Pentti Saarikoski: vuodet 1964-1983

Pekka Tarkan elämäkerta Pentti Saarikoskesta on perusteellinen, laaja kertomus monisärmäisestä kirjailijasta, joka tunnettiin laajalti paitsi Suomessa myös muualla Euroopassa. Tarkan teos piirtää Saarikoskesta kokonaiskuvan.

Tarkan Pentti Saarikoski I–II sisältää 1340 sivua. Aineisto on valtava. Kaiken muistaminen ja hallitseminen on vaikeata. Kirja kuitenkin muistaa aina, jos lukija unohtaa. Tähän teokseen voi palata, se ei tyhjene yhdellä lukemalla. Pentti elää teoksen sivuilla radikaalina ajattelijana, lyyrikkona, prosaistina, suomentajana, vaikuttajana, aviomiehenä, Casanovanakin.

Tarkka aloitti laajan elämänkertateoksen suunnittelun ja valmistelut kesällä 1990. Projekti on kestänyt toistakymmentä vuotta. Se on vaatinut pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä niin tekijältä kuin hänen perheeltään, jota hän kauniisti teoksen lopussa kiittää. Samoin hän kiittää myös monia haastateltaviaan, muiden muassa minua.

Pentti Saarikoski on kiinnostanut minua sekä ihmisenä että kirjailijana pitkään. Tutustuin häneen 50- ja 60-luvun taitteessa. Hän oli hyvin keskeinen kirjailija 60-luvun alussa, jolloin aloin julkaista runojani. Hän esitti minusta kommentteja julkisesti, otti kantaa tuotantooni arvosteluissaan Parnassossa ja Kansan Uutisissa. Olen kertoillut vuosista, joina tapasin Saarikoskea artikkelissa ”Muistaakseni”. Se julkaistiin professori Yrjö Varpion juhlakirjassa Laulujen lumoissa tämän 60-vuotispäivänänä 1999.

Minulle on ollut hyvin kiinnostavaa lukea sekä ensimmäinen että toinen nide niiden läheisen aihepiirin vuoksi. Vastaan tulee kaiken aikaa tuttuja ihmisiä. Teos on paitsi yhden henkilön perusteellinen elämäkerta samalla myös yleisempää kulttuurihistoriaa, vaikka se ensi sijassa kertoo Pentti Saarikosken vuosista 1937-1983.

Tarkan tarkkaa työtä

Pekka Tarkka on koonnut valtavan materiaalin. Se sisältää Saarikosken päiväkirjoja, valokuvia, artikkeleita, arvosteluita, haastatteluja. Tarkka on itse matkustanut useisiin maihin jäljittäessään runoilijan risteileviä reittejä Euroopassa.

Elämäkerran ensimmäinen osa tuotti 1996 Tarkalle Suomi-palkinnon. Toinen osa oli tiedonjulkistamispalkinnon ehdokkaana, mutta sitä palkintoa saanut, vaikka toinen osa ei ole missään suhteessa ensimmäistä heikompi. Päinvastoin se on sata sivua laajempi kuin ensimmäinen osa, joka käsitti 620 sivua. Toinen osa, 720 sivua, on sekin on tarkkaa työtä, klassista biografiaa, joka kertoo niin elämänvaiheista ja teosten taustoista kuin teoksistakin. Se lähtee liikkeelle kevätkesästä 1964, jolloin Saarikoski oli 26-vuotiaana Neuvostoliiton kirjailijaliiton kutsuvieraana Moskovassa.

Aikajärjestyksen merkiksi sivun yläreunassa ilmoitetaan, mistä vuodesta on kyse ja miten vanha Saarikoski sinä vuonna oli. Tämä on lukijalle myöhemminkin avuksi, jos hän hakee tietoa jostain tietystä Saarikosken vuodesta.

Elämää seurataan aikajärjestyksessä. Teos päättyy lauseeseen: ”Pentti Saarikoski kuoli 24.8.1983 Pohjois-Karjalan keskussairaalassa Joensuussa.” Vielä on teoksessa kuitenkin epilogi kuoleman jälkeisistä tapahtumista, lähdeviitteet, kiitokset avustajille ja laaja, hyödyllinen henkilöhakemisto.

Mielen yhtenäisyyden kommunismia

Saarikosken elämän loppupuolen dramaattisin käänne tapahtui, kun Mia Berner saapui Ruotsista Suomeen haastattelemaan Saarikoskea. Tapaaminen johti siihen, että yksi merkittävimmistä kirjailijoistamme muutti Ruotsiin. Siellä olonsa aikana hän ehti vielä kirjoittaa Suomen kirjallisuuden merkkiteoksia.

Erityisen tärkeä on ruotsalaiseen maisemaan kiinnittyvä Tiarnia-sarja, joka sisältää kolme myöhäistä runokokoelmaa. Niiden yhteydessä Tarkka kirjoittaa hyvin kiinnostavasti Saarikosken ajattelun teoreettisista lähteistä.

