Tallinnasta pois, Groteskia virolaista proosaa

Uusi kustantaja Teos starttaa runokirjalla ensi vuonna. Tänä vuonna Teoksen markkinointi tavoitti niin naistenlehdet kuin television toisin kuin kymmenien muiden pienkustantajien. Tuskin ketään kiinnostavat esimerkiksi Absurdian ensiaskeleet Helsingissä, mutta ehkä juuri siksi ne kiinnostavat Kiiltomadon lukijoita joka puolella ruotsin- ja suomenkielistä maailmaa. Seija Kerttula ja Helmut Diekman perustivat Absurdian Ainonkadulla keväällä 2003. Aluksi Absurdia julkaisee uutta virolaista kirjallisuutta, jota he pitävät suomalaista särmikkäämpänä.

Viron tuore lyhytproosa vaikuttaa pahojen poikien temmellyskentältä. Tuore tarkoittaa tässä uusinta ja nuoremman polven kirjoittamaa lyhyttavaraa, jota on poimittu kokoelmaan Tallinnasta pois.

Suomessa pahan koulukunnasta puhuttiin 1980-luvun lopulla muun muassa Annika Idströmin ja Esa Sariolan romaanien innoittamana. Viron pojat ja yksi nainen ovat vielä pahempia 2000-luvulla. Nyt kun sana on vapaa, sitä käytetään. Lopputulosta voi luonnehtia absurdiksi tai groteskiksi, mutta esimerkiksi novelliksi asti harva yltää.

Huvittaako teitä lukea useampaan kertaan, jos presidentin munat jäävät vetoketjun väliin? Kiinnostaako hiihtäjä Mika Myllylä, joka rämpii 12 sivua suolla, tai toinen sekakäyttäjä, joka unohtuu kirjastoon ja miettii ”vittuuks mä täällä”? Mitä sanotte sikarikkaasta hirviöstä, jonka Anu-kaunottaren shoppailubudjetti on puolimiljoonaa ja jonka kunniaksi se vaihtaa nimensä Annaksi ”jossain vitun luostarissa”? Kiinnostaako novelli, joka alkaa lauseella: ”Elämä on ihan perseestä” ja jatkuu lauseella: ”Tai pikemminkin: koko elämä on perse.”

Kirjan toisen toimittajan Hannu Oittisen esipuheen mukaan vielä 1990-luvun alussa Viron kirjallisuuden kenttää sävyttivät ”sallivuuden ja monipuolisuuden sijasta suppea-alaisuus, selvät korkeakirjalliset pyrkimykset ja niitä myötäilevä kielellis-siveellinen varovaisuus”. Nyt on siis päästy sanomaan ja painamaan ja on sanottu ja painettu. Mitä tehdään sitten, kun kielellisen räväkkyyden rajat on kynnetty? Kasvaako kielen sekakäyttäjästä hörhö vai verestä orasta?

Ainakin kokoelmaan on pantu monenlaista siementä, joukossa tiettävästi myös ensimmäiset virolaisen science-fictionin suomennokset. Kirjan 220 sivun kaunokirjallisesta osasta scifistien ohtina on 42 sivua. Tunnetuimman Indrek Harglan lisäksi mukana ovat Veiko Belials ja Karen Orlau. Esipuheen mukaan virolainen scifi eli ulme on vahvassa nousussa, ja se painottuu toistaiseksi hienokseltaan kauhuun tieteellisen scifin ja fantasian sijasta.

Murhatarinoita

Kokoelman 14 miehen seassa seuraa pitää neljä naista, joista pahan koulukuntaan voi laskea mainostoimittaja Kerttu Rakken uusyksinkertaisen jutun ”Kuten kuka tahansa”. Päähenkilö on krapulainen nainen, joka antaa miehelleen sen verran, että hakkaaminen loppuu.

Rakken lisäksi kirjan toinen mediajulkkis on Kaur Kender, jonka ”Kaunottaren ja hirviön” juonen toistan: Sikarikkaan hirviön Anu-kaunottaren shoppailubudjetti on puolimiljoonaa. Rakke saattaisi mennä Rosa Liksomin suuntaan, Kender taas kiinnostanee niitä, jota seuraavat Ratian Anun saagaa.

Pahoista ylitse muiden nautin Ervin Õunapuun itsemurhatarinoista ja Matt Barkerin ”Tohtorista”, jossa lääkäri harjoittaa eutanasiabisnestä.

