Kootut runot

”Sillat voitetaan kulkemalla niitten ylitse.” Kirjailija ja kustantaja Paavo Haavikko (1931–2008) valitsi tuotantonsa aluksi tämän säkeen, vaikka se julkaistiin vasta Parnassossa yli 20 vuotta esikoiskokoelman Tiet etäisyyksiin (1951) jälkeen. Säe aloittaa sekä Haavikon kokoamat Runot 1949–1974 ja Sillat-valikoiman että WSOY:n 1990-luvulla julkaisemat kootut runot.

Ensilukemalla olin varmempi Haavikosta yhtä valmiina ja itsetietoisena runoilijana kuin ensisäkeensä, mutta kirjailija Haavikko, joka ei koskaan halunnut olla kirjailija, kyseenalaisti myös nuoruuden runojensa mahtia jo muistelmiensa ensimmäisessä osassa Yritys omaksikuvaksi (1987): ”Sillat voitetaan kulkemalla niitten ylitse, sanoi eräs nuori mies, ollut ja mennyt. Joka ei ollut kulkenut yhdenkään sillan ylitse.”

Teoksen Koottuihin runoihin liitetyt ennen julkaisemattomat runot vuoden 1949 Sillat-sarjaa edeltävältä ajalta jatkavat mietintää siitä, mikä osuus kustannustoimittamisella oli nuoren miehen töiden alkuvaiheissa. Vanhan Haavikon lopputöiden kohdallahan toimittaminen näyttäytyy suurin piirtein turhanaikaisena pimeyden valaisemisena; luomisen töiden loputtua kirjailijan ei tarvinnut eikä ollut syytä palata jäljilleen.

Kun Haavikon perikunta on antanut luvan ja koottujen toimittaja Jaakko Anhava on valikoinut otteita runovihosta vuodelta 1948, Haavikon runoilu alkaa nyt säkeellä ”Oliko, oliko kesä vain siksi”. Runoilijalle tyylipiirteeksi jääneestä toisteisuudestaan huolimatta rivi ei jääne yhtä hyvin mieleen kuin ’siltojen voittaminen kulkemalla niitten ylitse’.

Jos Haavikko muistelmiensa mukaan luki koulupoikana niin, että laittoi lyijykynällä tähden merkiksi runoon, johon ei tarvitse palata enää koskaan, saattaisi niin tehdä myös näille ennen julkaisemattomille teksteille. Anhava onkin ottanut nämä alkurunot mukaan näyttääkseen, miten hänen mielestään runoilijan kehityksessä tapahtui ratkaiseva murros. Anhavan sanoin vuosina 1948–1949 Haavikko ’tyystin kypsyi eroon’ keskenkasvuisesta paatoksestaan.

Näyttää siltä, että runoilija ei ollut niin valmis profeetta kuin on haluttu kertoa.

Tämän kypsymisvaiheen ja kustannustoimittamisen olemattomuutta Haavikko vahvisti Sillat-sarjan julkaisemisella. Ilmeisesti kustantaja Haavikko halusi vielä 1970-luvulla rakentaa mielikuvaa itse itsensä synnyttäneestä mestarista, ja Anhavan mukaan hän osoittikin ’hämmästyttävää valmiutta ja omaleimasuutta’ heti ensimmäisestä julkaistusta säkeestään lähtien. Näitä käsityksiä eivät tosin vahvista nekään runot, jotka Anhava on valikoinut julkaistavaksi Sillat-sarjan ja esikoiskokoelman välistä 1940-luvun lopusta ja 1950-luvun alusta.

Tähti siis kuuluu näidenkin julkaisemattomien runojen laitaan, vaikka voi jäädä miettimään, kaikuuko säe ”nyt on enää unohdus yhteinen” peräti V. A. Koskenniemen suunnasta. ”Niin kenties sammua on tähdenkin syvin halu”, vastaa Haavikon julkaisematon runo modernistien ykkösvihollisena pidetyn kaikuna. Rivi on kuitenkin vain muistiinpano, jonka opetus on: näin ankara puutarhurin pitäisi olla.

