Päivän talo, yön talo (Dom dzienny, dom nocny)

Puolasta tulee vain hyviä kirjailijoita. Tällaisen kuvan ainakin saa harvojen suomennoskynnyksen ylittävien puolalaiskirjailijoiden teoksista. Viimeisimpänä tähän helmien ketjuun liittyy vuonna 1962 syntyneen Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talo, monien lajien risteyskohtaan sijoittuva teos, joka poimii aiheensa historiasta, kansantaruista, eteläpuolalaisen kylän arjesta ja ennen kaikkea unista.

Päivän talo, yön talo koostuu lyhyistä katkelmista, joiden kirjo ulottuu pienoisesseistä sieniresepteihin, keskiaikaisista legendoista päiväkirjanomaisiin merkintöihin. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole tilkkutäkkimäinen, sillä Tokarczukin kuulas, ajoittain runollisen puolelle taipuva tyyli muodostaa romaanin rakennuspalikoille yhteisen pohjan. Toinen erityyppisiä kirjoituksia yhdistävä tekijä on paikkaan, identiteettiin ja uniin liittyvä teemojen verkosto, joka polveilee joskus ilmeisenä, toisinaan vain heiveröisenä aavistuksena läpi koko romaanin.

Erityisesti pidän Päivän talossa, yön talossa siitä vaivattomuudesta, jolla mietitty rakenne ja avoin muoto siinä yhdistyvät. Tekstien rosoisuus ja sitomatta jäävät juonen langat paitsi tekevät Tokarczukin tyylistä raikkaan myös korostavat romaanin kuvaaman maailman epätäydellisyyttä ja virtaavuutta. Kaikki muuttuu jatkuvasti, eikä minäkertojalla ole tukevaa Arkhimedeen pistettä, josta hän voisi hallita kertomaansa maailmaa: ”Lopulta tajusin, että pysyvyys oli kyllä olemassa mutta se oli kaukana ulkopuolellani, kun taas minä olin virta, tuo Nowa Rudan läpi virtaava joki joka kerta toisensa jälkeen vaihtoi väriä, ja saatoin sanoa itsestäni ainoastaan sen, että minä tapahdun itselleni, virtaan paikan läpi tilassa ja ajassa ja että olen tuon paikan ja ajan ominaisuuksien summa, en mitään sen enempää.”

Romaanin paikka on kylä Etelä-Puolassa, jossa minäkertoja ja hänen kumppaninsa asuvat joen päälle rakennettua vanhaa taloa. Koska puolalaiset ovat asettuneet seudulle vasta rajalinjan muututtua toisen maailmansodan jälkeen, saksalaisuus näkyy yhä rakennusten vieraassa arkkitehtuurissa, koulun aulasta löytyvässä Goethen rintapatsaassa, saksankielisissä paikannimissä ja pelloista esiin putkahtelevissa saksalaisvalmisteisissa aterimissa. Päivän talossa, yön talossa paikka ja aika kietoutuvat yhteen monikerroksiseksi kronotoopiksi: eletään kansainvälistä internet-aikaa, mutta samalla paljon arkaaisempaa, luonnonilmiöiden tahdittamaa maaseudun arkea. Juuri ajan ja tilan säröisyys tekee romaanista vahvasti todentuntuisen ja siksi vaikuttavan.