Itsemurhakirjeiden (13) lisäksi Õunapuulta on suomennettu kaksi tarinaa, joissa pikku Liisbet ja punalettinen Karjatsen Leenu pistävät lihoiksi heitä ahdistelleet pedofiilit. Toivoa ei annetta, ja iloa ja elämänmyönteisyyttä on yhtä vähän kuin muussakin nykyvirolaisessa kirjallisuudessa. Esipuheen mukaan näin on todennut Jan Kaus Looming-lehdessä.

Õunapuun teksteissä groteski eli ”irvokas ja suhdaton” kuvaus ei johda ugrilaisen surun ja venäläisen votkan murhettumisen alhoon, vaan Jouko Turkan Aiheiden suuntaan. Kun yksitoistavuotias Karjatsen Leenu hikoilee kuudetta kuuta raskaana visvaisen konstaapelin konttorissa edessään verinen sianlahtauspuukko, jolla tämä on tappannut isänsä Ahmedin, niin päädytäänkin häihin:

”Perhana, tyttöhän on oikeassa! Hän hautaa Ahmedin ja ottaa Leenun vaimokseen. Kylä on pieni, hänet tunnetaan ja häntä kunnioitetaan, kaikki ovat tuttuja ja elämä kulkee omaa rataansa.”

Kaikki siis hyvin Virossa, yhtä hyvin kuin Euroopassa yleensä. Syitä muutoksiin ei ole, eikä tule, aivan kuten ei muuallakaan maailman maalikylissä. Elämä kulkenee omaa rataansa, nussivatpa saksalaiset alaikäisiä Tshekin rajalla tai ei.

Õunapuun itsemurhakirjeitä voi verrata Vaino Vahingin Machiavellin kirjeisiin tyttärelleen I—II (Weilin+Göös, 1984). Myös Vahingin kirjeiden allekirjoittaja on masentunut alkoholisti, joka miettii vinttiin menemistä. Tämän vertailun valossa noin 20 vuodessa kirjoittaminen on muuttunut juuri siihen suuntaan, josta Oittinen mainitsee esipuheessaan: Õunapuun ”Kuolemaan menevät tervehtivät” ja puhuvat suoremmin kuin Vahingin ”Machiavelli”, jota tänä päivänä on helppo pitää päälle liimattuna ’korkeakirjallisena pyrkimyksenä’.

Kokoelman nuorin kirjoittaja Matt Barker (alias Urho Abramov, s. 1979) valmistui lääkäriksi tänä vuonna. Nuori lääkäri on myös Barkerin ”Tohtorin” päähenkilö, joka ottaa yrittämisen haltuun eutanasian alalla. Lääkärin mukaan passiivinen eutanasia on yleinen tapa Viron sairaaloissa:

”Kunpa meidän lehtimiehemme, nuo media-aaltojen hanakat paskanärhet, tietäisivät niistä kymmenistä koomassa makaavista aivokuolleista ’koomikoista’, jotka vuosittain lähtevät sairaalastamme vaivihkaa samaa tietä, niin meidät kaikki pantaisiin seinää vasten.”

Jännitteen kauhukertomukseen tuo se, että lääkärin toinen vaimo epäilee tohtorin hoitelevan vielä toisia naisia eutanasiaretkillään – toistuessaan yhtä ilmiselvää kuin tupakointi päähenkilön roistomaisuuden merkkinä. Tyylillisestä hiomattomuudestaan huolimatta ”Tohtorin” lukee loppuun asti, ja mielestäni bisnesidea on globaali.

Murrebuumi

Barkerin ”Tohtorissa” ajetaan Riian tietä Võruun, Tarton eteläpuolelle. Myös kokoelman niminovellissa ”Tallinnasta poikkee” matkustetaan, mutta bussilla Tallinnasta etelään Tarttoa kohti.

Võrun puolesta näyttävät olevan kotoisin pahojen poikien sijasta antologian hauskimmat miehet Aapo Ilves ja Veiko Märka. Tähän asti molemmat ovat tulleet suomalaisille tutuiksi lähinnä runoilijoina, ja samaan hyvien lavataiteilijoiden joukkoon ovat kuuluneet kokoelman kirjoittajista myös võrulaiset Kauksi Ülle ja Olavi Ruitlane.

Ilveksen viron- ja võrunkielisessä nimitarinassa kokoelman toinen toimittaja Raija Hämäläinen tekee suomentamisen ihmeen. Kun vertaan suomeksi käännettyä viroa ja eteläkarjalaksi suomennettua võrua, ymmärrän, että eteläkarjala on sivistyskieli ja murrebuumi on levinnyt pian aikaa Savosta Vuoksen kautta Pietariin.