Anhavan tulkinnan mukaan puutarhuri oli Haavikko itse, mutta esikoiskokoelman ensisäkeen ”Ja ratsastan halki kartoitettujen maitten” julkaisi WSOY, jonka kaunokirjallisuudesta vastasi Martti Haavio kustannustoimittajinaan Mikko Kilpi ja Jaakko Anhavan isä Tuomas. Mauno Saaren elämäkerran Haavikko-niminen mies (2009) mukaan Kilpi hylkäsi Haavikon toisen kokoelman ’köyhänä’, ’liian suppeana’ ja ’lyhytsäkeisenä’. Tuuliöinä (1953) ilmestyikin Otavalta Tuomas Anhavan toimittamana.

Nyt näyttää siltä, että runoilija ei ollut niin valmis profeetta kuin on haluttu kertoa, vaan Haavikko aloitti siltansa ylityksen vasta isänsä kuoleman jälkeen ylioppilaskesänä 1951. Miten esikoiskokoelmaa toimitettiin sillä aikaa, kun 20-vuotias alokas oli sotaväessä Haminassa eikä ”tiedä kirjan vaiheista mitään”, on minulle edelleen epäselvää. Saaren elämäkerran mukaan esikoisrunoilija ”kohenteli” ja kirjoitti uusia runoja toisen kokoelman hylkäämisen jälkeen, joten sekään ei ollut niin ’hämmästyttävän’ valmista tekstiä kuin on kerrottu yrityksissä kuvata modernismin rantautumista suomenkieliseen runouteen, joten tässäkin mielessä Jaakko Anhavan jälkisanoissa palataan hiihdetyille laduille. Jälkisanojen jälkeen uskalsin tarttua Anhavan ”Johdantoon” vasta luettuani Haavikon runot.

Voitettuja siltoja, tuhlattuja päiviä

Mitä muita Haavikon tuotannon säkeitä kuin Sillat-sarjan alkua ja loppua ”Runoilija,/ paperit on kirjoitettava loppuun” näkee ja kuulee lainattavan niin, että ne kirjautuisivat edelleen voittojen eikä tappioiden puolelle nyt, kun sillat on ylitetty ja runoilijan paperit kirjoitettu loppuun? Ainakin nämä tuntuivat jääneen mieleen ja saattavat olla viittauskelpoisina muistamisen arvoisia vielä myöhempinä aikoina. Haavikon runoutta lukiessa nämä lainaukset saattavat tosin olla vain avainsanoja. Tai irrotessaan yhteydestään vääristyvät ihan itse tehdyksi parodiaksi. Toivottavasti kuitenkin fragmenteiksi, joista avautuu kokonaiseen runoon, sarjaan ja teokseen liittyvä lukemisen nautinto ja käsittämisen mahdollisuus.

Tiet etäisyyksiin, 1951

”on tuhlattava itsensä vastauksena päivien täyteydelle/ tai luovuttava.”

”Joku tulee täällä vanhaksi/ ja kulkee sokeana lammikon ympärillä”

”Tuuli ja tuuli mutta äänettöminä kuuntelevat kuuset”

”jonkun sfinksin sokaisee ikuisen tulemisen ajatus/ taas kerran.”

”maailmana maailmojen veroisena/ haaksirikkoudun muita maailmoja vasten”

”Ennen lyhtyjen syttymistä kiiruhtaa lapsi yli.”

Tuuliöinä, 1953

”Jatkuvat lasten julmat leikit iltaan saakka.”

”Nokisten kattojen alta milloin/ ratsumies lähti/ balladi kerrottiin”

”satavat yllesi männyistä kävyt/ väsymättä, satoisina,/ kiihkeästi.”

”Ilosta laulun teen, teen laulun sinusta”

”suuri kuu, oi vanha parturi”

”Anna viileitten vetten virrata suun kautta”

Julkaisemattomia runoja, 1950-luvun alkupuoli

”Minä tuotan tappiota niin kuin kauppahuoneet/ tai runokirjat kustantajalle”

”oi jospa olisin syksyllä kyllin rikas kutsuakseni itseäni/ köyhäksi oppineeksi”

”Jos osaisin sen sanoa en kai puhuisi siitä”

Kokoelmasta Synnyinmaa (1955) eteenpäin huomaan, että unohtuneissa, muistista kerta kaikkiaan tippuneissa on monia antiikkiin ja Rooman perintöön liittyvää pitkää runoa. Vaan eivät nämä säkeet, joissa rinta aukenee eikä runoilija pelkää änkytystään toistaessaan avautumistaan:

”kaukonäköisyys näkee parhaiten liekkien punatessa laseja”

”keisarikunta syntyy ja kaatuu silmää räpäyttämällä”

”miten voimme kestää vaikenematta kun käy toteen että runous ei ole mitään”

”Sinä tahdot olla oma itsesi./ Varo. Sitä juuri madot odottavat.”

