Pieniä sankaritekoja

Tämän vuoden tammikuussa toimintansa aloittanut Kustannus Aarni on pieni Jyväskylässä sijaitseva kustantamo, joka kirjojen julkaisun lisäksi tarjoaa kirjoittamisen koulutusta sekä muita palveluita luoville kirjoittajille. Kustantamon puikoissa on kirjailijana itsekin tunnettu Pasi Luhtaniemi. Kustantamon ensimmäisiä julkaisuja oli juvalaisen Satu Piispa-Hakalan lyhyt episodiromaani Pieniä sankaritekoja. Romaani on taidekasvattajana työskentelevä Piispa-Hakalan esikoisteos.

Kirja kertoo yhden kaupungin ja ihmisverkoston kautta tarinaa ihmisen suhteesta luontoon ja kulutukseen. Jokaisessa luvussa on näkökulmahenkilö, yhdistävänä tekijänä satunnainen kohtaaminen teoksen keskushenkilön Annan kanssa. Kiintoisaa on, ettei Anna itse pääse kertaakaan näkökulmahenkilöksi, muuten kuin yhden keräämänsä vihalistan kautta. Teos olisi pärjännyt paremmin ilman listaa, sillä se ei palvele kokonaisuutta millään erityisellä tavalla; Annan luettelemat kohteet ja viha käyvät selvästi ilmi muiden henkilöiden kautta.

Poissaolollaan läsnäoleva päähenkilö

Piispa-Hakala rakentaa tarinan monen eri-ikäisen ja taustaisen henkilöhahmon kautta. Kirjo on laaja: kaupan myyjä, kierrätyskeskuksen työntekijä, Annan turkkiin pukeutuva äiti sekä Suomeen tullut vaihto-opiskelija – muutamia mainitakseni. Teoksen mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee juuri poissaolollaan ja kummallisella käytöksellään kaikkia hämmästyttävä Anna.

Supervompatti on groteskin humoristinen ostoshelvetti, jossa taistellaan edullisista imureista veren maku suussa.

Annassa on jotakin karmivaa. Hän on syvästi ahdistunut kuluttamisesta ja jokaisesta teosta syntyvästä hukkaenergiasta. Hän lymyilee kaupan hyllyjen välissä laskemassa energiamääriä ja kantaa jäätä pakastimeen ”helpottaakseen” koneen työtä. Soluasuntoonsa hän rakentaa omavaraisen kompostoidun linnansa.

Kompromissittomuutensa vuoksi Annan kanssa on mahdotonta olla. Toisaalta hän tekee ”sankaritekoja”, ja ihmiset nostavat hänet jalustalle, mutta vain silloin kun hän ei ole paikan päällä. Hän on hyvä esikuva matkan päästä, sillä lähellä ollessaan hän ajaa kaikki hulluiksi. Hän on omalla tavallaan läsnä koko ajan poissaolonsa avulla. Sama pätee teoksen rakenteeseen: Anna ei itse pääse ääneen, vaikka kaikki kiertyykin hänen ja hänen tekojensa ympärille.

Kulutuskritiikki

Teoksen kuvaama suomalainen kulutushysteria kaikkine kärjistyksineen on koominen, mutta samalla ahdistava. Teoksessa esitettävä kauppakeskus Supervompatti on groteskin humoristinen ostoshelvetti, jossa taistellaan edullisista imureista veren maku suussa. Kyyneleitä tuherretaan ja jonossa lasketaan ihmisiä, jotka ovat edessä jonottamassa sisälle pääsemistä. Jännittävimpiin momentteihin kuuluu kaupan aukeaminen ja massojen päästäminen ”laitumelle”:

”Jonossa meidän edellä on toistasataa ihmistä. Olen laskenut porukan kahdesti. Arvioin, että olemme 68. perhe tai pariskunta. Parkkipaikalta valuu taaksemme väkeä kuin muurahaisia. – – Yritän keksiä ketkä ovat tulleet ostamaan avajaistarjouspölynimurin. Älyhalpoja on vain viisikymmentä.” (s. 30)

Kuvaus ironisoi lukuisia tarinoita myymälöiden avajaisista, joissa ihmiset ovat yleisörynnäkön yhteydessä loukkaantuneet metsästäessään halpoja tuotteita tai päätyneet käsirysyyn.

Monen hahmon pään sisällä liikkuvat samansuuntaiset kulutuskriittiset ajatukset kuin Annalla, mutta sen sijaan, että sanoisivat mitään he vain antavat Annalle sympatiansa. Teoksen lukuisissa näkökulmissa jäikin kaipaamaan vahvasti kulutustietoisuudesta tietämätöntä tai hiilijalanjäljestä välittämätöntä henkilöhahmoa.

Nyt sellaista ääntä teoksessa kannattelee lähinnä Helena, joka miehensä Upin kanssa lähtee Supervompatin ostoshelvettiin imurin perässä. Teos olisikin saanut oivaa vastavoimaa hahmosta, joka olisi Annan edustamaa maailmaa vastaan ei vanhuuttaan ja vanhoja arvojaan, vaan aktiivisesti nykyiseen ekologismiin kyllästyneenä.

Pienet ja suuret teot

Suomalaisessa kirjallisuudessa on käytetty paljon vaihtuvia näkökulmia ja episodirakennetta. Viime vuosia kritiikkiä ansaitustikin niittänyt rakenne puoltaa paikkansa Piispa-Hakalan teoksessa, sillä tällä kertaa muoto tukee sisältöä – ja sisältö muotoa.

Pieniä sankaritekoja on ajatuksia herättävä, hyvin tätä aikaa ja päivää kuvaava pienoisromaani.

Episodiromaanin rakenne on hyvä, kun halutaan keskittyä ihmissuhteiden sijasta johonkin ihmisen oman navan ulkopuoliseen asiaan, kuten tässä tapauksessa luontoon ja sen suojelemiseen. Teoksen muoto tuntuu ottavan kantaa tapaamme ymmärtää ympäröivää maailmaa sekä yrityksiin suojella luontoa.

Kirjan ”sankariteot” nimittäin muuttuvat Annan hahmon kautta itsensä irvikuvaksi. Kuinka paljon Anna loppujen lopuksi helpottaa luonnon taakkaa? Pienet teot merkitsevät, vai merkitsevätkö, kun ne katoavat massoihin? Annoja on monia, ja osa heistä saa muut toimimaan tavallaan, mutta ei ole varmaa onko se tarpeeksi.

Teos ei niinkään liity kliseiseen kuoroon hokemaan, että massoilla on voimaa, vaan ennemmin kyseenalaistaa sekä yksittäiset teot että massatoimet. Kyse ei siis ole niinkään teoista tai tekemättä jättämisistä, vaan asenneilmapiiristä ja huutavasta tarpeesta sen muuttamiseen.

Kuten romaanin kerronta ja näkökulmat, myös kieli kulkee välillä vahvasti omia polkujaan. Lyhyttä, toteavaa lausetta värittävät keksityt verbit kuten nirskaisee, kapsehtii sekä sana liipokas.

Pieniä sankaritekoja on ajatuksia herättävä, hyvin tätä aikaa ja päivää kuvaava pienoisromaani. Hahmot ja tilanteet ovat tunnistettavia jokaisessa maan kolkassa. Kustantamo on tehnyt oivan valinnan aloittaessaan toimintansa juuri Piispa-Hakalan teoksella.