Kun tarinan loppu käännetään suomeksi: ”Että sillä tavalla. Myöhemmin Tartossa, kun olin jo siirtynyt Räpinän-Saatsen bussiin, näin ikkunasta Jan Rahmanin, joka on kirjoittanut bussimatkoista võrun kielellä ainakin kolme novellia”, niin ihminen puhuu saman lopun näin pitkästi:

”Vot silviisii.
Piene aja peräst, ko mie oli kiivent Tartosta lähtevää Räppinä linikkaa, mie näi pussi akkunast yhe piene lapse, kene nimi ol vällee Hepo. Sil äit ja isä seiso vieres, se ol se kirjaniekka Rahmani Jan, ku o vöryks kirjuttant usseempii novelliloi pussimatkoista.
Minnuu hyö ei huomantkaa.”

Kun en ole lukenut alkutekstejä enkä osaa viroa enkä võrua, en osaa sanoa miksi Mika Keränen on suomentanut näin Veiko Märkan 12 absurdia tarinaa Jumalasta, Leninistä ja Emajoesta.

Vaikka Keräsen lauseitten sanajärjestys on paikoitellen outo ja vaikka joukossa on kummia ilmauksia kuten ”silmä kovana”, ”lobataan liittämisen hyväksi”, ”kiinnitetään mitään huomiota”, siitä huolimatta tai niiden takia Märkan jutut uppoavat minuun kuin Lenin Emajokeen. Tarton halki virtaavassa joessa räpiköivä Leninin huvittaa Siperiaan kyydittyjä, jotka oppivat viimeistään siellä, mitä peliä Jumala pelaa meidän kanssamme. Nykyisin Jumalalla on Märkan mukaan tosin kolme sähköpostiosoitetta, Leninillä kaksi ja Emajoella vain yksi, mutta hän sai eniten viestejä:

”Ahkerimpia kirjoittajia olivat Põltsanmaa-, Pedja- ja Ammejoki vasemmalta, Ahja- ja Elvajoki oikealta. Mutta tämä oli pientä verrattuna Pushkiniin. Hänellä oli peräti neljä sähköpostiosoitetta. Sen takia Pushkin ammuttiinkin.” Tämän yhdeksännen tarinan nimi on ”Ahneen palkka”.

Hämäläisen, Keräsen, Kerttulan ja Oittisen lisäksi kokoelman suomentajiin kuuluvat Petteri Aarnos, Iiris Heino, Heli Laaksonen ja Joanna Ruokonen.

Toimittaja yleisin ammatti

Kokoelman kirjoittajista nuorin (Matt Barker) on syntynyt vuonna 1979 ja vanhin vuonna 1950 (Eva Park). Kirjan loppuun liitetyistä henkilötiedoista selviää, että seitsemän kirjoittajaa elättää itseään toimittajana. Viron kirjailijaliittoon 18 kirjoittajasta kuuluu kahdeksan.

Kirjoittajista suomalaisille lukijoille tutuin lienee Viron suosituin humoristi Andrus Kivirähk, jolta on suomennettu romaani Riihiukko ja tähän kokoelmaan kolme tekstiä. Lisäksi vuoden 2004 alkupuolella Absurdia lupaa julkaista Kivirähkin Romeon ja Julian.

Kivirähkin ”Miesten kongressin” päähenkilöksi voisi kuvitella ministeri Väinö Leskisen, jota haastatellaan innokkaana EU:n tukimiehenä Brysselin matkan jälkeen.

”Vahvan naisen” Margena saattaisi nähdä Jari Tervon novellin paksun naisen, joka kyllästyy heittelemään kiekkoa yksiössä. Kun Tervon nainen löytää japanilaisen runouden, niin Kivirähkin ”Vahva meni klubille ja tanssi mielettömästi, sukkasillaan, kunnes lattiaan tuli halkeamia”.

Kivirähkin kolmas juttu ”Ugri” kertoo siitä, miten ugrilainen teräs karaistuu maata apinan raivolla kaivamalla ja puita kaatamalla.

Uuden pienkustamon toinen tämän syksyn kirja on Mehis Heinsaaren Herra Paulin aikakirjat (suom. Mika Keränen). Alkupaloja Heinsaaren tyylistä saa novellista ”Tapaaminen Taageperassa”, joka on mukava myyttinen tarina pojasta, omenapuusta ja lintuparvesta.