Ontto harmaa

Olli-Pekka Tennilä jatkaa uraansa omaperäisellä ja tinkimättömällä linjallaan. Uusin kokoelma, käsin ladottu Ontto harmaa muistuttaa taitoltaan ja jaottelultaan Tennilän aiempia kirjoja ainakin siinä, että joka sivulla on yhdestä kolmeen tekstifragmenttia, joiden pituus vaihtelee muutamasta sanasta usean kappaleen proosateksteihin. Fragmentit eivät yleensä liity toisiinsa, mutta se paljastuu lopulta yhdeksi Tennilän runouden keskeisiksi teemoiksi.

Helppolukuisuus on tässä tapauksessa usein myös pettävää.

Fragmentaarisuus on nykyään toki muodikas tapa rakentaa teos, mutta Tennilän teos ei pysähdy tähän. Lukija kutsutaan mukaan muodostamaan oma reitti tiheiden viittausten ja keskeneräisten ajatusten läpi, ja yritys palkitaan. Tästä huolimatta Ontto harmaa, samoin kuin Tennilän aiemmatkin runokokoelmat, on helppo luettava. Sitä voi kutsua jopa viihdyttäväksi, vaikka se tuskin on ollut Tennilän tarkoitus. Helppolukuisuus on tässä tapauksessa usein myös pettävää.

Onton harmaan katkelmissa on erilaisia kertojia ja kerrottavia. Osa muistuttaa klassista kertomakirjallisuutta henkilöiden luonnehdinnoissaan: pitkin runoelmaa esiintyy erilaisia hän-nimisiä henkilöitä, jotka puuhastelevat mitä milloinkin. Yhdessä proosapätkässä ”hän” pohtii ainoata valokuvaa, jonka tiedetään esittävän filosofi Maurice Blanchot’ta. Joissain teksteissä ”häntä” merkitsee yksittäinen kirjain, kuten O, joka voisi viitata tekijään itseensä.

Tekijään voivat viitata muutkin yksikirjaimiset, kuten Y, joka kerää maasta tavaroita samalla tavalla kuin runoilija fragmenttejaan: ”Kulkiessaan Y katsoi usein alaspäin. Hän loi katseensa kohti maata. Alaspäin katsovia arvioidaan laumaeläinten mittapuiden mukaan.” Y-katkelman jälkeen siteerataan molekyylitutkija Jacques Monod’ta ja geneetikko Friedrich Vogelia. Näiden avulla Tennilä lähestyy kahdesta suunnasta ajatusta siitä, että rakenne ja osat ovat jatkuvassa liikkeessä toisiinsa nähden. Vogelin mukaan paras rakenne sietää myös huonot osat, Monod’n jäljiltä ajatus taas on päinvastainen: ”Mitä parempia osat ovat, sitä yhdentekevämpi on rakenne.” Maailma on paradoksi eikä minkäänlainen selittäminen selitä sitä tyhjentävästi. Samalla otos luonnehtii Tennilän teoksia laajemminkin: kumpi on tärkeämpi, kokonaisuus, yhtenäinen kokoelma, vai yksittäinen osa, runo tai muu teksti?

Sanaleikin poetiikka

Silmiinpistävä piirre on Tennilän leikittely sanoilla ja niiden kaksoismerkityksillä. Tennilä on harvoja runoilijoita, joka luo kiinnostavia merkityksiä sananmuunnoksista: ”Kysymystemme muodostama ala on sama kuin asumustemme muodostama kylä.” Sanaleikit eivät jää vain hauskoiksi vitseiksi, vaan ne tuntuvat olevan Onton harmaan (ja Tennilän aiempien kokoelmien) taustalla vaikuttavia tekijöitä. Osa Tennilän fragmenteista on myös englanninkielisiä, mutta ”vierasta” kieltäkin hän käyttää luovasti. Huomaan toistelevani mielessäni yhtä kirjan fraaseista: ”It takes one to no one”. Kieli ohjaa meitä, mutta ei vie meitä minnekään.

Mistään sattumanvaraisesta fragmenttikokoelmasta ei siis ole kyse. Ontto harmaa muistuttaa toista mainiota teosta, David Marksonin Lukijan luomislukkoa (1996), joka ilmestyi melko vastikään ntamolta Kari ja Silja-Maaria Aronpuron suomennoksena. Kummassakin fragmentit ja sitaatit synnyttävät temaattisesti mielekkään kokonaisuuden, ja lisäksi Markson käsittelee Tennilän tavoin sattuman ja välttämättömyyden muodostamaa paradoksia.

