Mustalaistaksi

Kosovoon saapuu valkopartainen, poninhäntäinen amerikkalainen Iowan rekisterikilvillä varustetussa Chevy Astrossaan. Yhden miehen humanitaarinen operaatio voi alkaa. Runoilija ja ihmisoikeusaktivisti Paul Polansky (s. 1942) kyyditsee romaneja sairaaloihin, ennustajille, muslimipappien luokse ja romuttuneisiin ghettoihin etsimään sukulaisiaan.

Eletään kesää 2001. Naton pommitukset ovat kaksi vuotta aiemmin tehneet tyhjäksi Slobodan Miloševićin Suur-Serbia-haaveet. Diktaattori on juuri luovutettu Haagiin vastaamaan sotarikoksista ja rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Kosovosta on tullut YK:n protektoraatti, järjestystä pitävät Naton johtamat KFOR-joukot.

Rauha ei kuitenkaan ole maassa – eikä ihmisillä hyvää tahtoa: pakolaisleireiltä kotiin palaavat Kosovon albaanit purkavat kiukkunsa romaneihin. Kivet ja polttopullot lentävät, tappoja ja raiskauksia esiintyy. Serbit eivät kaipaa pääosin islaminuskoisia romaneja sairaaloihinsa ja kulkuvälineisiinsä.

Vapaan liikkuvuuden periaatteista ei siis ole tietoakaan: romanilasten koulutiellä vaanivat maamiinat, serbien ja albaanien äärijärjestöjen tarkka-ampujat, raunioissa liikkuvat sudet ja kaahailevat YK-jeepit.

Elämäniloa ja arkista juonikkuutta

Polanskyn kyydissä on synnyttäviä äitejä tai perheensä luokse palaavia, ryöstettyjä morsiamia. Enimmillään harmaaseen Chevy -pakettiautoon mahdutetaan 32 häävierasta.

Seitsenvuotias rumpalipoika lyö rytmiä US AID –tinapurkkia vasten. Kihlajaisjuhlissa morsiamen kodin lusikat, haarukat, veitset, teekupit ja lautasliinat päätyvät vieraiden taskuun – koska uskomuksen mukaan ”pöllimisestä” seuraa hyvää talon tyttären lapsille. Mustaa Madonnaa, romanien suojelupyhimystä palvotaan jättämällä alttarille uusia sukkia, T-paitoja ja 20 euron seteli.

Harmaaseen Chevy -pakettiautoon mahdutetaan 32 häävierasta.

Vapautuneimmillaan Polanskyn runoissa on samaa villiä elämäniloa ja arkisen eloonjäämistaistelun juonikkuutta kuin Emir Kusturican (s. 1954) elokuvissa Mustalaisten aika (1988) ja Musta kissa, valkoinen kissa (1998).

Pitkissä, kertovissa runoissa on samankaltaista journalistista otetta kuin Joe Saccon (s. 1960) sarjakuvamuotoisissa Palestiina- ja Bosnia–reppuselkäreportaaseissa. Muhkuraisilla kosovolaisteillä poukkoillaan myötätunnosta mustaan huumoriin ja takaisin.

Traditiot kannattelevat ja kangistavat

Toisaalta Mustalaistaksi on myös lohduton kokoelma. Polansky tekee perusteellisesti selkoa monista romanien perinnäistavoista, jotka raaistavat, passivoivat ja halvaannuttavat kehityksen mahdollisuudet.

Erityisesti on kyse naisen asemasta. Mieluiten naidaan 13-vuotias neitsyt, joka ei ole mennyt itseään koulunkäynnillä pilaamaan, vaan osaa pestä vanhempien miesten jalat, leipoa ja siivota. 19-vuotias nainen alkaa olla näillä markkinoilla jo epäilyttävän varttunut – ja 26-vuotias toivoton vanhapiika.

Naimakauppojen puhemiehet pitävät huolta siitä, että saavat oman reilun siivunsa morsiamen perheelle maksetuista myötäjäisistä. Käteisen rahan ohella kelpaavat kodinkoneet, kulta, villapaidat, talvitakit, korkeakorkoiset kengät ja perinneasut.