”kirjaimet ne ovat, kirjainmerkit mustat”

”Minun poikani rahanvaihtaja syntyi hopearaha suussa/ hänet vietiin hiekkaan raha kielen alla.”

”puut riippuvat tyhjää päin taivasta tyhjää päin maata”

Ennen julkaisematon, 1950-luku

”Täytyy olla Tannerin ja Rytin nerokkuutta/ että saa tästä maasta/ irti muutakin kuin pajunkuorta.”

”Jos osaisin sen sanoa en kai puhuisi siitä.”

Lehdet lehtiä, 1958

”Orava ilmaan koverrettu”

”kirjat, muutossa hankalat”

”Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?/ Puhe virtaa virtaavassa maailmassa/ puhe virtaa virtaavassa maailmassa/ ja sinun täytyy itse tietää  miltei kaikki.”

”vasikanhyytelö,/ pilvet maaliskuun taivaalla”

”ei suomi ole mikään kieli, se on tapa istua penkin päässä karvat korvilla”

”kaatakaa, Helsingin porvarit, sokeria punaviiniin,/ jotta veri ei maistu katkeralta”

”Kirjaimet, puita, joitten on syksy”

Unohtumattomien sanojen palatsi

Jos on kerran lukenut Talvipalatsin (1959) säkeen ”monitaitteinen katto raatelee tuulet ja linnut”, voiko sen unohtaa. En ollut kadottanut näitä, joista Leena Kaunonen on kirjoittanut tarkemmin tutkimuksessaan Sanojen palatsi (2001):

”pähkinä kasvaa täällä puuksi asti.”

”sano minulle missä on seutu joka ei ole paikka?”

”loppui! tyhjeni! meni kesken!”

”ja minä tahdon runoutta joka ei maistu paljon”

”ja pieni ateria jolla on pehmeä nälkä”

”Mistä minä tiedän mikä on unta/ ja missä päättyy olkapää ja alkaa rinta?”

”en viihdy tässä ei-kaupallisessa maailmassa”

Lehdissä julkaistuja, 1960-luvun alkupuoli

”Miksi kirjoittaa, runoilijaa tarvitaan/ vain kun painokoneet eivät muuten liikutu/ tyydyttävästi”

Puut, kaikki heidän vihreytensä, 1966

”Halusin ojentaa sinulle nurmikon,/ kämmenellä,/ koska oli kevät./ En ehtinyt.”

”ja että talo, talo, rakkaus ja iloiset ajat/ eivät aina niin vain satu yhteen.”

”Hän syö leivoksen, joka maksaa monta neliötä maata”

”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta./ Ne tekevät sen itse.”

”Brecht on minusta aina ollut fasistinen kirjailija, tosin kommunisti.”

”Ranskasta tulee kaksi tynnyriä kultaa vuodessa sitä varten, ja syreeni, jota ei ole tilattu.”

”Olen nähnyt miesten juoksevan jonkun notkoselän perässä/ kunnes ovat saaneet sen tasaista vasten.”

”Rakastan sinua. Olen levoton sinusta. Minussa on tämä/ levottomuus ollut jo kauan. Se tarvitsee sinua.”

”Pidän hitaista asioista, ja niissä miten ne toistuvat.”

”Tässä julmassa maailmassa on turha pyytääkään/ ettei syntyisi uudelleen”

”Hän on nainen jota katsoessa hampaita alkaa kylmätä.”

”Sinä alat pukeutumisen riisuutumalla.”

”On monta viisasta miestä, mutta ei toisaalta yhtään/ hullua puuta./ Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta/ on lukeminen.”

”Minähän lupasin että haavantaimet kasvavat hybridit”

”Kun siirtää tavaroita laatikosta toiseen,/ ei tunnu niin hävittämiseltä kun ne vähenevät.”

Kymmenen runoa vuodelta 1966

”Korkealle paneloidussa huoneessa pysähdyn, hengitän syksyä”

Neljätoista hallitsijaa, 1970

”Tuskin kukaan voi kertoa olleensa paikalla uuden fascismin syntyessä.”

”että jos neuvotteluista olisi enemmän hyötyä niitä ei tarvittaisi/ niin paljon.”

”Kun historia alkaa tarvita suuria hallitsijoita/ se alkaa tuottaa niitä.”

