RunoAapinen 2

Taiteilijaprofessori ja runoilija Risto Ahti lienee lähes ainoa ammatikseen kirjoittava runoilija, joka avoimesti tunnustaa pitävänsä kirjoittamisen opettamisesta. Aholansaaren kirjallisuusviikolla elokuun alussa runoilija Risto Kormilainen kertoi kouluajaltaan, että Risto Ahdin englannintunneilla ei niinkään perehdytty modaalisiin apuverbeihin vaan Willam Blaken runouteen ja filosofiaan. Tästä Kormilainen sanoi olevansa ikuisesti kiitollinen opettajalle, joka uskalsi olla oma itsensä ja kohdata oppilaat ajattelevina ja tuntevina olentoina. Seepra ei pääse raidoistaan, joten Ahti jatkaa sanaista painia yrittäessään välittää, tulkita taiteen energioita ja ulottuvuuksia pokkariasuisessa teoksessaan RunoAapinen 2.

Uusi teos on jatkoa RunoAapinen 1:lle (SanaSato 2002). Tietysti lukijaa voi ihmetellä, pitääkö runouden sielunelämää oikein aapeluksesta tavata. Kysymyksessä on ahtimainen huumori, joten hyvällä asialla ollaan: aistimaailman kielioppina RunoAapinen 2 on mainio lukijan ja kirjoittajan työväline omien tunne- ja ajatusluutumien tervehdyttämiseksi. Lisäksi Ahti kirjoittaa kieltä, joka on silkkaa runoutta ja aforistiikkaa. Liian suurena kerta-annoksena Ahdin maksiimeja ei pidä hotkaista. Jokainen rivi kun on merkityksellä ladattu. RunoAapinen 2 on myös siitä mukava kirja, että sitä voi lukea sieltä täältä makupaloja noukkien.

Sanaluvun koetus

Alaotsikko ”Sanaluvun koetus” viittaa tietysti Daniel Jusleniuksen 1745 ilmestyneeseen ensimmäiseen varteenotettavaan suomen kielen leksikoniin Suomalaisen Sana-lugun koetus. Tämä suomi-ruotsi-latina sanakirja sisältää peräti 16 000 suomen kielen sanaa. Myös Ahti asettaa lukijan ”sanaluvun koetukselle”. Ahdin runoilijan habitus tulee kyllä selväksi: taiteilija kokee maailman visiona, älyn välähdyksenä, mutta ennen kaikkea tunteellisen muistin kautta. Ahti uskaltaa olla myös suorapuheinen: ”Yhtäkaikki, runoilijalla näyttää usein olevan / paiseenpuhkaisijan tehtävä.” Ei siis mikään mitätön homma tämä rouva Runouden suoma lohdutus kaikille unohdetuille sanasiepoille.

Seuraavassa virkkeessä Ahti pehmentää: ”Uusi estetiikka näyttää uuden maailman, yhteisö / on tunteellisesti sokea ilman runoilijoitaan.” Runoilija on tuntokärhi, herkkyysmittari, jonka lähes mahdoton tehtävä on yrittää tavoittaa sanallinen ilmiasu aistimaailman universumista: ”Ihminen on se, jolla on tunteellinen muisti. Muut / lihovat läävässä, seisovat armeijan riveissä, / lisääntyvät ja pitävät satunnaista seuraa / perimmäisenä totuutena.”

Tunteen kieliopin voima

Sana luvun koetus voi ottaa koville, jos RunoAapinen 2:n lukemisen välillä käy katsomassa peiliin. Katsooko sieltä vastaan valehtelija, itsensä pettäjä vai kenties omahyväinen kerubi? Runousopin kirjoittaminen ei ole mikään silmänkääntötemppu, yhtä vähän kuin se, että järkensä säilyttäen maailman hirveyksien keskellä samanaikaisesti jaksaa uskoa tunteen kieliopin voimaan.

