Jalat edellä

Alku ei ole lupaava. ”Risto Jokinen seisoi vavisten veden partaalla ja katsoi alas, syvyyteen”. Montako jännitystarinaa tai viihderomaania on aloitettu vain vapisevan henkilön nimeä vaihtamalla tismalleen samalla lauseella? Loppu on parempi vaikka ei kovin kekseliäs tai omaperäinen sekään. Onneksi Reidar Palmgrenin kirja ei ole alku- ja loppulauseiden varassa. Kansien väliin jää lause jos toinenkin, joista yhteen liitettyinä kutoutuu varsinkin loppua kohti kyllin mielenkiintoinen verkosto.

Kirjailijaksi ryhtynyt Palmgren on varsinaiselta ammatiltaan näyttelijä. Lukuisien teatteriroolien lisäksi hänet tunnettaneen hyvin TV2:n sarjasta Elämän suola. Tuore esikoisromaani Jalat edellä on suuntaa antava osoitus miehen kyvyistä muillakin taiteen saroilla.

Näyttelijä Palmgren on saanut innostavan romaani-idean ja onnistunut toteuttamaan sen varsin johdonmukaisesti. Kirjan rakenne on selkeä. Sitä ei uumoile luovan hulluuden aikaansaamaksi vaan pikemminkin kantavaan perusajatukseen pohjautuvan sinnikkään työn synnyttämäksi.

Kielellisesti Palmgrenia ei voi syyttää liiallisesta ilotulituksesta saati kehua rajojen rikkomisesta, omaperäisyydestä tai innovatiivisuudesta. Palmgrenin kieli on tuhka tiheään täynnä loppuun kuluneita ilmaisuja, jotka ovat ilmiselvästi peräisin tuskaisen läheltä; siitä, mikä on koko ajan korvissamme, silmissämme, käsissämme. Lauseet ovat puolivillaisia, tuttuja viikkolehdistä, viihdelukemistosta, TV-sarjoista ja peräti nuutuneesta arkipäivästämme.

Ihmissuhteita Palmgren kuvaa esimerkiksi näin: ”Jossain vaiheessa he alkoivat katsella toisiaan kuin kuluneita, läpeensä tuttuja huonekaluja, ennalta -arvattavia esineitä.” Päänsärkyä kirjailija kuvaa tietenkin sanoilla: ”Ristosta tuntui kuin hänen päänsä ympärillä olisi jousi, tai jonkinlainen vanne.” Naisen tuntoja selvittää luonnollisesti esikoiskirjailijan piirtämä katsaus naisen menneisyyteen: ”Joskus kauan sitten, tuhat vuotta sitten, he olivat seurustelleet, he olivat valvoneet öitä yhdessä vain jutellen ja katsellen toisiaan, välillä kiistellen, välillä halaten, ja he olivat nauraneet kippurassa ja kertoneet kaikki salaisuutensa ja itkeneet toistensa suruja. Se oli ollut upeaa.”

Romaanihenkilöä värisyttää tämän tästä, ja niin värisyttää lukijaakin, sillä tällaisia latteuksia kirjassa on riittämiin. Esikoiskirjailija ei ole kielellisten kukkakimppujen solmijamestari. Kielenkäyttö pelastuu teknisillä näppäryyksillä ja vikkelällä vaihtuvuudella, joilla lauseisiin saadaan ilmavuutta ja nopeaa tempoa. Asiat etenevät helposti, eikä lukeminen ole vaivalloista. Kaikista puutteistaan huolimatta on hämmästyttävää todeta kirjan toimivan kokonaisuutena juuri selkeän ideansa ja maukkaasti ja väkevästi toteutetun juonikehikkonsa tähden.

Vaikka kirjailijalla on henkilökuvissaan huomattavan vähän psykologista tarkkuutta ja vaikka itse päähenkilö tuntuu dialogien perusteella oudon yksinkertaiselta ihmiseltä, kirjailijan kynä on kertonut laajempien vetojen kautta tarkasteltuna hyvinkin kiinnostavan tarinan petoksesta ja valinnasta, tarinan uskottoman aviomiehen ja lapsensa hylkäävän isän tiestä läpi mielen järkkymisen ja pohjattoman syyllisyyden.

Alussa on perhe. Risto ja Katja ovat naimisissa, ja heillä on kahdeksanvuotias poika. Risto on lakimies, joka omistautuu työlleen pakonomaisesti, pettää vaimoaan ja laiminlyö perhettään. Seksi ei maistu kotona eikä tunnu olevan herkkua vieraissakaan. Oma poika tuntuu kaukaiselta ja arkielämä vieraalta. Langat eri elämänalueiden välillä puuttuvat. Risto ei suostu näkemään asioiden yhteyksiä tai omaa kyvyttömyyttään. Kun totuus tai mahdollisuus siihen ilmaantuu, Risto pakenee ja kätkeytyy maailman tavoittamattomiin. Matkasta itseen muodostuu raivoisan kivulias kiirastuli, jossa menetettävänä on kaikki.

Kerronta sielullisen tasapainon menettämisestä on kirjan parasta antia. Hulluuden ja romaanihenkilön sielunelämän peilauksen syvillä vesillä liikkuessaan Palmgren antaa samalla kaikua ja osviittaa lukuisista muista kirjailijoista ja teoksista, joiden todellisuutta ovat parhaiten kuvanneet harhat. Wilden Dorian Grayn muotokuva, Haushofferin Seinä ja Hessen Arosusi ovat joitakin tunnettuja esimerkkejä.

Palmgren täyttää kaikki vaatimukset lukijoiden arvostamaksi kertojaksi. Helposti luettavaa ja tuskailematonta tekstimassaa käytetään vain ja ainoastaan kerrottavan tarinan kohottamiseksi. Tarina on kuin onkin päässyt hyvin esille, eikä se katoa mielestä. Ontuvat sanat ja kompuroivat lauseet jo unohdimmekin.