Keskeisten teemojensa takia Päivän talo, yön talo tuo mieleen yhden vuosituhannen vaihteen merkittävimmistä teoksista, W. G. Sebaldin Austerlitzin. Molemmissa tutkitaan identiteettiä ja kulttuuria rakennusten ja paikkojen kerrostumien kautta. Siinä missä Sebald keskittyy urbaaniin julkiseen arkkitehtuuriin ja kuvittaa romaaniaan valokuvilla, Tokarczuk sävyttää todellisuutta fantasialla ja vie lukijansa naapurinrouvan kellarin kosteuteen, pikkukaupungin kopisevaan pankkisaliin tai aatelisperheen monia muutoksia kokeneeseen linnaan. Ympäristöjen erilaisuudesta huolimatta molemmissa romaaneissa on kyse juurien etsimisestä, itsen paikantamisesta tiettyyn maisemaan ja kulttuuriin. Sebald käsittelee aihetta syvällisemmin ja älyllisemmin, kun taas Tokarczuk varioi teemaa monipuolisemmin, jopa traagiseen farssiin asti kertoessaan saksalaismiehestä, joka nuoruutensa maisemia etsiessään kohtaa elämänsä päätepisteen täsmälleen Puolan ja Tšekin välisellä rajalinjalla. Vaivannäköä karttelevat rajavartijat siirtelevät parin päivän ajan ruumista maasta toiseen samalla kun saksalaisen vaimo odottaa sydän syrjällään tietoa vuoripolulle suunnanneen miehensä kohtalosta.

Saksalaisia ja puolalaisia, keskiajan ja internet-ajan ihmisiä, miehiä ja naisia yhdistävät kuitenkin unet. Joka aamu ihmiset eri puolilla maailmaa kirjoittavat ylös yölliset kokemuksensa ja laittavat ne kaikkien luettavaksi verkkoon. Niitä lukiessaan kertoja huomaa toistuvia rakenteita, jotka saavat hänet arvelemaan, että unilla olisi yhteinen kielioppi tai algoritmi. Jos sen pystyisi paljastamaan, ”kenties tästä kaikesta löytyisi jokin mieli, jokin järjestys, samantapainen kuin se jonka mukaan täällä, tässä maailmassa, toimii vaikkapa pörssi tai iso lentokenttä; kartta joka näyttäisi niin hienovaraiset yhteydet kuin jäykät lainalaisuudetkin.” Samantapainen järjestyksen ja tiedon kaipuu leimaa romaanin loppua, jossa kertoja uskoo löytävänsä taivasta kuvaavista valokuvista jotakin pysyvää, yksilölliset säätilat ja pilvimuodostelmat ylittävän ”taivauden” olemuksen. Osansa sisältävä ja niitä hallitseva kokonaisuus jää onneksi vain haaveeksi. Päivän talo, yön talo ei supistu pelkästään tarinoittensa summaksi, vaan kylän läpi tulvivan joen lailla sekin valuu yli äyräittensä ja kuljettaa teemojaan laajalle, odottamattomiin suuntiin.

Tästä syystä romaanin voi lukea monella tavalla, esimerkiksi tarinoihin uppoutuen, teemoja tutkiskellen tai kertomussaarekkeelta toiselle hypähdellen. Teos ei osoita yhtä lähestymistapaa toista paremmaksi. Sen avoin muoto ei siis ole itsetarkoituksellista keikarointia, vaan aiheista ja teemoista kumpuava onnistunut ratkaisu, joka lisäksi tekee mahdolliseksi – ja helpoksi – lukea teosta monilla mielekkäillä tavoilla.

Alkujaan vuonna 1998 ilmestynyt ja nyt yli kymmenelle kielelle käännetty Päivän talo, yön talo on ollut Tokarczukin läpimurtoteos ulkomailla. Voimakkaasta paikallisväristään huolimatta – tai pikemminkin siitä johtuen – Tokarczukin romaani nousee kansallisuusrajat ylittävästä yhteisestä eurooppalaisesta kulttuuripohjasta. On ikävää, ettei edes Euroopan poliittinen laajentuminen näytä johtavan kulttuuriperspektiivien avartumiseen käännöskirjallisuuden saralla, joka on Suomessa typistynyt lähinnä angloamerikkalaiseksi kirjallisuudeksi. Tokarczukin romaani panee epäilemään, että itäisen Keski-Euroopan kirjallisuus pitää sisällään monia suomalaisen lukijakunnan ulottumattomissa olevia aarteita.