Mitättömät elämät

Sándor Zsigmond Papp (s. 1972) on lähtöisin Romanian unkarilaisvähemmistön parista. Nykyään hän asuu Budapestissa ja toimii suuren unkarilaisen sanomalehden kulttuuriosaston päällikkönä. Kolmen eri ikäpolven kokemusmaailmaa rosoisesti kuvaava, freskomaisen väljä ja laaja Mitättömät elämät (2011, alkuteos Semmi kis életek) on noussut nopeasti jonkinmoiseksi kulttiromaaniksi ainakin unkarinkielisten hakuosumien määrällä mitaten.

Mitättömät elämät tuo ensimmäisenä mieleen vuoden 2009 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen, romanialaissyntyisen mutta jo 1980-luvulla Länsi-Saksaan muuttaneen Herta Müllerin tuotannon. Romanian saksalaisvähemmistön kohtaloista toisen maailmansodan jälkeen kertova proosa on yhtä koskettavaa ja elämänläheinen kaikessa karuudessaan. Müller lataa kuitenkin romaanihenkilöihinsä sellaista sinnikkyyttä ja uhmamieltä, jota Pappin hahmoista jää kaipaamaan.

Mitättömien elämien nimettömäksi jäävään romanialaiskaupunkiin sijoittuvat tunnelmakuvat muistuttavat kuitenkin enemmän Christoph Heinin jo 1980-luvulla kuvaamaa DDR:n arkipäivää, jossa elämä on korkeammasta elintasosta huolimatta ahdistavan harmaata ja näköalatonta. Toisin kuin Müllerin ja Heinin pelkistetyn selkeä proosa Pappin tyyli on (ainakin suomennoksen perusteella) silti kollektiivisuutta ja näkökulmien moninaisuutta tavoitellessaan jokseenkin hahmotonta.

Romaanin suurta henkilömäärää koossa pitävä kerronnan perusidea toki toimii. Kuvauksen keskiössä ovat kerrostalo ja sen jatkuvasti vaihtuva asujaimisto. Elämän koko kirjo syntymästä kuolemaan, hämäriksi jäävistä väkivallanteoista puhumattakaan, näyttäytyy muistumina, kokemuksina ja naapureista esitettyinä kommentteina. Keskeisissä juonikuvioissa palataan sota-aikaan asti, mutta päähuomio kohdistuu Romanian omalaatuiseksi ja säälimättömän itsetietoiseksi kehittyneen sosialistisen diktatuurin vaiheisiin ja siitä vapautumisen raskaaseen ja yhä keskeneräiseen prosessiin.

Itsekkyys nostaa päätään kaikkialla

Pappin ansioita on selvästikin diktatuurin koko maata ja kansaa rappeuttavan ja korruptoivan vaikutuksen havainnollistaminen romaanihenkilöiden kokemuksina. He käyvät jatkuvaa kamppailua arjesta selviytymiseksi. Joka tilanteessa itsekkyys nostaa päätään esimerkiksi jonotuksen vuorottelun vaatiman solidaarisuuden kustannuksella. Ruohonjuuritason toimijat haluavat elää yhtä arkisen harmaata, huomaamatonta elämää kuin heidän ympäristönsäkin on:

”Piti elää, rakastaa ja maata, käydä elokuvissa ja juoruilla niin, ettei joutunut millään tavoin tekemisiin niiden kanssa. Ne saattoi nähdä, eivätkä ne kuitenkaan olleet siellä. Sen voi korkeintaan tehdä: olla välittämättä niistä niin kauan kuin ne eivät välitä sinusta. Sen jälkeen se on jo samantekevää.”

Tässä kohden ”ne” jäävät määrittelemättömiksi, mutta kyse on tietenkin kaikkialle ulottuvasta valvontakoneistosta. Kaikkialla on tuntemattomia ja tunteettomia voimia, joiden pelinappulaksi oli parasta olla joutumatta. Yksi romaanin keskeisistä henkilöistä, Rudolf, joutuu turvallisuuspoliisin tiedonantajaksi. Värväysoperaatio on klassinen: kyse on pohjimmiltaan kiristyksestä. Rudolf on välillä huomiosta suorastaan imarreltu, mutta perimmäinen tarkoitus on informaatio sinänsä, sen keruu ja arkistointi mahdollista myöhempää käyttöä varten:

”Alkuun hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten se kuollut ja kankea aineisto, jonka hän raporttien muodossa luovutti hänet värvänneelle turvallisuusupseerille, lörpötteli niin sieluttomasti kaiken sen, mistä jokainen halusi vaieta.”

Papp havainnolllistaa diktatuurin koko maata ja kansaa korruptoivan vaikutuksen.

Kiinnostavaa on, että romaani antaa kasvot ja kokonaisen henkilöhistorian joillekin turvallisuuspoliisin upseereista. Heissäkin on inhimillisesti ymmärrettävää, joskin kieroutunutta, pyrkimystä eteen- ja ylöspäin. Ironisesti korostaen heidän työnsä hämäysoperaatioineen ja kidutuksineen on kehitettävissä suoranaiseksi taiteeksi.

Heille arkirutiinia ovat toimintaan värvätyt myötäjuoksijat, mutta sadistiseen työhön varsinaisia juhlahetkiä tuovat maanalaisen toiminnan paljastumiset. Eri tason toimijoiden eri totuudet ja suoranaiset lavastukset tuovat romaaniin omaa jännitettään. Paljon jää lukijan oman päättelyn varaan. Varminta romanialaisessa elämässä taitaakin olla jatkuva epävarmuus, totuuden suhteellisuus.

Diktatuuri murtuu

Mitättömissä elämissä yllättävää on melko innoton, jopa turhautunut kuva diktatuurin murtumisesta. Vapaus ja vapautuminen tuntuvat olevan vain sanoja, jotka eivät muuta elämää yhdessä yössä. Jos todellisia, elämän laatua kohottavia vaihtoehtoja ei ole, ei ole vapauttakaan. Hyödyttömästä ponnistelusta tuntuvat kaikki kärsivän, niin ympäristö kuin ihmisetkin:

”Katsokaa vain ulos ikkunasta. Koska jos olisi aloitettu sillä, että suuressa myllerryksessä olisi ajettu kaikki nurin, siis todella kaikki mihin tämä kaupunki oli pakotettu – suosionosoitusaukio prameine rakennuksineen, pelkällä betonilla ympäröity järjettömyys – olisi sen tilalle jo voinut versoa jotain uutta. Eikä haittaisi, vaikka jäljelle jäisi vain paljasta maata.”

Aiheeltaan raskaanoloisen ja tyyliltään raskassoutuisen romaanin lukua rasittaa suomennoksen viimeistelemättömyys. Ilmeisesti oli kiire saada uutuus Unkarin teemamaakseen valinneille Helsingin kirjamessuille. Joka sivulla on maneeriksi asti suomenkielelle perusteetonta käänteistä sanajärjestystä, joka tuo tekstiin tahattoman vanhastavan vaikutelman, varsinkin repliikkien jälkeisissä johtolauseissa.

Oikeinkirjoitusta olisi voinut tarkistaa. Breshnev-nimisellä henkilöllä tarkoitetaan ilmeisesti Neuvostoliiton johdossa ollutta Leonid Brežneviä. Myös kysymysmerkkien välttely jättää turhan velton vaikutelman.