Diogenes Apollonialainen, esisokraatikko, uskoi vahvasti, että ilmaan sisältyi rajattomasti maailmoja ja että ilma oli sielu – tai päinvastoin. Maailman huonoimman ja hauskimman filosofian historian kirjoittaja, Diogenes Laertios, oli todellinen postmodernisti, koska hän osasi luoda kaskuista historiaa. Näin paljon tyhjää (ilmaa) nimitetään runoudeksi. Diogenes Sinopelainen, kyynikko, asui puolestaan tynnyrissä ja kulki lyhty kädessä Ateenan kaduilla keskellä kirkasta päivää ihmistä etsimässä. Kun taide pyrkii olemaan muuta kuin realististen havaintojen muistiinmerkitsemistä kameralla, siveltimellä tahi lyijykynänpätkällä, niin tähän tarvitaan suomalaisen Ahdin, filosofin ja runoilijan, mukaan estetiikkaa.

Vaikka Ahti ei esikuviaan juuri mainitse – Blakea lukuun ottamatta – niin RunoAapinen 2 sisältää sen kaltaista mielen tyyneyttä ja rauhaa, joka samastuu zenin opetuksiin. Ahti ei pyri luomaan koulukuntaa. Se olisi runoilijalle kauhistus, sillä runoutta ei voi kloonata ja ylen taitavakin matkija paljastuu lopulta petkuttajaksi tai vähä-älyiseksi. Japanilainen erakkomunkki Yoshida Kenko (1203-1350) sanoo: ”Kun äly ja tiedot nousivat esille, saapui Suuri Teeskentely.”

Ahdin mukaan pieni on kaunista, niin ainutkertaista, että siitä valaistuu: ”Olen nähnyt keltaisen voikukan yhden ainoan / kerran. Se hehkui väkevänä aurinkona”. Kun runoilija näkee voikukan toisen kerran, kaikki on loppuun koettu. Mikään ei estä runoilijaa huutamasta väkijoukossa tästä ainutkertaisesta kokemuksesta, sillä ”Ilon ja energian jakamisessa kaikki keinot ovat / luvallisia. Riistämisen keinot ovat kiellettyjä”.

Vakavan iloinen katekismus

Kunnon runoilija on valheiden talttumaton kuvainraastaja. Valheen ja toden rajamaastossa runoilija liikkuu kuin kettu, hännästään salaisesti ylpeänä. Ahti kirjoittaa: ”Koska me valehtelemme reagoiden tai älyllistäen, / me emme usko, että aistinen maailma on lainkaan / totta. Aikaihmisen maailma on tavan omainen.” Aistien maailma on siis tosi maailma. Runoilija ”opettaa”, että aistien maailmaan on harjaannuttava aralla tunnolla mutta kuitenkin valppaasti kaikkien aistien tuntosarvet ulkona. Tunteen ja moraalin välinen horisontti on ylitettävä. [Tunteiden] ”maiseman verhoaa selitysten ja valehtelun hämähäkinseitti”. Ylimoraalilla, käskyillä, kielloilla ja säännöillä ”ihminen opetetaan ikäväksi ja kylläiseksi. Ihmisistä tulee elämänpöhöisiä.”.

RunoAapinen 2 on vakavan iloinen kirja. Varmemmaksi vakuudeksi Ahti käyttää silloin tällöin huutomerkkejä. Itse asiassa jokaisen lauseen perään voisi jonkinlaisen interjektion sijoittaa, siksi napakkaa ajattelua aistien ja älyn todellisuudesta Ahti kirjoittaa. RunoAapinen 2 käy myös oppikirjaksi, vain sillä erotuksella, että siitä puuttuvat oppikirjojen kliseet ja latteudet. Kirjoittamisen niksejä tästä ankarasti hymyilevän (oppi)mestarin katekismuksesta on turha onkia. Ajattelemaan rohkaiseminen on jo kirjoittamaan / lukemaan kehottamista.