Dorian Grayn muotokuva

Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1891) perustuu yksinkertaiselle ajatusleikille: mitä jos malli ja muotokuva vaihtaisivat paikkoja? Tästä leikistä aukeaa myyttis-filosofinen perspektiivi, jossa Platonin Eros kohtaa tohtori Faustuksen ja Narkissos haastaa Pygmalionin. Muotokuva kantaa ajan ja tekojen jäljet, mutta Dorian Gray säilyy ulkoisesti yhtä ruusuisena ja hurmaavana kuin sinä kesäpäivänä, jolloin Basil Hallward hänet maalasi.

Dekadentti suosikkiromaani on jälleen saatavilla uutena käännöksenä. Suomennosten määrällä mitattuna Dorian Grayn muotokuva kuuluu englantilaisen kirjallisuuden painavimpiin klassikoihin: Jaana Kapari-Jatta on jo neljäs suomentaja, joka on tehnyt siitä oman tulkintansa. Helmi Setälän (1906) ja Aulis Nopsasen (1947) käännökset ovat jo kielellisesti vanhahtavia, ja koska tuoreempi Kai Kailan (1963) suomennos poikkeaa tyylillisesti alkutekstistä, on uusi käännös perusteltu. Kapari-Jatta pysyy pitkien rönsyilevien lauseiden rytmissä ja saa aforistiset kiteytykset säkenöimään.

Romaanin napakat dialogit muistuttavat Oscar Wilden (1854–1900) olleen ensisijassa näytelmäkirjailija. Tämä puoli hänen tuotannostaan on jäänyt vähemmälle huomiolle viime vuosien suomennostulvassa, joka on keskittynyt esseistiikkaan (Naamioiden totuus ja muita esseitä, Aristoteles iltapäiväteellä ja muita kirjoituksia, Ihmissielu sosialismissa, Lontoon mallit ja taideluentoja amerikkalaisille, Valehtelun rappio, De profundis) sekä kertomuksiin (Onnellinen prinssi ja muita kertomuksia).

Wilden ironia, kepeys ja tietoinen pinnallisuus tekevät hänestä helposti lähestyttävän kirjailijan nykylukijalle, mutta Dorian Grayn muotokuva muistuttaa myös oman aikansa estetiikasta. Dekadenssi on lopultakin vain pinnallinen naamio, jonka takaa paljastuu hyvin perinteinen opetus: paha saa lopulta palkkansa. Vaikka romaanissa kiinnostavasti flirttaillaan uuden tieteellisen tiedon kanssa (esimerkiksi Dorianin pohtiessa, voivatko maalin kemialliset ominaisuudet aiheuttaa taulussa vääristymiä), sen muodonmuutosteema perustuu ikivanhalle käsitykselle siitä, että ihmisen teot heijastuvat suoraan tämän ulkonäköön.

Harhojen vallassa

Dorian Gray on viaton ja viattomasti itsekäs nuorimies, kun hän taidemaalariystävänsä Basil Hallwardin kautta tutustuu hedonistiseen lordi Henry Wottoniin. Wottonin paradoksaalinen estetiikka ja vallitsevien arvojen halveksunta saattavat Dorianin ensin hämilleen, kunnes hän sisäistää ne omiksi opeikseen. Tässä prosessissa on keskeisellä sijalla eräs ”keltainen kirja,” jonka lordi Henry lainaa Dorianille. Kirjan nimeä ei koskaan mainita, mutta sisältökuvausten perusteella se on tunnistettavissa J.-K. Huysmansin romaaniksi Vastahankaan (1884).