Saarikoski tunsi huonosti Marxin teorioita lisäarvosta, riistosta ja työväenluokasta, vaikka oli Suomen vuosinaan liittynyt kommunistipuolueeseen. Hän seuraili myöhemmässä ajattelussaan enemmän antiikin kirjailijoiden, erityisesti Herakleitoksen ja Platonin ajatuksia järjestä ja sanasta. Hän toivoi yhteistä ajatustapaa, joka järjellisenä maailmanselityksenä yhdistäisi kansat keskenään. Tätä mielen yhteisyyttä Saarikoski nimittää kommunismiksi. Hän ei ollut varma, päädyttäisiinkö siihen koskaan. Tämä poliittisen ideologian nimi on taatusti hämmentänyt monia hänen lukijoitaan.

Saarikosken kommunismi-termillä ei ollut juuri mitään tekemistä reaalissosialismin kanssa. Hänen yhteiskuntateoriansa eivät olleet tästä maailmasta. Kommunismin romahdusta hän ei aavistanut. Siinä suhteessa hän oli kovin hyvässä seurassa.

Olemassaolo oli Saarikoskelle sinänsä ongelma. Jo murrosiässä hän pohti, miksi täytyy olla olemassa. Kuolema vapauttaa ihmisen yksilöllisen elämän ja vastuun taakasta.

”Hän oli uskonnollinen ihminen, joka ei löytänyt uskontoaan. Runoilijan maailman ja jokapäiväisen elämän konflikti synnytti ahdistusta ja melankoliaa”, Tarkka kirjoittaa elämäkerran viimeisellä sivulla. Ahdinkoaan Saarikoski koetti hoitaa alkoholilla. Hän oli ”rehellinen alkoholisti” kuten Artur Lundqvist häntä kerran luonnehti, rehellinen ja avoin ainakin siinä mielessä, että hän myönsi suoraan oman riippuvuutensa, alkoholisminsa ja pakkomielteensä. Hän kirjoitti siitä kuten monesta muusta täysin intiimistä asiasta hyvin suorasukaisesti paitsi yksityisissä päiväkirjoissaan myös kaunokirjallisissa teoksissaan.

Tarkka sanoo elämäkerran alussa, että elämäkerta on totuuden ja individualismin asialla. Vihdoin hän kuitenkin joutuu myöntämään: ”Hämmentävän moniaineksisesta minuudesta ei löydy yhdistävää tekijää. Saarikoski luiskahtaa aina käsistä, pakenee kaikenkattavia selityksiä, kun taas elämäkerta, hänen runousoppinsa mukaan ´eräänlainen taideteos´, voi esittää yhtä paljon vastauksia kuin jättää kysymyksiä avoimeksi.” Kuvauksemme todellisuudesta jää aina aukkoiseksi.

Kirjoittamassaan puolifiktiivisessä elämäkertateoksessa Saarikoski nimitti Eino Leinoa ”reikäiseksi mieheksi”. Paljon aukkoja Saarikosken pääteoksesta, hänen elämästään, Tarkka täyttää. Jotakin jää kuitenkin aina myös hänenkin lukijansa aavistettavaksi, mietittäväksi.

Varmaan paljon vielä keskustellaan siitä, miten paljon apua elämäkerran tiedoista on kirjailijan teosten tulkinnassa. Minusta ajatus, että elämäkerta laadittaisiin pelkästään kirjallisuustieteen avuksi, ei ole kiehtova. Mieluummin näkisin minäkin sen eräänlaisena taideteoksena, joka tuottaa hyvin kirjoitettuna iloa ja nautintoa lukijalle sellaisenaan kuten Tarkan monumentaaliteos, Pentti Saarikosken elämäkerta. Siitä tulee väistämättä aiheensa standarditeos. On vaikeata kuvitella, että joku toinen tekisi vieläkin suuremman työn tämän aiheen parissa.

Tarkka on laatinut teokseensa mittavan lähdeaparaatin, joka toimii lukijaa rasittamatta. Lähdeviittauksia ei ole sivuilla numeroina, mutta kunkin sivun lähteet käyvät kirjan lopussa omassa jaksossaan täysin riittävästi ilmi.

Tarkka ei lähteissään mainitse Yrjö Hosiaisluoman elämäkertateosta Euroopan reunalla, kosken korvalla, Jumalten narri Pentti Saarikoski, jonka Like julkaisi 1998. Lieneekö Tarkka välttänyt teoksen lukemista, jotta ei joutuisi sitä tuon tuosta kommentoimaan? Se taas olisi lukijalle rasitus. Tässä kohden Tarkan kirjaan jää aukko, jonka täyttämistä kukin voi yrittää täyttää omilla arvailuillaan.

Kokonaisuutena Pentti Saarikoski I—II on perusteellinen, valaiseva, selkeä monografia. Se on hyvin kirjoitettu. Se saa lukijoita myös sen vuoksi, että Saarikoskella on yhä karismaa, joka vaikuttaa myös pienten asiantuntijapiirien ulkopuolella.