykylukijalle tämä vieraannuttaminen antaa eloa ja puhtautta ”jokainen ihminen on laulun arvoinen” -ajatukseen, jonka ajanvietemedia on mädättänyt bulimisella julkkiselämien oksennuksellaan. Teoreettisemmin katsottuna Elävien ihmis-eläin -suhteen monisärmäisyys havainnollistaa toiseuden kohtaamisen ja kunnioittamisen velvoitetta ja vaikeutta paremmin kuin hyllymetrillinen toiseusteoriaa.