Uneksuntaa

Sammakon kirjakaupan eteen, Turun keskustaan on kerääntynyt parin sadan metrin pituinen jono. Puolitoistatuntisen signeeraussession aikana sadat ihmiset ehtivät saada hyväntuulisen Patti Smithin (s.1946) nimikirjoituksen joko painotuoreeseen Uneksuntaa-kokoelmaan tai tekijänsä muistelmateoksiin.

Niin paljon kuin puhutaankin käännöskirjallisuuden hädänalaisuudesta, myös tällaiset näkymät ovat Suomessa edelleen mahdollisia.

Smith on tietoisesti sanoutunut irti kaikenlaisesta tähtikultista ja ollut oma itsensä.

Toki kyseessä on maailmankuulu rocktähti, jonka räjähtävä albumi Horses (1975) oli yksi punk-musiikin lähtölaukauksista. Sen visioissa lomittuvat tylsä tehdastyö, katutason kumouksellisuus, androgyyninen ”kolmannen sukupuolen” etsintä, tavalla tai toisella ulkopuolisten puolelle asettuminen ja hengenheimolaisuus Arthur Rimbaudin kaltaisten 1800-luvun tummien romantikkojen kanssa.

Meillä puhutaan usein vähättelevään sävyyn rokkari-kirjailijoista, jotka sivutöikseen, reteän elämän jatkeena tekevät kirjoja ja saavat niitä myytyä räyhähenkisellä imagollaan.

Edellä sanottu ei voisi olla kauempana Patti Smithistä. Hän aloitti runoilijana ja on koko aikuisikänsä kuljettanut mukanaan kuvataidetta, valokuvausta, elokuvafriikkiyttä ja poikkitaiteellisia performansseja.

Smith on tietoisesti sanoutunut irti kaikenlaisesta tähtikultista ja ollut oma itsensä. Siis juuri sellainen pipo päässä ja talvitakissa New Yorkin kaduilla ja kahviloissa kuljeskeleva leskinainen ja eksentrikko, joka viihtyy yksityismaailmoissaan ja aate- ja kulttuurihistoriallisilla harharetkillään. Kuten Smith muistelmateoksistaan jälkimmäisessä, M Train – Elämäni tiekartta (suom. Antti Nylén, Siltala 2015) itseään kuvaa.

Samaan aikaan Smithin, punkin kummitädin ja grungen esiäidin, tekemisiä määrittävät spontaanit sisäisen lapsen tunnot, arjen pyhitys, ilo ja energia. Juuri tästä Peter Pan -puolestaan Smith kertoo Uneksuntaa-kokoelmassaan.

Taiteilijan omakuva keski-ikäisyyden vuosilta

Kokoelman syntyhistoria on mielenkiintoinen. New Yorkin legendaarisesta Hotel Chelseasta käsin toimiva pienkustantamo Hanuman Books pyysi vuonna 1991 Smithiltä runokokoelman käsikirjoitusta.

Kaksi vuosikymmentä aiemmin Smith ja hänen silloinen poikaystävänsä, valokuvaaja Robert Mapplethorpe (1946–1989) aloittelivat siivekästä ja veristä nälkätaiteilijan uraansa Chelsea-hotellin piireissä. Taiteilijarakkauden veitsenteräisyyttä ja 1970-luvun alun suurta desilluusiota Smith on kuvannut National Book Awardin voittaneessa Ihan kakaroita -muistelmateoksessaan (WSOY 2010, suom. Antti Nylén).

Ihan kakaroita on yhdellä tasolla kunniavelan maksua elämänkumppanille ja myöhemmälle elinikäiselle ystävälle, homoeroottisilla ja sadomasohtavilla kuvillaan taidemaailmaa hätkähdyttäneelle ja AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin ennenaikaisesti menehtyneelle Mapplethornelle. Kenties Uneksunnalla sitten kuitataan velat Chelsea-hotellin piirille.

1970-luvusta proosarunojen kokoelma ei kuitenkaan puhu kuin ohimennen, vaan pääpaino on 1950- ja 60-luvuilla. Silloin Smithin perhe asui New Jerseyn takamailla, soisen maaston ja sikafarmien saartamissa duunarikortteleissa. Monilapsinen perhe sairastelee, isä paiskii töitä tehtaalla ja Jehovan todistajiin kuuluva äiti tarjoilijana.

Luvassa on maailmankaikkeuden mittailua, lentämisen ja unelmoinnin vapautta.

Uneksuntaa-kokoelman ominta alaa on arjen maagisuus, jokapäiväisen elämän, unien ja enteiden liudentuminen toisiinsa.

Jos runoilija väittää kokoelmansa alkusanoissa, että ”(…) kaikki tässä pienessä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui”, lupaukseen kannattaa suhtautua melkoisella varauksella. Luvassa on pikemminkin maailmankaikkeuden mittailua, lentämisen ja unelmoinnin vapautta.

Palavien lepakoiden yössä

Jo kokoelman alkukielinen nimi Woolgathering viittaa sekä uneksuntaan että villanpoimintaan. Poimijoiden työporukoiden laulut ja heidän järjestämänsä tallitanssit johdattavat runojen ´minän´ ja hänen sisaruksensa tasankointiaanien rituaaleihin ja ”pilvenasujien” heimon jäseniksi.

