Etäisten esikaupunkien asioita

”On olemassa myös aikuisten kuvakirjoja”, hän kuiskasi minulle turhan äänekkäästi. ”En usko ennen kuin näen”, tuhahdin yrittämättäkään hiljentää ääntäni salaisuustasolle. ”Katso itse!” Käteeni siirtyi keltainen kirja, jonka muuten autiossa kannessa istui koira seinästä irrotetun television päällä. Kaksikosta lankesi pitkä varjo. Alla luki ”etäisten esikaupunkien asioita” ja kiinalaiselta vaikuttava kirjailijan nimi. Varovainen selailu osoitti, ettei Shaun Tan ollut tyytynyt vain kirjoittamaan lakonisia tarinoita vaan hän oli myös kuvittanut teoksen − ei, vaan hän oli antanut kuvallisen ilmaisun välillä sekaantua tekstiin niin ettei niitä voinut erottaa toisistaan.

Minun oli pakko myöntää, että minä − aikuinen − en olisi tullut toimeen ilman niitä tarinoita ja ettei ollut mitään järkeä siinä, ettei aikuisille voisi olla kuvakirjoja. Katsoin kustantajan nimen takakannesta: Lasten Keskus. Sen täytyi olla vitsi, sillä eiväthän lapset kustanna kirjoja.

Tähän tapaan voitaisiin Shaun Tanin juuri julkaistussa kertomuskokoelmassa Etäisten kaupunkien asioita esitellä kyseinen kirja.

Kerronta vie meidät arkipäivän pinnan alle, sinne missä syvempi merkitys piilee.

Shaun Tan (s. 1974) on kansainvälisesti merkille pantu australialainen taiteilija ja kirjailija-kuvittaja, jonka kirjoja olisi parempi olla kategorisoimatta. Tekstin ja kuvan yhdistämisen takia ne on helpointa markkinoida lastenkirjoina, ja lapsille hän on epäilemättä kirjansa yleensä tarkoittanut. Voisi sanoa pikemminkin, että hänen kirjojensa lukeminen voidaan aloittaa jo lapsena (tosin aivan pienille ne ovat liian raskaita), mutta monet kuvalliset viitteet ja aihepiirit viittovat selvästi aikuisten vastaanottajien suuntaan.

Vieraana todellisuudessa

Shaun Tanin vaikuttavin ja perusteellisin työ tähän mennessä on The Arrival (2006), 128-sivuinen graafinen romaani maahanmuuttajasta, joka saapuu maahan, jollaista ei ole olemassakaan. Teoksessa ei ole tekstiä, ainoastaan outoja merkkejä, jotka Tan on keksinyt itse. Fantasiamaan ja oudon merkistön ansiosta kuvat vieraannuttavat jokaisen lukijan, sillä maa ei ole kenenkään kotimaa eikä kieli kenenkään kieli. Näin Tan päästää jokaisen lukijan sisään siihen voimattomaan outouden tunteeseen, jonka vieraaseen maahan joutunut kokee. Tekstitöntä kirjaa ei tietenkään tarvitse kääntää suomeksi, mutta jonkun suomalaisen kustantajan kannattaisi julkaista se, sillä muuten teos jää huomaamatta eikä siitä keskustella.

Nyt suomennettu teos ammentaa Tanin lapsuuden ympäristöistä, Perthin esikaupungeista. Etäisten esikaupunkien asioita tunnustaa esikaupunkien tylsyyden ja persoonattomuuden lähtökohtana, mutta vieraannuttaa heti todellisuudesta kertomalla tapauksista, jotka ovat erikoisia ja uskomattomia. Suomessa vastaavaa tunnelmaa on luonut Mikko Metsähonkala Toisaalta -kokoelmassaan (2013, kuvat teksteineen julkaistu alun perin Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä). Sekä Tanin että Metsähonkalan luomukset antavat tilaa absurdille, mutta palkitsevat lukijan oivalluksilla, joita absurdin ajattelun loppuun saakka seuraaminen tarjoaa.

Etäisten esikaupunkien asioita siirtää meidät paahteisille kadunvarsille, joissa tapaamme neuvoa-antavan vesipuhvelin, paperinohuen vaihto-oppilaan, sukelluspuvussa kävelevän kummajaisen, nurmikolla makaavan dudongin (uhanalainen merilehmä), vaeltelevia tikku-ukkoja, unohduskoneen ja mitä vielä. Kaikki kohdatut ilmiöt avaavat silmät arkipäivän mysteereille, joista toiset ovat onnellisia, toiset ratkaisuja ja toiset vain – no, tosiasioiden tunnustamista. Shaun Tanin kerronta, kuten aina hänen kirjoissaan, vie meidät arkipäivän pinnan alle, sinne missä syvempi merkitys piilee. Näin tapahtuu erityisesti usean sivun kuvakollaasissa ”Kaukana sataa”, jossa pohditaan, mitä tapahtuu pöytälaatikkorunoille, joita kukaan ei koskaan lue. Tan käyttää kokoelman kuvissa todella monia tekniikoita: akryyliä, öljyvärejä, guassia, mustetta, grafiittia, vesivärejä, mutta myös digitaalista kuvankäsittelyä ja kopiokonetta.