”Jokaisen hallituskauden varsinainen historia on se taistelu/ jota käydään seuraavasta valtionpäämiehestä.”

Runoja matkalta salmen ylitse, 1973

”Istuta puita. Juuri tähän puuhun/ voi fascismi ratkaisevasti lyödä päänsä.”

”On ehdotettu, että tähdet olisi poistettava näkyvistä./ Sitä ei ole vastustettu. Se on jo hyväksytty.”

”Historiallinen kehitys on tosi hidasta./ Joskus kestää vuosisadan/ päästä viisikymmentä vuotta taaksepäin.”

”Korkein kunniamerkki? sekö kera ketjujen? Suurristi?/ Ei, kun kuusenhavu.”

”Tämä, maailman korkeinta seutua täällä./ Kivirauniot.”

”Puut kasvavat täällä kohtisuoraan.”

”Jokin runonpätkä tuli eilen mieleen… meni ohitse./ Kuolemattomilla on kiire.”

”Läheltä, hyvin tarkasti katsoen ruohot/ ovat yhtä humalassa kuin minä!”

”Kun sinä vihdoin pysähdyt katsomaan hyvin kauniita puita,/ et sinä enää ole entisesi.”

Kaksikymmentä ja yksi ääni liikaa

Kuten jo edellisen kokoelman sarjaa ”Viimeinen versio myöhemmästä historiasta” lukiessa alkaa miettiä, mistä tämä vanhatestamentillinen paatos tulee, niin myös Kaksikymmentä ja yksi (1974) paatostaa loppupuolellaan sen verran syvällä venäläisen kronikoitsijan selostuksissa, että uskoaan vahvistaakseen olisi palattava Hannes Sihvon tutkimukseen Soutu Bysanttiin (1980). Tai Johanna Pentikäisen väitöskirjaan Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina (2002).

En tosin usko, että näilläkään tutkimuksilla löydän juonen päätä tästä kehästä: ”sillä se joka menee kyllin kauas länteen tulee itään,/ ja se joka menee liian kauas itään tulee länteen.” Silti Kahdenkymmenen ja yhden alku on aivan omanlaisensa, kun soutamisen tahdilla mennään Haavikon Sampo-teoriaa ja Rauta-aikaa (1982) kohti.

”Kaksikymmentäyksi ja purje, päivät ja yöt/ nukkuvat yöt, soutavat, päivä ja yö, Nevaa ylös.”

Lisäksi ”siilittävät” ja ”miekasti”, nämä kaksi Haavikolle harvinaista uudissanaa löytyvät tästä kokoelmasta.

Julkaisemattomia, 1970-luku

”Kysyn sinulta. Etsitkö sinä peiliä, tästä talosta?/ Mutta peili tässä talossa/ on Kaiku, Eko, sinä itse joka puhut ja kysyt”

Maailmassa, 1975

”Selvin päin sitä tekee kaikenlaisia tyhmyyksiä./ Mutta kun sinä toisena päivänä/ kihlaat ja naitat/ oluen ja kirkkaan,/ se on taivaallista!/ Kolmas päivä ylösnousemusta.”

(Kahdeksantoista vuotta myöhemmin kokoelmassa Puiden ylivertaisuudesta ylösnousemus jatkuu kahden pullon mitalla: ”Kaksi pulloa päivässä tekee ihmisestä/ kuolemattoman.”)

Viiniä, kirjoitusta, 1976

”Alaston tuoksu tuoksun talossa, jonka seinät ovat suurta tuoksua. On siinä talossa ovi, siitä hän tulee ulos. Ja kun olet kulkenut sen lävitse, on tuoksujen talo haihtunut”

”On paksu paksu paksu paksu Margot eikä hän ole/ paksu paksu”

”Ei tarvitse lukea vanhoja mestareita./ Tärkeintä on että he ovat olemassa.”

”Viini kirjoittaa minua paremmin totisesti/ pullossa asuu hurja henki”

Eklogi, 1981

”Totisesti byrokraateilta puolet palkasta pois,/ loput hirteen, hirteen loput.”

After the Deadline

Haastattelin Haavikkoa ensimmäisen ja viimeisen kerran Itä-Savon kesätoimittajana, kun ooppera Kuningas lähtee Ranskaan tuli ensi-iltaan Savonlinnassa. Seuraavana vuonna ilmestyi muutama numero tamperelaista satiirilehteä Sakkaväki, johon kirjoitin Haavikko-pastisseja. Runojeni väitettiin löytyvän Haavikon omakustanteena julkaisemasta kokoelmasta After the Deadline (1984), jota painettiin 125 kappaletta ja jota ei saanut arvostella eikä lainata julkisesti.