Juro, kulmakunnan lasten pelkäämä ukko, joka asuu romahtamaisillaan olevassa töllissä ja kaupittelee henkensä pitimiksi syöttejä, paljastuukin tietyssä valossa siunatuksi, ikuiseksi olennoksi. Hän on jäänyt materiaaliseen maailmaan suojellakseen vaimonsa hautaa.

Kesken intiaanikesän naapurin autio hevostalli syttyy palamaan ja runojen kertoja heijaa pikkusiskoaan Kimberlyä sylissä. Siitä tulee taivaita halkova ja planeettoja törmäyttävä tapahtuma.

”Seison jälleen tässä vanhassa sähkön pyörremyrskyssä/ meri nuolee polviani kuin liekit/ ja tunnen olevani kuin eksynyt Jeanne d ̉ Arc/ ja syy olet sinä joka katsot minua./ Oli aamu ja myrsky oli asettunut vatsaani/ ja minä pyörin ruoholla ja syljin kaasua/ ja sytytin tikun ja tyhjyys välähti/ ja taivas halkesi ja planeetat törmäsivät/ jadepallot putosivat ja olemassaolo lakkasi/ pieni sisareni, taivas putoaa, en välitä siitä/ pieni sisareni, kohtalon kellot soivat sinulle/ Minä olin nuori ja hullu, niin hullu että tiesin/ selviytyväni kanssasi (…)” (s. 61–62)

Smithin musiikista lumoutuneet tunnistanevat, että tämä runollinen lapsuusmuisto on siirtynyt myös Horses-debyytin kappaleeksi ”Kimberly”.

Seinäkukkanen osaa lentää

Pilvistä ennusmerkkejä etsivä, niityn magiasta runoileva ja ”paimenettaren sielun” itsestään löytävä Smith ei sorru tyhjään mystifiointiin tai romantisointiin.

Maanviljelijöiden ja yksinelävien paimenten verenperintö painaa kuin takavuosikymmenten agraari-Suomessa. Synkkämielisyys sekoittuu ahtaisiin uskontulkintoihin. Sukujen matriarkat eivät välttämättä hyväksy liian omapäisiä lapsenlapsiaan.

1800-luvun ranskalaisrunoilijoista ja J. M. Barrien Peter Panista intoileva kaikkien uskontojen opetuslapsi Smith saa huomata olevansa teini-ikään mennessä kummajaisen maineessa ja kaikkien aikojen seinäkukkanen. Surumielisellä, kiharasäärisellä tytöllä on kömpelöt jalat ja kurittomat sukat.

Sosiaalinen häpeä tulee vastaan kahdella tapaa. Jos ei sopeudu vähäpuheiseen, raskaasti töitä tekevään, suurperheestä huolehtivaan ja sunnuntaisin kirkossa istuvan naisen muottiin. Ja on samalla ulkopuolinen 1950-luvun purukumin- ja dollarihymyn makuiseen Americanaan samastuvien ikätoveriensa joukossa.

Surumielisellä, kiharasäärisellä tytöllä on kömpelöt jalat ja kurittomat sukat.

Ei ole mikään ihme, että juuri amerikkalaisessa kirjallisuudessa on, muun muassa Ray Bradburyn ja Stephen Kingin toimesta, kuvattu samankaltaisissa kitkerän lämpimissä ja melankolis-nostalgisissa tunnelmissa lapsuuden loppua. Uneksunnassa on niin bradburylaista yöpuolen ja piilotajunnan sirkusta kuin Kingin pienoisromaaniin perustuvan Rob Reiner -elokuvan Stand By Me (1986) ulkopuolisten välisen ystävyyden kuvausta ja syksyisen haikeita initiaatioriittejä.

Amerikkalaisuutta edustavat myös supersankarisarjakuvat, ja melkoisena Terästyttönä nuori Patti New Jerseyn peltojen ja maalaistöllien yllä liiteleekin.

”Rukoilemisen jälkeen, kaikkien ollessa hiljaa, kun saatoin kuulla/ veljeni ja sisareni hengityksen syvässä unessa,/ minä nousin tuolille ja vedin syrjään verhon joka peitti/ ikkunaani. Minä saatoin jatkaa yhteisoloani katsellessani/ heitä – villanpoimijoita – tarraten kadonneeseen niin että se/ löytyisi uudestaan, jopa kaikkein pelottavimmassa valossa. Ja/ erityisen ihmeellisinä öinä, kun itse rukous tuntui seikkailulta,/ jokin saattoi avautua ja minä olin heidän keskellään. Minä en/ juossut, minä liidin – puolen metriä ruohon yllä. Tämä oli/ minun salainen kykyni – minun seppeleeni.” (U, s. 67)

Maan hiljaisten kansallishymnit

Smithin runotuotannosta on aiemmin suomennettu kokoelma Viattomuuden tunnusmerkit (suom. Risto Ahti, WSOY 2010). Sen profeetalliseen jylyyn, William Blake -tyyliseen taivaan ja helvetin avioliittoon ja (lähinnä eurooppalaisessa) kulttuurihistoriassa kaksin käsin kauhomiseen verrattuna Uneksuntaa on, maagisine ja fantastisine elementteineenkin, korostetun arkinen ja helposti lähestyttävä kirja.

