Antropologi Marsissa - Seitsemän paradoksaalista tarinaa

Oliver Sacks kuvailee teoksessaan Antropologi Marsissa – Seitsemän paradoksaalista tarinaa harvinaisiin sairauksiin tai häiriötiloihin sairastuneiden ihmisten vaiheita. Tapauksiin sisältyy niin autismia, idiot savantismia, Touretten oireyhtymää kuin myös erityyppisiä aivovaurioita tai aivokasvaimia. Oliver Sacks tietää, mistä kirjoittaa: hän toimii neurologian kliinisenä professorina Albert Einsteinin lääketieteellisessä yliopistossa New Yorkissa.

Potilaiden kertomuksista kaksi liittyy näköaistiin. Sacks kertoo aivovaurion seurauksena värinäkönsä menettäneestä kuvataiteilijasta, Jonathanista, joka lopulta sopeutuu elämään mustavalkoisessa maailmassa ja jopa jatkamaan uraansa siirtymällä ”mustavalkoiseen kauteen”. Toisessa tarinassa kuvaillaan, miten näkökyvyn palautuminen aikuiselle Virgilille koituu rasitteeksi. Hän on ehtinyt rakentaa identiteettinsä kuulo- ja tuntoaistin varaan. Uudelleen aktivoitunut näköaisti vaatii häntä siirtymään kuuloaistin synnyttämästä ajallisesta kokemuksesta näköaistin luomaan samanaikaisuuden maailmaan. Virgil joutuu huomaamaan, ettei hän osaa tulkita näkemäänsä. Hän ei pysty hahmottamaan liikkuvia kohteita, perspektiiviä eikä etäisyyksiä. Tarina paljastaa, että näkökyvyssä ei ole kyse pelkästään näköhavainnoista verkkokalvolla vaan nähtyjen kohteiden tulkitsemisesta aivoissa.

Kaksi kertomusta keskittyy muistiin. Sacks kuvailee, kuinka entinen hippi ja Krishna-liikkeen valaistunut Greg menettää meningiooma-aivokasvaimen takia lähimuistinsa. Hän ei pysty lainkaan muistamaan 1960-luvun jälkeisiä tapahtumia. Gregin muisti ei pysty tallentamaan voimakkaimpiakaan tunne-elämyksiä nykyhetkestä. Sacks vie Gregin katsomaan tämän suosikkiyhtyeen, Greatful Deadin, esitystä; Greg muista siitä seuraavana päivänä mitään. Toisessa muistia käsittelevässä tarinassa kuvataiteilija Franco Magnan maalaa muistinvaraisia maisemia Pontitosta, lapsuutensa toscanalaisesta vuoristokaupungista. Magnan näkee maalaamansa maisemat mielessä välähtävinä kuvina, kuin hallusinatorisina näkyinä, joista ei voi irtautua. Sacks liittää kohtauksittain ilmenevän pakonomaisen nostalgioinnin ohimolohkoepilepsiaan. Sairautta on esitetty perusteluna muutaman muunkin taiteilijan luovalle toiminnalle, kuuluisimpana esimerkkinä Fjodor Dostojevski.

Muissa tarinoissa kuvataan Touretten oireyhtymästä kärsivän kirurgin elämää, idiot savanttien erikoislahjakkuuksia ja autismia. Kertomus autistisesta naisesta, Temple Grandninista, on uskomaton. Naisella ei ole autismin vaikeinta muotoa, klassista lapsuusiän autismia, vaan sen epätyypillinen muoto, Aspergerin syndrooma. Hämmästyttävää on, että Grandnin on kirjoittanut omaelämäkertansa Minun tarinani: ulos autismista (Jyväskylän yliopisto 1992) yhdessä toimittajan kanssa. Kirjassaan Grandnin luonnehtii autismia ”tuskallisuuteen asti korostuneiden aistien maailmaksi”, jossa ajattelun voimakas visuaalisuus muodostuu esteeksi ymmärtää kieltä ja sitä kautta ihmisiä. Oliver Sacks suhtautuu aluksi skeptisesti ajatukseen, että autistinen mieli voisi kyetä itsetutkiskeluun, mutta muuttaa mielensä tutustuttuaan naiseen henkilökohtaisesti.