”It takes one to no one.”

Voi olla lukijan ylitulkintaa – johon Ontto harmaa tietenkin ilakoiden innostaa –, mutta usean lukemisen ja selailun jälkeen runoteos alkaa näyttäytyä yhtenäisenä runoelmana, jonka teemana on maailman synty ja sille järjestyksen etsiminen. Tai oikeastaan maailma ei alussa synny, vaan se vain havaitaan:
Huomaat jonkun, joka on ollut koko ajan läsnä.
Äkkiä käy ilmi, että siinä on joku.
On ollut koko ajan.
Ehkä aina.

Teemaa kosketellaan useissa eri fragmenteissa ja teoksesta tuntuu löytyvän jopa jonkinlainen narratiivi. Koko ajan on puhe havaitsemisesta, hauska tekstipätkä mainitsee esimerkiksi Marsin kanavat ”löytänyt” Percival Lowell. Hänestä todetaan, että hän saattoi Venuksen pintaa tuijottaessaan katsella omia verkkokalvojen verisuoniaan, jotka heijastuivat kaukoputken linsseihin. Havaintomme maailmasta ovat aina jollain lailla vääriä, tuntuu Tennilä sanovan.

Maailma tallentuu ristiriitaisesti

Onton harmaan viimeisillä sivuilla tullaan todellisuuden mekaanisen tallentamiseen (tai tekniseen uusinnettavuuteen) ja valokuvaukseen. Todellisuus ei kuitenkaan jäljenny sellaisenaan kuviin, ja sattumalla on paljon pelissä: ”Valokuvaaja vain jonakuna / jonka täytyy ymmärtää, ettei mikään toistu.” Negatiivi ja positiivikin ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa:
Negatiivit käyttäytyvät arvaamattomasti.
Paholaismaisista katseista kääntyy lempeitä katseita.
Niin vain ei käy aina.

Kamera on musta aukko, johon varastoituu valon jälkiä. Maailman synnystä – tai sen havaitsemisesta ensimmäistä kertaa – päästään kirjan lopussa maailman tallentamiseen, mutta se ei tietenkään tapahdu ristiriidattomasti.

Maailman havaitseminen on sen alku, ja kielemme rajat ovat sen rajat

Ontolle harmaalle löytyy yllättäen yksi edeltäjä suomalaisen runouden historiasta: vasemmistolaisena propagandistina aloittaneen Juho Mäkelän modernistinen, moniin yhteiskunnallisiin suuntiin avautuva Levottomuus (1947). Se kertoo maailman synnystä ja kehityksestä, teknologian luomisesta ja sen vaikutuksesta ihmiselämään. Runot ovat tahallisen epärunollisia, vaikka välillä Mäkelä käyttääkin loppusointua (mitä muuten tekee myös Tennilä, vieläpä hauskasti ja luontevasti). Levottomuuden yksittäiset tekstit on myös helppo tulkita irrallisiksi fragmenteiksi, vaikka kirjassa kaikki liittyy lopulta yhteen, mutta joka tapauksessa Mäkelän runot muistuttavat hyvin paljon Tennilän fragmentteja Ontossa harmaassa:
Junat liukuivat kevyesti ja hyvin,
ja tyhjillä penkeillä
ei matkustanut ketään.

Mäkelän runoelma on kuitenkin lineaarisempi kuin Ontto harmaa. Levottomuus päättyy ihmisen voittoon kirjailijan vasemmistolaisten aatteiden mukaisesti, mutta Ontossa harmaassa ei politiikkaa ole, ellei sellaisena pidä sitten ajatusta siitä, että mikään ei ole minkä sen sanotaan olevan. Se voi olla myös merkittävä avaus suuntaan, jossa politiikkaa ei julkisuudessa perusteltaisi niin sanotuilla faktoilla.

Ontossa harmaassa on jonkinlainen valelopetus: tyhjän sivun jälkeen tuleekin vielä neljän fragmentin aukeama, joka alkaa:
Hänen lauseensa on yhtä aikaa päätös ja havainto.
Maailman avaava havainto
ja sen päättävä päätös.

Maailman havaitseminen on sen alku, ja kielemme rajat ovat sen rajat, Wittgensteinia mukaillen. Onton harmaan ja muiden Tennilän kokoelmien fragmentaarinen muoto pyrkii kuitenkin rikkomaan kielen ja maailman välistä rajaa, astumaan sitä kohden, missä emme vielä tiedä, mitä ajattelemme tai mitä kieli meissä panee ajattelemaan.