Apatosauruksen maa

Kirjallisen keskustelumme nuorivoimalaisella laidalla on tavattu julistaa mielikuvituksen voittoa pakastemarjoista, keittiö- ja maaseuturealismin jälkeenjääneisyyttä.

Entä jos haluaa samaan aikaan ne pakastemarjat ja mielikuvituksen, lapsiperheiden arjen ja vauhkon, psykedeelisen maailmojen törmäyttämisen? Kannattaa tarttua Miina Supisen (s.1976) toiseen teokseen Apatosauruksen maa.

Novelli- ja lyhytproosakokoelma lähtee liikkeelle tunnistettavista hahmoista ja tilanteista mutta osoittaa, että suomalainen arkikokemuskin on melkoista käymätöntä korpimaata.

Vaikkapa novellikaksikon ”Vaari ja ravintola” ”Vaari ja viidakko” tapaan: edellisen minäkertoja, ravintoloitsija ja yksinhuoltajaäiti, painiskelee moniongelmaisen asiakaskuntansa kanssa ja koirakouluttaa nuorta tarjoilijaa.

”Ravintola meni kiinni aamuyöllä ja silloin sen edusta näytti ihan joltain Raatteentieltä, se oli niin täynnä liikkumattomia ruhoja. Ja aamulla ne samat ruhot olivat juomassa taas.”

Kun viestikapula kiertää minäkertojan vaarille, tyylilaji muuttuu artosalmismaisesta lähiökuvauksesta Hunter S. Thompsoniksi, huumeodysseiaksi ja 1800-luvun seikkailuromaanien parodiaksi. Vaari on samonnut Etelä-Amerikan viidakoissa perustamassa utopistista onnelaa, riitaantunut uskonveljiensä kanssa ja kohdannut lihansyöjäkasveja, hirmuliskoja, peniksenmuotoisia puita ja kauniita mestitsineitoja. Vaari muistelee psykotrooppisten huumekasvien nesteitä, kaikkeusnäkyjään ja sukupuolitautejaan.

Nihilismin musta nauru

Supiselle on ominaista erilaisten mahdollisten ja mahdottomien maailmojen törmäyttäminen. Esimerkiksi novellissa ”Tavarat/ihmiset” tyylitietoinen Nina etsii muuttotappio-Suomen ryysyrantatiloilta rustiikkia. Navetoista löytyy ostos-TV-roinaa, muumioituneita eläimiä ja ihmisraunioita. Puolessavälissä kerronta taipuu esseeksi ihmisnahan esteettisistä ominaisuuksista lampunvarjostimina ja kirjansidonnassa.

Lyhytproosan keinovalikoimaan on jo Juha Seppälän ja Rosa Liksomin pioneerienpäivistä kuulunut tietty shokeeraavuus, groteski ruumiineritteillä roiskinta ja nihilistinen nauru ihmisen pienuudelle ja pikkumaisuudelle.

”Kuinka paksu voi olla ihmisen itserakkauden ihramuuri”, Supisen minäkertoja ihmettelee novellissa ”Ympyrässä niin kuin jumantsuikka käärme”. Siinä hippipatriarkka kidnappaa mökkinaapureita yleisökseen, kuulemaan saarnoja mayojen filosofiasta ja muinaiskarjalaisista runonlaulajista.

Kerronta taipuu esseeksi ihmisnahan esteettisistä ominaisuuksista lampunvarjostimina ja kirjansidonnassa.

Kerrostalokyttääminen, pelko muiden onnesta ja salaisesta pilkallisuudesta oman elämänsä antisankaria kohtaan elää ja voi hyvin proosapalassa ”Tämä ei ole lukusali”. Sen keski-ikäinen kertoja huolehtii miehensä tavasta lukea vessassa. Pitkitetyt istunnot johtavat sietämättömään hajuun. Lisäksi vaarana on, ettei ukko luekaan kiltisti Etelä-Suomen Sanomia, vaan on iskenyt silmänsä perheen jälkikasvun ”lapsipornahtaviin” manga-sarjakuviin.