Enkä ollut yksin mahdottoman parodiani kanssa. Samoihin aikoihin kerrottiin Outi Nyytäjän ohjanneen kuunnelmaa tavalliseen tapaansa, kunnes huomattiin, että Radioteatterin faksiin oli tulostunut vain toinen puoli Haavikon repliikeistä, ilmeisesti myös paranteeseista.

”Vihollinen, valhe ja tyhmyys eivät ole tuhottavissa,/ on vain torjuttava, liikuttava.”

”Olet menettänyt pelin, kun nuorten vanhusten edessä alat miettiä mitä sanoa heille minkä he ehkä ymmärtäisivät eivätkä nolostuisi.”

”Ja kuka olen minä jos en teollisuus ja sota, tuho ja tuhlaus./ Kirjoittaisin pienemmillä kirjaimilla, valehtelisin vähemmän”

”Vuodet ovat nimettömiä./ Vuosikymmenet/ sinetöidään menneisyydeksi./ Niin omistat ajantakaiset seudut/ joilla mieli vaeltaa.”

Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästä, 1987

”Olet elänyt hirveän hyvän elämän”

Näkyjä ja profetioita pimeyden ytimestä

Otavasta lähdön jälkeen Haavikon sammon oli syytä laulaa jyviä oman kustantamon Art Housen laariin. Sampo löi paradoksia kuin kolikkoa tuottaen uusia yrityksiä kuvata vanhaa isänmaanystävää kuolemaa. Ja kun keskeislyyrikon Dektarjev-pikakivääri sylki tasaista kuolemaa, joskin paikoitellen epätarkkaa tasetta, syntyi jokapäiväinen runo, ruumis tai teksti; lopulta luojansa töihin verrattuna lajityyppien määrittelyt ovat toisia ja toisten ongelma. Jos nuori Haavikko laittoi tähden merkiksi, että ei tarvitse palata tähän, niin minäkin hyvästelen nyt vanhan Haavikon lopputuotannon.

Kuitenkin jää jokunen, joku johon tahtoisin palata varsinkin kerrattuani Leena Kaunosen ja Johanna Pentikäisen professorin Aarne Kinnusen tutkimuksen Kaksi metriä syvistä kysymyksistä (2009). Kirja liittyy Haavikon proosaan, mutta terävöittää teosten taustoja tarkkaakin tarkemmin luetuilla runoilla varsinkin lopputuotannon osalta.

Kinnusen kaaosteorian mukaan itse luomisen prosessi on käsitettävä suuremmaksi kuin teos, jonka piti olla valmis ennen kirjoittamistaan ja johon ei tarvinnut palata runoilun jälkeen: ”Siksi Haavikko ei ole kirjailija, toisin sanoen hän ei kirjoita kirjoja, vaan poetiikkansa mukaisesti luo pimeyden ytimeen ulottuvia näkyjä ja profetioita. Tarkasteltavana on ja omaksuttavana on kokonaisuus, joka ulottuu ääriviivojensa yli tai jolla niitä ei ole.”

Toukokuu, ikuinen, 1988

”Ei mikään mene niin kuin/ suunnittelet./ Kaikki menee.”

”Runous ei ole vuodenaika/ eikä sää/ vaan ilmasto /- -/ Elämää enempi intohimo.”

”Kun ihminen kirjoittaa häneltä saattaa/ lopulta loppua raha ja ruoka./ Kustantaja on vaarassa menettää/ omaisuutta./ Siksi sanotaan kustantajaksi sitä/ joka siirtää kustannuksensa toisten/ maksettaviksi.”

”Ovidius oi muista ketkä lukevat runoja,/ tunteelliset jotka haluavat kylpeä kastumatta”

Kokoelmien ulkopuolella 1980-luvulla julkaistuista runoista Savonlinnasta kertova sarja palauttaa mieleen kesätoimittajan vapaa-ajat ja ”linna luodolla” ainakin kolme kertaa näkemäni oopperan Kuningas lähtee Ranskaan. En muistanut lukeneeni sarjaa Parnassosta 6/1989, ja näihin tunnelmiin on hyvä palata:

”Ja kolme aurinkoista iltaa, himerrystä, himmeää,/ kuultavaa kuin on veden hiljaisuus, joka lientyy./ Kun sattuu kohdalle, kuin elämä.”