Jos miniä osoittautuu liian omapäiseksi investointeihin nähden, tämä saatetaan palauttaa – ja edessä on sukujen välinen kahnaus.

Perheväkivalta, kaikenlainen kyräily ja naapurikateus rehottavat Kosovon 14 eri ryhmään jakautuneiden romanien keskuudessa.

Kritiikki on reipasta. Suomessa vastaavia teemoja omaelämäkerrallisessa trilogiassaan käsitellyt Kiba Lumberg (s. 1956) sai niskaansa syytöksiä oman pesänsä likaamisesta.

Helmikuussa pitkän Suomen-kiertueen tehnyt Polansky vakuuttaa lukeneensa runot etukäteen niille henkilöille, joiden elämää sivuaa – ja saaneensa teksteilleen hyväksynnän.

”Romanina tiedän, että perinteet ovat hyvin tärkeitä. Tiedän myös, että jotkut ovat vanhentuneita. Mutta näemme sen vasta kun Paul kirjoittaa niistä – kuin hän pitelisi peiliä kasvojemme edessä ja sanoisi: ´Katsokaa! Tälläkö tavalla todella haluatte elää? Haluatteko, että tyttäriänne kohdellaan näin?´”, romaniaktivisti Miradija Gidzic (s. 1982) kirjoittaa kokoelman esipuheessa.

Pakkovaltasosialismista asuntovaunupuistoihin

Liki 30 teosta, niistä yli puolet runokokoelmia julkaissut Polansky on tehnyt todella pitkän päivätyön luottamuksen ansaitsemiseksi. Hänen massiivinen, kolmiosainen teossarjansa One Blood, One Flame (2006-2008) kokoaa yhteen Balkanin romanien haastatteluja ja suullista kansanperinnettä toisesta maailmansodasta. Holokaustin, romanien poraimoksen, myötä menehtyi satojatuhansia, kenties jopa puolitoista miljoonaa romania.

Vaikka Itä-Euroopan pakkovaltasosialismin ”saavutukset” jäivät muuten vähäisiksi, romaneilla oli mahdollisuus integroitua yhteiskuntaan. Jos ei nyt aivan täysivaltaisena kansalaisena, niin hanttihommien tekijänä. Mustalaisleirien väki pääsi muuttamaan kerrostaloihin, lukutaidottomuus väheni reippaasti.

Polanskyn mukaan suuri osa Euroopan 10-12 miljoonasta romanista kokee, että nykyaika on pahin, ei suinkaan natsien vainot. Vuoden 1989 jälkeen tie on vienyt kerrostaloista asuntovaunupuistoihin, kaatopaikkojen laitamille ja pakolaisleireille. Eivätkä alle 35-vuotiaat romanit osaa enää välttämättä lukea, toisin kuin pakollisen oppivelvollisuuden piirissä olleet vanhempansa.

Mustalaistaksissa peili kääntyy myös valtaväestön ennakkoluuloja ja yleisesti hyväksyttyjä hyvän lähettejä kohden. Turha on peiliä syyttää, jos naama on vino.

Lyijymyrkytyksiä ja köyhdytettyä uraania

Balkanin sotien jälkeisessä hälläväli-ilmapiirissä, vahvimpien ja röyhkeimpien mafiavallassa romanien ongelmat eivät kiinnosta juuri ketään.

Mustalaistaksissa YK-poliisit sekaantuvat prostituutioon, Pristinan lentokenttää vartioivat venäläissotilaat toimittavat militanteille serbiveljilleen käsikranaatteja.

Kristillisen avustusjärjestön Action by Churches Working Together leirissä asuu 400 romanimuslimia tinavajoissa, teltoissa ja yhden huoneen puuparakeissa. Joka päivä naisten täytyy kävellä neljä kilometriä täyttääkseen ämpärit ja muovipullot serbibensa-asemalla.