Eläimen loputon kärsivällisyys

Shaun Tan aloitti kuvittajan uransa antamalla visuaalisen asun scifi-tarinoille, mikä näkyy hänen loputtomassa innossaan luoda mielikuvituksellisia kuvia. Kirjan sisäkannet ovat täynnä tällaisia riipustuksia, jotka liittyvät tai eivät liity tarinakokoelmaan. Mitä on sanottava astronautista, joka haastattelee jonkin planeetan pinnalla koiraa, joka vastaa ainoastaan ”Je ne sais pas.” Huvittava tuherrus tai sitten Tanin koko ajattelun summa: On todella vähän mitä voimme tietää, mutta silti kannattaa matkata vaikka maailmankaikkeuden ääriin ottamaan selvää. On myös todella ilahduttavaa, että näidenkin ”mitättömien” kuvien ohessa olevat sanat on kääntäjä Jaana Kapari-Jatta vaivautunut kääntämään. (Paitsi tuon ranskankielisen lauseen, jonka kuuluukin sellaiseksi jäädä.) Kun teksti on pelkistettyä ja huokuu tietynlaista etäisyyttä, on käännöksen säilytettävä sama tyyli. Kapari-Jatta on onnistunut tässä. Hän on myös löytänyt sopivat ilmaukset sinne, missä kuvailevampaa sanaa tarvitaan: häälyä, elämän säikäyttämä, eläimen loputon kärsivällisyys.

Tan palkitsee lukijan oivalluksilla, joita absurdin ajattelun loppuun saakka seuraaminen tarjoaa.

Teos on todellakin julkaistu suomeksi alkuperäistä kunnioittaen. Kannen tekstin stanssauksen puuttuminen on ehkä ollut kustannuskysymys. Muutoin kaikki Tanin ideat on toteutettu muistamalla kääntää pienintä yksityiskohtaa myöten, ehkäpä juuri lapsilukijoita ajatellen. Hullua kyllä, yhtä yksityiskohtaa ei ole tarvinnut kääntää. Kirjan sisällysluettelo avautuu aukeamalle, joka on kirjekuori. Postimerkit kertovat, mikä tarina on milläkin sivulla. Postileiman mukaan kirje on postitettu Kuopiosta ja Priority-leimassa lukee [1. luokka – 1. klass], siis myös alkuperäisteoksessa! Tämä on niitä pieniä vihjeitä, joita Tan niin mielellään ripottelee kirjoihinsa, ja Suomi-yhteys tulee siitä, että hänen vaimonsa on suomalainen Inari Kiuru. Täten suomalaisetkin pääsevät mukaan oman tutun maailmansa vieraannuttamiseen.

Kaiken takana on näkökulma

Vieraannuttaminen on nimittäin Tanin perustekniikka ja tapa tehdä ajattelun vallankumousta. Mikä tahansa tavallinen on myös outoa, jos sitä katsoo toisen kulttuurin, aikakauden tai ideologian suunnasta. Etäisten esikaupunkien asioita törmäyttää tavallisesti etäällä olevat näkökulmat pienempään tilaan. Yhdessä tarinassa vaari kertoo ennen avioliittoa tehtävästä tulikokeesta, josta selviäminen edellyttää morsiusparin yhteistyötä. Kertomus on kaunis allegoria itse avioliitosta ja sen koettelemuksista. Toisessa tarinassa perhe löytää ankeasta kodistaan reiän sisäpihalle, joka on tilallisesti mahdoton. Mutta: ”He eivät tunteneet tarvetta kysellä, kävikö paikka järkeen, vaan yksinkertaisesti hyväksyivät sen olemassaolon kiitollisina.” Paikka on ihanuudessaan ankean ympäristön vastakohta ja kuitenkin he tunnistavat sen vanhoissa seinämaalauksissa omaa elämäänsä.

Tarinat eivät ole kuitenkaan pelkkiä unelmia ja onnellisia käänteitä. Tan avaa silmät myös mainonnan aivopesulle, huono-osaisten hyväuskoisuudelle, riitaisten vanhempien tuhoavalle käytökselle ja eläinten huonolle kohtelulle. Mutta toivoa on aina mukana. Vaikka eräässä tarinassa joka pihassa komeilee mannertenvälinen ballistinen ohjus, ne ovat ennen pitkää käyttökelvottomia kun ihmiset hyödyntävät ne koirankopeiksi ja pizzauuneiksi. Ja luultavasti operaatio ”Kilpikonnien pelastusyö” onnistuu, vaikka varmaa se ei ole. Näiden tarinoiden jälkeen olet hieman pökerryksissä, mutta monta uutta näkökulmaa rikkaampi.