Talvirunoja, 1990

”Kun vanha mies katsoo kelloa/ on kello aina paljon.”

”Tällä. Paikalla. Oli. Runo. Tietokone. Söi-sen.”

”Kunnottomalta näyttää kunnia/ kun aika juoksee ohitse.”

Puiden ylivertaisuudesta, 1993

”Yhdenkoon sukkahousut ovat tyypillinen keksintö./ Mitä iloa niistä olisi jos ne niin/ yhden- olisivat.”

”Kaksi pulloa päivässä tekee ihmisestä/ kuolemattoman.”

Mitta mitasta

”Koska suomen kielessä sanat ja korko ja lauseitten rytmi menee sen mukaan mitä sitä menetetään, ei sen mukaan kuin se Koskimiehen Lyhyt runousoppi, joka on maalla Juholan hyllyssä sanoo. Ei niitä ole mitä se sanoo, että miten paino ja kesto ja jambi ja trokee menevät. Eivät mene. En usko.” (Yritys omaksikuvaksi, 17)

Ovidiusta pienempiin lyyrikoihin ei ollut juuri syytä viitata.

Haavikko meni, menetteli uskossaan niin kuin luotti hyvää latua syntyvän vapaalle miehelle umpihankeen. Hinta oli kova, yrittäjä jäi lopulta yksin pimeytensä ytimeen, mutta hän hiihteli omilla lumillaan, jonne ei haikailtu toisia töhrijöitä eikä perässähiihtäjiä. Ehkä kuitenkin yrityksen rahoittajaksi, ja raha itsessään saattoi virittää niin ikäviä totuuksia, että niiden kaveriksi harva jos kukaan pääsi samalle viivalle. Hikiniilo Urho Kekkonenkin vain vastaantulija siinä jumalat kieltäneessä hybriksessä ja Ovidiusta pienempiin lyyrikoihin ei ollut juuri syytä viitata. Jouko Tyyri oli niitä harvoja kotimaisia, joka sai edes nimensä patriarkan kirjoihin.

On siis syytä kysyä Haavikon sanoin: ”Kumpi siinä kirjoitti, riimi/ vaiko minä.” Runoilija ja kustantaja Leevi Lehtoa mukaillen voi vastata, että toisin kuin on luultu, puhuttu ja kirjoitettu Haavikko palautti mitan Suomen runouteen, ja mittansa tuli niin täydeksi, että se hirtti säkeiden vapauden pessimistin pimeydeksi, ei kuitenkaan kyyniseksi nihilismiksi, vaikka ”todisteet viittaavat siihen, että optimismi on laajalle levinnyt, itsepäistä ja kallista”.

Yhdeksi maneeriksi voi laskea jambimaisen alkuiskun. Nopea jabi heti säkeen alussa lyö lukijaa nokkaan ja siitä polvilleen. Sitten sieltä ikään kuin ylisellä äänellä kaikkitietävä kertoja tiputtaa lukijansa selällensä. Kanveesissaan hän saa kuunnella loppuunsa asti kehätuomarin luvut. Profetian kymppilaakit ovat lyömättömiä paradokseja, lopullisia totuuksia kaikesta. Paitsi, että eivät ole, aina. On turha syyttää puuta, kun kirjoitusten jälkeen ei osaa lukea.

Ei, et, en, ja, oi, on, se ja muita jabimaisia aloituksia löytyy 112 Haavikon koottujen noin 1 300 runosta. Jos lisätään aloitukset jos, kun, niin, nyt ja älä (154) päästään noin 20 prosenttiin tämäntyyppisiä iskuja. Sana puu tai puut oli Haavikon seuraavaksi yleisin tapa aloittaa runonsa.

Aakkosellisen hakemiston loppuun päästyäni palasin esilehdille ja Jaakko Anhavan laatimaan ”Johdantoon”, jonka en etukäteen halunnut häiritsevän ehkä viimeistä paluutani Haavikon runoihin. Teoshan aikoo julkaista myös muita Haavikon tekstejä koottuina teoksina, mikä selvisi jo Anhavan jälkisanoista, joita jo jouduin oikomaan joten kerta kaikkiaan ”kansallisesta oraakkelista” en pääse eroon jatkossakaan. Sitä paitsi lyriikkaa tulee vastaan niin aforismeissa kuin proosassa, kun laji lajina menetti merkityksensä Haavikon tuotannossa.