Vielä reippaampaa ihmisyyden psykopatologiaa edustaa novelli ”Miinus 200 astetta”. Laitoksen kylmähuoneen hoitaja järjestää nivelrikkoisille seniorikansalaisille voimaannuttavia extreme-kokemuksia ja kokee olevana kuin Batmanin kotikaupungin Gotham Cityn superrikollinen. Ihmiskokeidensa jälkeen kellariloukkolainen kylmähuoneen hoitaja rohkaistuu pyytämään nuorta naista treffeille.

Samaa kolkommanpuoleista komediaa edustaa ”Kitkerä – aistimellinen teos”, novelli, jossa nauretaan yhtä lailla Teemu Mäen kaltaisille taiteilijoille, heidän teoksistaan loukkaantuville, moraalista oikeassaolemistaan hehkuville rivikansalaisille – ja meissä kaikissa asuvalle tirkistelynhalulle. Museokävijät nuoleskelevat tilataideteoksen elävien muurahaisten erittämää happoa.

Genrerajojen käyntiä

Supinen sukkuloi sujuvasti korkea- ja populaarikulttuurissa. Kirjailija-toimittaja-kolumnistin scifi–harrastus näkyy kokoelman barbaariprinsessojen, pussikaljaa kiskovien supersankarinalkujen ja maailmanlopun näkyjen kuvastossa. Maailmankirjallisuuden klassikoiden kanssa käydään ironista dialogia: ”Vaari ja viidakko” lienee sukua Ernest Hemingwayn Vanhukselle ja merelle. ”Norsu! Norsu!”, huutaa lapsiperheen riitaisasta ruoanlaitosta kertovan proosapalan otsikko – kuin William Blaken kuulu tiikeriruno.

Märät sukkahousut haisevat pesukoneen rummussa.

Kaiken roiskeen ja räjähtelyn vastapainoksi ”Carl Larsson” alkaa lyyrisenä tunnelmapalana 1800-luvun Ruotsin säätyläispiireistä. ”Tuli uintiaika, ravustusaika ja monien juhlien aika ja naamiaisasujen aika, ja voin kirnuamisen aika, piilottelun aika ja keskustelujen aika. Ja koira nukkui ja kissa kehräsi.”

Seesteisen epookinmaalailun alta vedetään tylysti pellavapöytäliina. Larssonia, perheiden ja lasten porvarillista hovikuvaajaa tarkastellaan 2010-luvun Suomesta käsin, silmin, jotka punertavat murheista tai sampoosta. Märät sukkahousut haisevat pesukoneen rummussa, jääkaappi löyhkää kauhealle.

Desilluusio tuntuu olevan Supisen kokoelman kantavia teemoja, lähestyttiin teemaa naurua pidätellen tai aidon kipeästi ja koskettavasti. Pienten ihmisten elämää suuremmat unelmat jauhautuvat arjen pyörityksessä, idealistit katkeroituvat ja pistävät vahingon kiertämään.

Perheen kolhuinen lämpö

Illuusioton asenne, mustaakin mustempi huumori ja kokeellinen ote ankkuroivat Supisen 2000-luvun lyhytprosaistien jatkumoon: Armas Alvari, Juhani Brander ja Jaakko Yli-Juonikas. Mutta tämä ei ole koko totuus Apatosauruksen maasta.

Supisen esikoinen, Liha tottelee kuria (2007) on reippaan rienaava, koko ajan ylikierroksilla käyvä kuvaus kultaisista nousukkaista, ulospäin mitä suurinta imagonhallintaa harjoittavasta Silolan perheestä.

Kehutun ja lukijoiden käsissä kuluneen esikoisen jälkeen Supinen tuntuu saavan erityisesti lapsiperhenovelleihinsa lämpöä ja myötäelämistä. Katteettomasta optimismista häntä ei voi edelleenkään syyttää, siksi hullunkurisista parisuhde- ja perhetilanteista on kyse.

