Nimeä minut uudelleen

Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva Sara Saarela (s. 1989) julkaisi tammikuussa 2015 toisen romaaninsa. Pokkarikantinen Nimeä minut uudelleen puuttuu karulla tavalla perheväkivallan ja insestin aihepiireihin. Teoksen on kustantanut Suomen Baptistikirkon kustantamo Kharis.

”Tähkäpään kultainen letti ja tekokynnet muuttuivat turhiksi, kun kuulin kissanpennun itkusi eteisestä. Vyönsolki pamahti kuin pyssy, nielaisin, taas isä huusi. Kiljui, muuttui mustaksi lankakeräksi ja kietoi lonkeronsa ympärillesi. Julisti itsensä valtakunnan hallitsijaksi jota tulisi kumartaa. Laskin nuket maahan, kättelin itseäni sopimuksen merkiksi: huomenna liittoutuisin kanssasi, tunnustaisin iltapäivät, joissa käytin vaatteitasi ja huulipunaasi. Ehkä silloin uskaltaisit juosta kanssani rappuset alas, avata oven ja hukkua ihmisjoukkoon, eikä kukaan löytäisi meitä. Muuttaisimme meren rannalle ja sinä nimeäisit minut uudelleen.” (s. 61)

Romaanin päähenkilönä on yläasteikäinen Elle-tyttö. Ellen molemmat vanhemmat ovat akateemisesta koulutettuja peruskoulunopettajia: äiti opettaa äidinkieltä, isä on opinto-ohjaaja. Elle on luokkansa priimus, joka pitää koulusta ja lukemisesta. Siitä tulee kiusaamisen aihe, josta tyttö pahoittaa mielensä.

Idyllinen kulissi murenee irvokkaasti kotona. Ellen vanhemmat riitelevät jatkuvasti, sanat ja tavarat lentelevät. Sitten isä kajoaa tyttäreensä ensimmäisen kerran. Elle kokee kipua, mutta tottuu hyväksikäyttöön ajan kanssa. Isä opettaa Ellen pitämään perheen synkän virtahevon muiden tietämättömyyksissä. Tyttö oppii, että valheellinen todellisuus on se ainoa ja oikea hänellekin, ei pelkästään hänen vanhemmilleen.

Lopulta Elle paljastaa kokemansa insestin äidilleen. Asia menee nopeasti poliisille ja myöhemmin terapeutille. Vanhemmat eroavat, Ellen elämä nytkähtää kukonaskeleen eteenpäin ja kaamea perheasia vaimenee taka-alalle. Vai vaimeneeko? Isästä kasvaa nopeasti romaanin pahis, ääliö, josta on päästävä eroon ja joka on saatava vastuuseen kammottavista teoistaan.

Ellen elämä on aikamoista rällästystä suurimman osan ylipitkästä romaanista: ryypiskelyä, syömishäiriöitä, itsensä viiltelyä, vaihtuvia poikakavereita.

Romaanin toisessa osassa Elle alkaa seurustella poikien kanssa. Lopulta löytyy kunnon mielitietty Samu, jonka kanssa aletaan sänkyhommiinkin. Hyväksikäytöstä huolimatta Elle ryhtyy seksisuhteeseen mutta pelkää Samun hylkäävän hänet heti ensimmäisen aktin jälkeen. Toisin kuitenkin käy. Se onkin Elle, joka lopulta panee suhteen poikki.

Romaanin keskiöön nousevat nuorten lisäksi Ellen kanssa puuhailevat viranomaiset. On vanhempi rikospoliisi Markku, joka haastattelee Elleä isänsä rikoksesta jopa kuukausikaupalla. On Liisa-terapeutti, jonka luona Elle käy pitkään puhumassa itsestään ja murheistaan. Ellestä kasvaa tupakoiva koululintsari, joka laistaa jopa harrastuksistaan ja alkaa inhota ympärillään hääriviä aikuisia.

Ellen elämä on aikamoista rällästystä suurimman osan ylipitkästä romaanista: ryypiskelyä, syömishäiriöitä, itsensä viiltelyä, vaihtuvia poikakavereita. Romaanikertoja kuljettaa Elleä kivuliaasta kohtauksesta ja takaiskusta toiseen. Tyttö kipuilee myös äitinsä kanssa, joka huomaa menettäneensä kasvatusotteensa. Romaanin loppu näyttää ennakolta lohduttomalta.