Ja kuka muu tahtoisi haudata Haavikkonsa kuin se Kullervo, joka etsii pistettään niin kuin kotiaan löytämättä itseään muualta kuin miekkansa terästä. Pilkkukin änkyttää nyt, se tahtoo sanoa, muuttua isänsä näköiseksi mieheksi, joka voittaa sen sillan. Yksitoista päivää tämä ylitys otti lepopäivineen, sata sivua sitä kaaosta kesti pisimpänä päivänä. Ja nyt saatan aavistella, että suurmieheen liittämäni piirteet olivat isän piirteitä. Isäkuvaan kuuluivat ajattelun päättäväisyys ja toiminnan tarmokkuus, mutta ennen muuta suurmiehen itsenäisyys ja riippumattomuus, hänen jumalallinen huolettomuutensa, joka saaattoi kasvaa häikäilemättömyydeksi. Haavikko oli ihailtava, häneen oli voitavata luottaa, mutta häntä oli osattava myös pelätä.

Luulen pelkääväni myös Aarne Kinnusta, jota en ole koskaan tavannut. Mutta en pelkää Pentti Saarikoskea, jota tapasin vielä vähemmän. Äidinpoika Pentti lohduttaa, ei pelota. Siksi palaan parhaina päivinä monesti Saarikosken erääseen teokseen, aina kun minulla menee huonosti.

Mestarin mestaroija

Samoissa kansissa vastaavia tai jopa paksumpia kuin Haavikon Kootut runot (Pentti Holappa, 923 s.) on julkaistu viime vuosikymmeninä muun muassa runoilijoilta Kari Aronpuro, Eeva Kilpi, Kirsi Kunnas, Jarkko Laine, Eino Leino, Raakel Liehu, Aila Meriluoto, Lassi Nummi, Maila Pylkkönen, Anna-Maija Raittila, Risto Rasa, Mirkka Rekola, Pentti Saarikoski ja Aale Tynni.

Tästä koottujen joukosta Haavikko poikkeaa siinäkin, että WSOY kustansi Otavalla pääosan tuotannostaan julkaisseen Haavikon toiset kootut runot 1990-luvulla kolmena noin 430-sivuisena niteenä, joista jäi puuttumaan vain viimeiseksi jäänyt kokoelma Prosperon runot (2001). Prosperoon liittyy myös Teoksen Koottujen runojen viimeinen, ennen julkaisematon runo, joka alkaa säkeillä ”Prospero hallitsee saarta sillä/ ihmisen hulluus/ on saari meressä.”

Jos ei ole lukenut Haavikon muistelmia, kustantajalta toiselle pomppinen voi näyttää hullulta. Lisäselvyyttä saataneen, kun Teos julkaisee Haavikon pojan Heikin kirjailijan viimeisiä vuosia kuvaava teoksen Paavo Haavikko, isä.

Onko runoilija Haavikko nyt kirjoittanut paperinsa loppuun? Ei ole, sen verran epämääräisen vaikutelman Jaakko Anhavan valintaperusteet jättävät jo jälkisanojen perusteella, eivätkä johdantosanat lisää luottamusta toimittajan runouskäsitykseen. Jo ensimmäisellä esilehden sivulla saattaisi yhden pilkun puuttuminen heittää muutaman kustantaja Haavikon puhelimen seinään taikka pöytä haljeta kämmenen iskusta tai toisinpäin, luu murtua. Näin ensisivulle on kirjoitettu sitä, mitä ei liene tarkoitettu:

”Ehjän identiteetin, naisen kuoleman tai jumalan etsintä on useinkin samaa.”

Jos kustantajan puhelin halkesi pilkun takia, niin mitä olisi kuultu, jos Prospero luki koottujensa johdannon ”Maailma kaikkineen runouden keisarikunta”. Anhava porkkaa nimittäin niin syvällä 1970-luvun taisteluhaudoissa, että ei edes periskoopilla näy pilkkua 2000-luvun runouden murroksesta, joka käynnistyi esimerkiksi Kari Aronpuron kokoelmissa jo 1980-luvulla.