Tekisi mieli sanoa myös korostetun amerikkalainen. Mutta ei Hollywoodin ja Wall Streetin, vaan Walt Whitmanin vapaudenrakkauden, Mark Twainin kulkurien ja Yhdysvaltain perustajaisien tasavaltalaisuuden hengessä.

Historioitsija ja vasemmistoaktivisti Howard Zinnin (1922–2010) magnum opus A People’s History of the United States (1980) kartoittaa Yhdysvaltain historiaa muun muassa afroamerikkalaisten, intiaanien, naisten, työväenluokkaisten valkoisten ja 1960–70-lukujen vastakulttuurin edustajien kokemusten kautta.

Smithin runot ovat – toki yksilötasolla ja äärisubjektiivisina – hengeltään mitä zinniläisimpiä.

Tuskinpa kovinkaan monella muulla olisi ollut reaalisosialismin lopunaikoina pokkaa tehdä samanlaista maan hiljaisten kansallishymniä ja uutta Kansainvälistä kuin Smithin laulu People Have the Power (albumilta Dream of Life, 1988) on.  

Uneksuntaa on ennen kaikkea pieni voimakirja. Se puhuttelee sisäistä Peter Pania ja lasta kaikissa meissä.

Sama voimaannuttava henki ja utopistis-raamatullinen radikalismi ovat tarttuneet myös nyt käsillä oleviin runoihin viljanpoimijoista.

”Kävi ilmi,/ että he eivät olleet korjaamassa satoa vaan jakamassa sitä, ja/ hetken aikaa koko maailma näytti siunatulta.” (U, s. 68)

New Jerseystä Tiibetin vuorenhuipuille

Kipeissä ja ristiriitaisissa tunnoissaankin Uneksuntaa on ennen kaikkea pieni voimakirja. Se puhuttelee suoraan sisäistä Peter Pania ja lasta kaikissa meissä. Vaikka dogmaattinen uskonnollisuus saa tuomionsa, murrosikäisen Smithin panteismi ja kiinnostus muun muassa tiibetinbuddhalaisuuteen johtavat mielenkiintoiseen henkiseen tai hengelliseen väreilyyn.

Kaikista latistavista ja lannistavista voimista, köyhyydestä ja ennakkoluuloista huolimatta ihmisessä itsessään on kaikki mahdollisuudet. Vaikka lentää, tai tehdä hyväntahtoisia ihmeitä.

”Minä kuvittelin paljon. Että minä loistaisin. Että olisin hyvä./ Minä eläisin paljainpäin vuorenhuipulla pyörittäen ratasta,/ joka pyörittäisi maapalloa ja huomaamattomana, pilvien/ seassa, minulla olisi jokin vaikutus, minusta olisi jotain/ hyötyä.” (U, s. 3)

Urbaaniyksinäiset ja ihmisveljeys

Smith aloitti muusikonuransa pysäyttävän provokatorisella tavalla, tulta päin -asenteella. Sanoituksissa haastettiin riitaa oikeistokristittyjen kanssa, flirttailtiin terrorismin, 1970-luvun kaupunkisissien ja seksuaalisten alakulttuurien kanssa.

Vuonna 1991 alun perin ilmestynyt haikea, meditatiivinen keski-ikäisyyden tilinteko on jo täysin toista maata.

J.K. Ihalaisen suomennos perustuu vuoden 2011 laajennettuun versioon, jossa on myös Smithin itsensä ottamia valokuvia.

Leski, isoäiti ja R.E.M.:in Michael Stipen, Holen Courtney Loven ja Madonnan kaltaisten myöhempien tulokkaiden esiäiti kulkee missä kulkee. Hän ei kerro runoissaan ja muistelmateoksissaan stadionkeikoista ja maailmankiertueista. Vaan viipyilee lapsuuden ja nuoruuden merkityksellisissä hetkissä, siellä, missä intiimistä tulee universaalia.

Myöhemmin, New Yorkin urbaaniyksinäisyydessä, iltarutiineista ja -rukouksesta kasvaa haikea unelma paremmasta maailmasta.

”Minä levitin sadetakkini mattoni poikki ja valitsin/ vanhan musliiniviitan jossa nukkua. Oli lämmin ilta. Tein/ iltarukoukseni ja työnsin levysoittimen äänivarren levylle./ Näin levy soisi uudestaan ja uudestaan sillä aikaa kun nukun./ /Kaikki ihmiset ovat veljiä. Olisipa se totta. Ja merimies/ nukkuisi rauhassa autiomaan kraatterissa ja muslimi/ kristittyjen laivan kajuutassa.” (s. 29-30)

Barcelonassa palmusunnuntaina 2011 päivätyissä saatesanoissaan Smith toivoo kirjansa jollain tavoin täyttävän lukijan ”epämääräisellä ja oudolla ilolla”. Senhän se juuri tekee.