Sekava kerronta

Saarelan kerronta on tyylillisesti niin sekavaa, että on vaikeaa sanoa, onko kyseessä nuortenkirja vai aikuisyleisölle suunnattu romaani nuorista ja näiden kipupisteistä. Salattujen elämien tyyppinen vuoropuhelu toimii kuitenkin useimmiten hyvin, jopa koskettavasti. Saarela sepittää Ellestä ja hänen läheisistään todellisia persoonallisuuksia, vaikka vanhempien kohdalla kielteiset luonteenpiirteet korostuvat räväkällä tavalla.

”Elle oli varma, että jos häntä ei olisi ollut, äiti olisi saanut onnellisen avioliiton, äiti olisi saanut pitää työnsä edellisessä koulussa, ja Mervin. Kun Elle ajatteli äitiä, hän näki äidin makaamassa ääliön jalkojen juuressa. Hän oli kalpea, harmaahiuksinen, vanha. Joskus unissa hän muuttui ryppyiseksi, iho roikkui ja hölskyi. Olisipa hän noussut ja potkaissut ääliöltä pään irti, potkaissut sen ikkunasta pihalle, jalkapallokentälle asti, olisi tehnyt jotain, mutta ei. Hän vain inisi, makasi siellä jalkojen juuressa, antoi päänsä kopsahdella kiiltävälle parkettilattialle.” (s. 213)

Hyväksikäytetyn tytön tarina kirkastuu romaanin lopussa kohti uskonnollisen selviytymistarinan happy endiä. Elle tapaa uskoon kääntyneen Joonan, jonka kanssa löytyy tytön uskonnollinen puoli ja mahdollinen tuleva miesystävä. Vaikka Ellen ja Joonan rakkaustarina jää lopussa auki, auvoinen parisuhde häämöttää nurkan takana.

Kaiken kaikkiaan Nimeä minut uudelleen on suruvoittoinen selviytymistarina.

Saarelan kerronnassa uskonnollinen tendenssi ei vaikuta kovin selvältä tai tarkoitushakuiselta. Laajassa romaanissa uskonnolliset ainekset ovat vähäisiä muuhun kerrontaan nähden. Kertoja keskittyy sen sijasta kuvaamaan Ellen moninaista rikkinäisyyttä ja niitä ongelmia, joita lapsuuden hyväksikäytöstä seuraa tytön aikuistuessa.

Kaiken kaikkiaan Nimeä minut uudelleen on suruvoittoinen selviytymistarina, jossa menneisyyden karvas kalkki pulpahtelee kerronnan pintaan jatkuvasti myrkyttäen nykyhetken.

Väijyvä maailmanparannusansa

Saarelan esikoisromaani Mun on pakko (Aikamedia) ilmestyi 2011. Tämäkin romaani sijoittui nuorten maailmaan. Teos kertoi koskettavasti syömishäiriöön sairastuvasta tytöstä, sairauden etenemisestä ja kuntoutusvaiheesta. Romaanin päähenkilö Liisi oli 15-vuotias. Debyytti havainnollisti syömishäiriön aiheuttamaa huonouden tunnetta ja itsetunto-ongelmia.

Kirjailija sijoitti esikoiskirjansa henkilöt uskovaiseen kotiin. Liisin pastori-isä ja sairaanhoitaja-äiti eivät näyttäydy supervanhempina. Romaanikertojalle usko Jumalaan on tärkeä lähtökohta ja apukeino vakavan sairauden hoitamisessa. Jo tässä romaanissa erottuu Saarelan heikko tendenssi julistaa uskonnollisen todellisuuden merkityksiä reaalitodellisuuden rinnalla.

Kirjailija on kuitenkin välttänyt molemmissa kirjoissaan hengellisen maailmanparannusansan. Uskoa Jumalaan ei markkinoida takuuvarmana ratkaisuna romaanihenkilön sairauksiin, henkisiin ongelmiin tai pahoinvointiin.

Saarelan henkilökuvaus on kypsynyt tyylikkäämmäksi kuin esikoisteoksessa. Esimerkiksi aikuisten henkilöiden vuorosanat tuntuivat debyytissä teennäisen nuorekkailta tai lapsellisilta, kun taas Nimeä minut uudelleen tuo esille aikuismaisempia aikuishenkilöitä. Sen sijaan nuorten kuvaajana Saarela on onnistunut molemmilla kerroilla kohtuullisesti. Esimerkiksi päähenkilöiden laidasta laitaan vellovia tunteita kertoja tavoittaa tälläkin kertaa uskottavasti ja seikkaperäisesti.