Anhavan mielestä 1950-luvun modernismin kaltaista murrosta ei ole tapahtunut runoudessa eikä voi enää tapahtuakaan: ”…sidotusta mitasta luopumisen vertaista mullistusta siinä, mikä runoksi mielletään ja sellaisesta käy, ei ainoastaan ole sen koommin jäänyt tapahtumatta vaan ei voi enää koskaan tapahtuakaan – ellei siten mitallinen runous tee paluuta, mihin ei mikään viittaa.”

Jos näin ”kerrassaan” on, niin Anhava ei ota ”armoihinsa” kaikkea sitä työtä, mitä vaikkapa Teoksen omat runoilijat kuten Catharina Gripenberg, Silja Järventausta, Henriikka Tavi ja Miia Toivio ovat julkaisseet, muista kustantajista puhumattakaan. Anhavan kello on pysähtynyt siihen otavalaisen miesmodernismin aikaan, jota runoilijat osasivat paeta WSOY:n Ville Vikstenin turviin 1980- ja 1990-luvuilla samalla tavalla kuin esikoisrunoilija Haavikko lähti Bulevardin kustantamosta Uudenmaankadun graniittilinnaan 1950-luvun alussa.

Johdannossaan Anhava esittää, että ”elämäkerrallinen tarkastelutapa ei anna järin hyviä avaimia Haavikon runouteen”, ja heti seuraavassa kappaleessa hän perustelee Haavikon varhaista tuotantoa ”järin” elämäkerrallisilla seikoilla: ”Haavikko, kauppiaan poika ja taitava liikemies, tiesi kyllä…” Yhtä järjetöntä, tai samaa logiikkaa kuin edellä, Anhava jatkaa kappaleessa, jossa ”ikä tuntuu alkaneen painaa” Haavikkoa; ensin Haavikko Anhavan mukaan ”uudisti omaansa”, eikä sitten uudistanutkaan:

”Uransa alkupuolella Haavikko oli johtavana hahmona uudistamassa suomalaista runoutta, loppupuolella hän – kun muu ei ollut enää mahdollista – uudisti omaansa. Viimeiseksi jääneet kokoelmat Puiden ylivertaisuudesta (1993) ja Prosperon runot (2001) eivät tuoneet uusia piirteitä Haavikon runoilijankuvaan…”¨

Jaakko Anhavan kello on pysähtynyt otavalaisen miesmodernismin aikaan.

Jos Anhava perustelee Haavikon 1980-luvun lopun kokoelmien ”enimmälti” vähälle huomiolle jäänyttä vastaanottoa sillä, että ”tuolla vuosikymmenellä kirjallisuuden merkitys hävisi Suomesta”, niin vielä kummallisempi on seuraavan kappaleen väite siitä, miten ”aito kyky” ja ”laadun kriteerit” romahtivat ”paatoksen” korvatessa ”lyyran” kirjallisuuden arvon mittana:

”Vasemmistoaallon laannuttua ei enää ole edes tunnustettu muita kirjallisen arvon mittoja kuin kirjallisuudenulkoisen huomion herättäminen (jonka tavoitteluun Haavikkokin loppuaikoinaan lankesi) – eikä tämä suinkaan koske vain kustantamoita vaan myös kirjallisuuden kritiikkiä ja muuta vastaanottoa, joka 1980-luvulla taantui urheilu- ja iskelmäjournalismin tasolle. Sieltä ei enää nousta.”

”Haavikkokin loppuaikoinaan lankesi”, ”ikä tuntuu alkaneen painaa”, näin ”aitoja” tuntemuksia Anhava levittelee ”lyyransa” omakohtaisina ”laadun kriteereinä”, joilla ei nousta ainakaan Anhavan kaivamista haudoista. Ilmeisesti ’ulkoisen huomionsa herättämiseksi’ Anhava mestaroi mestaria kielellä, josta ei aina ota selvää, mihin hänen pilkuttomat ’jossansa’ ja ’jollansa’ viittaavat. Kahdessa viimeisessä lauseessaan Anhava vielä omaa vaatimattomuuttaan korostaessaan tulee perustelleeksi, miksi Haavikko ei ollutkaan ”Suomen kirjallisuuden suurin lyyrikko”, vaan ”pikemmin” joku muu:

”Näin suuria sanoja en edes tämän teoksen toimittajana ja kaikesta arvonannostani huolimatta tahdo käyttää maassa jossa ja kielellä jolla ovat kirjoittaneet ainakin Aleksis Kivi, Eino Leino, Aaro Hellaakoski, P. Mustapää ja Eila Kivikk’aho. Mutta vähän heitä on eikä enää tule.”