Viehättävän vauhkoa romantiikkaa on vaikkapa novellissa ”Elinvoimakakku”: vaimo leipoo hyperaktiivisen miehensä spermasta, verestä ja hiuksista tiikerikakun. Tarkoituksena on pelastaa vaimon syövän runtelema rakastaja; työtön, keltahampainen mies, jonka kanssa on mahdollista kokea onnen hetkiä, varpusten rakkautta suoritusyhteiskunnan ulkopuolella.

Samaa moderniin maailmaan sovitetun ihmesadun tuntua on vaikkapa ”Timanttinapissa”: hyvä haltija vie väsyneen äidin ja tämän vauvan lepokotiin, jossa kaikki toiveet toteutuvat. Lapseenkin asennetaan painovoiman kumoava laite.

Supisen uutuus on vierauden ja läheisyyden, lapsuuden kokemusten ja kolhujen kuvaajana sukua Tuuve Aron varhaiskokoelmille Harmia lämpöpatterista (Gummerus 1999) ja Sinikka Tammisen outo tyhjiö (2001). Ehkä sillä erotuksella, että Supisen proosa lähtee vielä herkemmin reaalifantastiseen lentoon.

Yhteiskummallista ajankuvaa

Novellissa ”Suuhygienisti ja taiteilija” rakkaus, vaikka kuinka kiikkerä ja jännitteinen, on mahdollista vain poikkeusyksilöiden välillä. Ikkunan takana painelevat ”työteliäät bkt:n soturit”, jotka eivät boheemeista piittaa.

Jo käytössä kuluneen viisauden mukaan suomalainen nykykirjallisuus lähestyy yhteiskuntaa lähinnä perheen kautta. Supisen 173-sivuiseen kirjaan mahtuu useita variaatioita perheensisäisistä valtapeleistä. Kirjailijan vahvuuksiin kuuluu, että mitä omituisimpiin tohvelisankareihin ja kontrollifriikkeihin löytyy sittenkin joku inhimillinen tulokulma.

Yhteiskuntakritiikki ei kuitenkaan rajoitu lastenhuoneeseen ja makuukammariin.

Apatosaruksen maan yhteiskuntakritiikki ei kuitenkaan rajoitu lastenhuoneeseen ja makuukammariin. Jo ensi novelleista lähtien kuvataan pätkätyöläisyyden maailmanaikaa, johon kuuluvat seksinkipeät, pikakahveja pizzeriassa tarjoavat ”työhönottajat”, pikaluotto tekstiviestillä ja oppilaskunnan vippikassa.

Yhteiskunnallinen – tai pikemminkin yhteiskummallinen – satiiri kukoistaa novellissa ”Maustepippuri”: teatterikorkeakoululaiset mainostavat Popsukana-yhtiön tuotesarjaa ostoskeskuksessa, hikoilevat jättiläiskanan sisällä ja kompuroivat eteenpäin. Läpikotaisin markkinoituneessa ja –medioituneessa yhteiskunnassa on nokkimisjärjestyksensä: Niko saa esittää kanan etupäätä, minäkertoja tyytyy vastentahtoisesti rinta- ja pyrstöosaan. Mirja, kasvissyöjä ja Kansallisteatterin Kolmessa sisaressa esiintynyt näyttämätaiteen tuleva suuruus joutuu keikuttamaan takamustaan Popsukanan lännenmusiikin tahdissa.

Onnettomuushan siitä tulee, kuten niin monessa suomalaiskirjassa, joka tapahtuu ostoskeskuksessa.

Muutamat lyhytproosapalat jäävät yhden idean varassa roikkuviksi tsoukeiksi tai paperinmakuisen itsetarkoituksellisiksi sekoiluiksi.

Muuten Apatosauruksen maa on oiva valinta Runeberg-ehdokkaaksi ja osoitus lyhytproosan vikuroivasta elinvoimasta. Supinen kieputtaa suomalaiskansallista synkistelyä ja ihmismielen outoja kukintoja Leevi and the Leavingsin tapaan.