Kirja saa Dorianin täysin pauloihinsa: ”Se oli myrkyllinen kirja. Raskas suitsukkeen tuoksu tuntui viipyilevän sen sivujen seutuvilla ja tunkeutuvan aivoihin. Pelkkä lauseiden poljento, niiden musiikin hienovarainen monotonia, niissä pursuavat mutkikkaat kertosäkeet ja taidokkaasti toistetut katkelmat vaivuttivat kirjaa luku luvulta lukevan nuorukaisen haaveuniin, horrokseen, jonka vuoksi hän ei havainnut päivän laskevan ja varjojen hiipivän.” Dorian Grayn muotokuva on siis paitsi kuvaus maalaustaiteen ja todellisuuden suhteesta, myös romaani kirjahulluudesta, samasta taudista, joka saa Don Quijoten taistelemaan tuulimyllyjä vastaan ja rouva Bovaryn ryhtymään uhkarohkeisiin romanttisiin seikkailuihin.

Kirjallisuuden ja taiteen vaarat eivät ole vain kuvitteellisia. Homoseksuaalisen suhteensa vuoksi vankeuteen tuomittu Wilde joutui oikeudenkäynnissä vastaamaan myös kirjallista tuotantonsa koskeviin syytöksiin. Dorian Grayn muotokuvaa pidettiin eritoten arveluttavana, kuvaahan se miesmaalarin rakkautta miespuoliseen malliinsa. Lisäksi Dorianin öiset vierailut Lontoon alamaailman paheiden pesiin osattiin yhdistää poikaprostituutioon, vaikka romaanissa hirveimpien irstailujen ylle vedetään vaikenemisen verho.

Moralistinen dekadenssi

Dorian Grayn muotokuvan tuominneilta jäi kuitenkin huomaamatta kirjan viimekätinen moralistisuus. Romaanin opettavaisuus lienee yksi syy siihen, miksi sitä nykyään luetutetaan niin kutsutussa herkässä iässä olevilla koululaisilla. Suomessa romaani on jopa ilmestynyt WSOY:n Koulujen peruskirjasto -sarjassa. Dorian Grayn kehitystarina antaa aihetta pohtia turmelevan ympäristön ja omien valintojen vaikutusta. Vaikka johdannossaan Wilde kiistää taiteen moraalisuuden, hänen tarinansa todistaa sen puolesta. Taiteen totuus paljastaa lopussa elämän naamiot, ja väärintekijät ajautuvat väistämättä tuhoon.

Tässä suhteessa romaanin aidosti amoraalisin hahmo on lordi Henry Wotton, esteetti ja tiedemies, joka suorittaa Dorian Graylla vaarallista ihmiskoetta. Radikaaleista puheistaan ja hedonismin ihannoinnistaan huolimatta lordi Henry on vain teoreetikko, joka ei pistä itseään alttiiksi filosofiansa arveluttaville vaikutuksille, vaan elää sovinnaista seurapiirielämää. Romaanin kolmesta päähenkilöstä ainoastaan lordi Henry ei koskaan näe turmeltunutta muotokuvaa, joka tuhoaa tekijänsä ja mallinsa, eikä hän siten joudu kohtamaan kauheaa todellisuutta. Vaikka henkilöhahmona lordi Henry jää ohueksi, yhden ajatuksen tai opin mieheksi, ovat hänen ylilyövät kiteytyksensä ja kielikuvansa maneerisuudessaankin romaanin suola.

Roskia sivuilla

Kapari-Jatan suomennos Dorian Grayn muotokuvasta kuuluu Otavan Keskiyön kirjastoon, jossa julkaistaan kauhun ja goottilaisen jännityksen klassikoita. Tiina Palokosken suunnittelema yhtenäinen sarja-asu huomioitiin vuonna 2007 Vuoden kaunein kirja -kilpailussa. Violetinmustassa kannessa on kauhuklassikolle sopivaa tunnelmaa, mutta sivujen alalaidan marmorointia jäljittelevä koristekuvio on mennyt kirjapainossa vikaan. Arvostelukappaleen sivuja reunustaa epätasainen roskarivi, mikä epäilemättä saisi kirjan esteettisiä kvaliteetteja ylistäneen Wilden ”vapisemaan epätoivosta”.