Vesi ei ole ilmaista: nuoret naiset joutuvat viihdyttämään aseman omistajaa takahuoneessa. Leirin johtaja on katkaissut veden, koska mustalaiset lotrasivat sen kanssa liikaa. Kun Polansky uhkaa kirjoittaa ACT:n toiminnasta kansainväliselle lehdistölle, vesi kytketään jälleen päälle. Mutta vauras järjestö ei edelleenkään hoida romaneille saippuaa.

 Täytyy vain toivoa, ettei siinä ole köyhdytettyä uraania.

Kansalaisaktivisti-Polansky on viime vuodet kamppaillut YK:n Pohjois-Kosovoon, Mitrovican ympäristöön rakentamien romanileirien sulkemisen puolesta. Jätemaalle rakennettujen leirien asukkaat joutuvat kärsimään maailmanennätystason lyijypitoisuuksista. Seurauksena on ollut myrkytyskuolemia, keskenmenoja ja syntyneiden lasten epämuodostumia.

Naton pommitusten ekologinen ja psyykkinen saldo ovat läsnä monissa kokoelman runoista. Kun kuumana päivänä kuokkii perunoita ja kitkee rikkaruohoja, ryyppy kylmää lähdevettä maistuu. Täytyy vain toivoa, ettei siinä ole köyhdytettyä uraania. Lasten yökastelu jatkuu vuosia sodan jälkeen.

Arjen magiaa Euroopan takapihoilta

Runojen perusteella ei ole siis mikään ihme, jos turvaverkkojen repeytyessä arkaaiset tavat valtaavat jälleen alaa romanien keskuudessa. Pahaa silmää ja mustaa magiaa pelätään, ennustajaeukot laskuttavat tähtitieteellisiä summia asiakkailtaan.

Samalla Punjabista, Kashmirista ja Rajasthanista Intian niemimaalta yli tuhat vuotta sitten lähteneet romanit näyttäytyvät globaalin kulttuuriperinnön kantajina. Heillä piisaa elämäniloa ja tässä ja nyt –asennetta.

Euroopassa kristillistyneet tai islamisoituneet romanit kantavat mukanaan auringon palvontaa: sananlaskuja valon tuojasta, joka iltaisin menee äitinsä luokse ja aamuisin syntyy uudelleen.

Mustalaistaksin matkalla tulee vastaan muutakin kutkuttavaa arjen magiaa ja folklorea.

Magla on romanien käyttämä sana maagiselle usvalle, jonka turvin on pysytty poliisien ja vihamiesten näkymättömissä.

Keväinen festivaali Herdelez, Pyhän Yrjön päivän vastine, aloitti muinoin mustalaisnomadien kesän vankkurimatkat. Sitä sopii edelleen juhlia, kuten runossa ”Bändin soittaessa”. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan.

”bändin lava/ oli rakennettu/ ruosteisten tynnyreiden/ päälle kasatuista/ kakkosnelosista/ / tanssilattia oli laatta/ kupruilevaa sementtiä/ rajattu valkoisella muovinarulla/ / juhlivat Herdeleziä/ tanssimalla piirissä/ ympäri myrkyllistä jättömaata/ / heidän talonsa oli poltettu/ heidän työnsä viety/ heidän vapautensa ja turvallisuutensa evätty/ / mutta kukaan/ ei voisi viedä/ heidän musiikkiaan”.

Polansky on kotoisin Yhdysvaltain Keskilännestä. Hän eurooppalaistui 1960-luvulla, välttääkseen Vietnamin sodan. Espanjan-vuosinaan Polansky toimitti tietoteoksia härkätaistelusta, flamencosta ja Madridista. Hänen tunnetuin runokokoelmansa Stray Dog (1999) kuvaa nyrkkeilymaailmaa.

Ernest Hemingway –tyylinen elämäntaiteilija sopii hyvin Euroopan takapihojen, odotushuoneiden ja alamaailman kuvaajaksi.

Polanskyn Euroopasta tulee mieleen Henrik Tikkasen murhan ja musiikin manner, ei mikään Kirsi Piha –tyylinen, jännittävien mesenaattisukujen ja kulttuurikahviloiden ylemmän keskiluokan matkailumainos.