Kamferin tuoksu

Urdunkielistä kirjallisuutta käännetään harvoin millekään länsimaisen maailman kielelle, suomeksi tietysti vielä harvemmin. Jo siitä syystä intialaisen Naiyer Masudin (1936) novellikokoelma Kamferin tuoksu on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kokoelma on ensimmäinen Eurooppaan ja Amerikkaan levinnyt Masudin tekstikokoelma. Omalla mantereellaan kirjailija on voittanut lukuisia arvostettuja kirjallisuuspalkintoja, ja kokoelman novellit onkin julkaistu aikaisemmin Intiassa eri kokonaisuuksien osina. Ehkäpä Kamferin tuoksu on jonkinlainen länsimaita varten tehty Masud-kokoelma – sellaisenaankin tosin varsin onnistunut.

Kamferin tuoksu on hienovarainen ja tyylikäs, oudosti viistoon kirjoitettu kokonaisuus. On vaikea sanoa, mistä seitsemän novellia oikeastaan kertovat. Päällisin puolin tarinat etenevät arkipäiväisinä ja realistisen selkeinä, ikään kuin keskittyen vain tarinan kannalta ehdottomiin olennaisuuksiin. Ensivaikutelma vie kuitenkin harhaan; Masudin novellien logiikka noudattaa omia outoja lakejaan.

Novellit tuntuvat rakentuvan keskenään melkein irrallisista osista. Kertoja on sama, mutta alkanut tarina voi katketa tai kääntyä seuraamaan intensiivisesti täysin uutta sivujuonnetta. Alun ja lopun yksityiskohtaisten kuvausten välillä ei välttämättä ole juuri mitään jatkumoa: tarina on selvästi olemassa, mutta missä? Kaikki tarinaelementit erottuvat selkeinä, mutta niiden välinen juonellinen yhteys liukuu ulottumattomiin.

Jokin Masudin kirjoitustyylissä saa lukijan kuitenkin uskomaan yksityiskohtien välillä piilottelevaan merkitysyhteyteen. Ehkä se on hillitty, hienostunut kerrontatapa, ehkä juuri yksityiskohdat itsessään. Jokainen sana tuntuu liian tarkkaan harkitulta ollakseen tarinan kannalta merkityksetön. Sukulaisnaisten jatkuva läsnäolo, häät ja kuolema, kasvavan pojan ajatukset – arkipäiväiset, tutut tapahtumat muuttuvat Masudin novelleissa joksikin erikoiseksi ja odottamattomaksi. Niminovellin parfyymintekijä tuntuu rinnastuvan Masudiin itseensä miettiessään työtään: “ — muut olettavat, että minulla on hallussani salaisia kaavoja — Itse asiassa jokainen valmistamistani parfyymeista on vain tuttuun tuoksuun kätkettyä kamferiuutetta.” Masudin kamferiuute on tietty katsontakulma, tietty outo tapa asettaa rinnakkain asioita, jotka harvoin esiintyvät toistensa kanssa.

Ehkä hienoin, monikerroksisin ja kummallisin kaikista on novelli ‘Pelon ja himon hämärät valtakunnat’, jossa eri ulottuvuudet limittyvät ja asettuvat samaan fyysiseen aikaan ja paikkaan. Masud leikittelee hienovaraisesti näkyvän hahmon saaneilla tunnetiloilla, jotka voivat ottaa valtaansa talon eri osia ja niissä liikkuvia ihmisiä. Salaisia kohtaamisia suljetussa, lukitussa talossa tarkkailevat tuntemattomat mustat silmät milloin muurin raosta, milloin ovenkarmin aukosta kenenkään siitä erityisemmin häiriintymättä. Kerronta on pienieleistä, absurdia, selittelemätöntä. Jokainen voi ymmärtää tilanteen miten haluaa, loppuratkaisua myöten.

Pienet aisteihin ja kommunikointiin liittyvät elementit tuntuvat viehättävän Masudia. Novelleissa toistuvasti vilahtava teema on vain yhden aistin varaan jääminen ja jonkin viestintäkanavan kieltäminen tai puuttuminen. Parfyymintekijä keskittyy hajuaistiinsa, talojen tunnetilojen tarkkailija tuntoaistiinsa, joka tosin muuttaa elementit näkyviksi. Joskus kertoja on änkytyksensä takia miltei puhekyvytön, toinen päähenkilö taas on muuten vain päättänyt olla puhumatta. Eräs morsian kuolee kipuun, koska ei voi kohteliaisuussyistä aukaista suutaan pyytääkseen apua. Muurin raosta tarkkailevat pelkät silmät, ja myöhempi kohtaaminen silmien omistajan kanssa perustuu pelkkään tuntoaistiin.

Masudin novellit katselevat arkitodellisuutta kuin vääristävän lasin läpi. Juuri kun lukija uskoo ymmärtävänsä jotain tai saavansa kiinni jostain – totuudesta, perimmäisestä tarkoituksesta, olennaisesta asiasta – se pakeneekin jonnekin ulottumattomiin. Mitä outoja, kiehtovia tarinoita!