Sairaus voimavarana

Sairaus ei näyttäydy Sacksin kertomuksissa kaiken musertavana voimana, joka tuhoaisi sairastuneen koko elämän. Sairaus voi rajoittavuudestaan huolimatta muodostua väyläksi jollain elämänalueella onnistumiselle. Esimerkiksi Temple Grandninille Aspergenin syndrooma ei ole este ammatilliselle menestymiselle: hän toimii eläintieteiden apulaisprofessorina Coloradossa! Naisen omasta mielestä Aspergerin oireyhtymä on jopa auttanut häntä eläytymään eläinten tunteisiin; erityisesti hän kokee aistivansa teuraseläinten kivun ja kauhun. Kolikon kääntöpuolena on kuitenkin se, että ihmisten tunneilmaisut, ilmeet ja eleet ovat hänelle täyttä hepreaa. Ihmisten seurassa hän kokee olevansa kuin ”antropologi Marsissa”. Muiden ihmisten vaistonvaraista taitoa tulkita sosiaalisia viestejä hän pitää telepaattisena kykynä.

Samoin Touretten oireyhtymästä kärsivän kirurgin kertomus saa haukkomaan henkeä. Luulisi, että kyseinen sairaus ja kirurgin ammatti eivät voisi yhdistyä samassa yksilössä, kun ottaa huomioon, kuinka häiritseviä oireita Touretten oireyhtymään kuuluu: kouristuksenomaisia nykimisiä, tic-liikkeitä, irvistelyä, outoja eleitä ja eräissä tapauksissa pakonomaista kiroilua ja rivouksia. Kertomuksen kirurgin oireisiin kuuluu myös pakkomielteinen kiinnostus symmetriaa kohtaan ja erilaisten järjettömien lausahdusten huudahtelu, esimerkiksi ”Huuti-huu! Hei siellä! Karmea!”. Toimiessaan kirurgina hän pystyy olemaan kuitenkin täysin asiallinen ja hallittu, aivan kuin hänen hermostollinen järjestelmänsä olisi väliaikaisesti normalisoitunut. Kirurgi itse kuvailee tilaansa: ”Yleensä kun leikkaan, mieleeni ei koskaan tule, että minulla on Tourette.” Jos leikkaukseen tulee lyhyt tauko, oireyhtymä palautuu hänen mieleensä välittömästi ja hän alkaa käyttäytyä sen mukaisesti.

Empatiaa ja kovaa tiedettä

Vaikka sairauksissa saattaakin ilmetä paradoksaalista potentiaalia, Sacks ei kiellä, etteivätkö sairaudet aiheuttaisi aitoa kärsimystä. Kirjoittaja tuo sairauden kokemisen moninaisuuden hyvin esille, koska hän näkee tapauksia muuallakin kuin vastaanotolla. Teoksessa kuvatut henkilöt eivät ole Sacksin potilaita, vaan hän on tutustunut heihin muuta kautta. Useat teoksen henkilöistä ovat kirjoittaneet oman kirjan.

Sacks kuvailee empaattisesti, millaisia pimeitä puolia moniin sairauksiin liittyy. Esimerkiksi Touretten oireyhtymästä kärsivä kirurgi saa kotonaan hallitsemattomia raivokohtauksia, joiden aikana hän moukaroi jääkaapin ovea lommoille. Aspergerin syndrooma synnyttää puolestaan ahdistusta ja ulkopuolisuudentunteita. Koska Asperger-henkilö ei ymmärrä ihmisten käyttäytymistä, hän joutuu opettelemaan sitä katsomalla kotonaan videoita! Naisen tarve läheisyyteen ei ole kadonnut sairaudesta huolimatta. Hän tyydyttää tarvettaan teollisuuskompressorista tehdyllä ”halauskoneella”, koska ei pysty läheisiin kontakteihin oikeiden ihmisten kanssa.

Sacksin vetävästi kirjoitettua teos sopii sekä maallikkolukijoille että alan ammattilaisille. Sacksin kirjoitustyylissä maallikkoa viehättää tieteellisyyden ja empaattisuuden yhdistelmä. Erityisen miellyttävää tyylissä on se, ettei kirjoittaja pyri esiintymään kaikkitietävänä jumalan sijaisena vaan uskaltaa olla hämmentynyt, epätietoinen ja epäilevä. Myös Seija Kerttulan suomennos on onnistunut ja sujuva.