Neljä kvartettoa (Four Quartets)

Amerikkalais-englantilainen T. S. Eliot (1888–1965) oli 1900-luvun kirjallisuuden mahtimiehiä: runoilija, näytelmäkirjailija, kulttuurikriitikko, vaikutusvaltainen kustantaja ja vuoden 1948 nobelisti. Eliotin runouden elinvoima on silti nimenomaan epävarmuuden ja heikkouden tunnustamisessa. Se paljastaa, miten hauraita rakennelmia runot ja niiden ainesosat – sanat ja ihmiset – lopultakin ovat. Hallittu muoto paljastuu näennäiseksi, ja runo on joka hetki ratkeamaisillaan, itkun ja naurun partaalla: ”En halua kuulla / vanhojen miesten viisaudesta, vaan ennemmin heidän hulluudestaan, / pelon ja päättömyyden pelostaan, valtoihinjoutumisen pelostaan, / toiselle kuulumisen, tai toisille, tai Jumalalle.”

Neljästä alun perin erikseen julkaistusta runoelmasta vuonna 1943 niputettu kokoelma Four Quartets on eri aikakausien, taiteiden, ilmansuuntien ja maailmankatsomusten solmukohta. Runokvartetti osoittaa ajan painon: jokainen hetki nojaa kaikkia muita hetkiä ja kaikkea aikaa vasten. Eliotin kvartetoissa kumisee myös nykyaikana tervetullut ihmisen koko eliniän ja sen väistämättömien rajojen kunnioitus.

Suomentaja Juha Silvo huomauttaa runoselityksissään, miten usein Eliotin runojen puhujat ottavat nuoruuden runoista lähtien vanhan miehen hahmon. Eliotin eri äänet ovat omasta vanhenemisestaan poikkeuksellisen tietoisia ja järkyttyneitä, varttuvia, iältään ja kokemuksiltaan mutteivät viisaudeltaan karttuvia ihmisiä – kuten me kaikki. Eliotin runot puhuvatkin vanhuuden sijaan pikemminkin vanhenemisesta. Englannin kielen idiomaattisen ilmauksen mukaisesti vanhaksi kirjaimellisesti kasvetaan samankaltaisten kasvukipujen kautta kuin lapsesta aikuiseksi (grow old).

Myös kieli natisee Eliotilla kuin ikääntyvä ihminen. Sanat esiintyvät eräänlaisina kielen soluina, jotka syntyvät kivuliaasti, hakeutuvat epäluuloisesti toistensa seuraan ja lopulta kituen kuolevat. Uppiniskaisten lasten lailla ne kieltäytyvät tottelemasta käskijäänsä: ”Sanat rasittuvat, / rakoilevat, toisinaan katkeavat, taakan alla, / paineen alla, luistavat lipsuvat, hukkuvat, / turmeltuvat epätarkkuuttaan, eivät pysy paikoillaan, / eivät asetu.”

Ajan ääriä määrittävät äänet

Burnt Norton, East Coker, The Dry Salvages ja Little Gidding. Eliotin jokaisella kvartetolla on paikan nimi ja sointi, kartanon tai kokonaisen kylän, Atlantista selkänikamana pilkistävän karikon tai pienen englantilaisen kyläkirkon. Kvartettojen ajallinen kiinnittyminen toisiinsa on vastaavalla tavalla ilmavaa kuin niitä Vanhan ja Uuden maailman väliin pingottavien maantieteellisten pisteiden. Kahden maailmanpalon puristuksen voi joka tapauksessa aavistaa levottomana lepatuksena jo vuonna 1936 julkaistun ensimmäisen kvarteton, ”Burnt Nortonin”, kolmannessa osassa kohdatuilla ”ajan rasittamilla kasvoilla” (strained time-ridden faces).

Kvartettojen syntyhistoriaan sisältyvä avonaisuus ja autonomisuus asettuvat poikkiteloin sen vakiintuneen käsityksen kanssa, jonka mukaan modernisteiksi luokiteltavien runoilijoiden tuotanto fragmentaarisuudestaan, repaleisuudestaan huolimatta muodostuu eheistä kokonaisuuksista. Ennemmin kuin suoraan yhteismitallista Eliotin runokvartettojen välinen veljeys on etäistä kuin paikkojen tai hetkien välien koettu yhteys. Ne ovat samankaltaisia kuin muistot, joita yhdistää sama elämä – yksilön, yhteisön tai koko ihmiskunnan.

Asiat linkittyvät toisiinsa kielessä ja mielessä ilman, että ne kokonaan yhtyvät tai täysin vastaavat toisiaan. Eliotin runous onkin sekoitusten ja metamorfoosien maisema, jossa maa, vesi, tuli ja ilma yhtyvät jälleen eriytyäkseen: vain hetken verran auringonvalo häivähtää kuin vesi. Keskeisiä elementtejä Eliotin runoudessa ovat toisto ja monimerkityksisyys, suoranainen merkityspaljous. Nämä piirteet myös kumoavat toisiaan: jokaiseen sanaan mahtuu niin monta tilannekohtaista merkitystä, ettei sana voi koskaan toistua samana. Vastaavasti samassa syntaktisessa tai metrisessä asemassa esiintyminen lähentää toisiinsa hyvinkin erilaisia sanoja ja samalla elämänaloja arkisista pankkiasioista aina mystikoiden kirjoituksiin.

Hetken painon vaalija

Ajan liike määrittyy Eliotilla liikkumattomuutta vasten: katoavaiset asiat jättävät aikaan eri aistein tavoitettavia kaikuja. Toistuvaan kuvaan puutarhasta lomittuvat Eliotilla omaelämäkerrallinen ulottuvuus, jossa kuulee kaikuja erilaisista luomistarinoista, Vanhan testamentin tai ruusussatujen kautta kerrotuista ja kerratuista. Eliotin lapsuuden Mississippi-joki yhtyy aikuisiän Lontoon Thamesiin tai metrotunnelistoon, joka viskoo ihmiskohtaloita samalla mielivaltaisella tavalla.

Eliotin runous kuhisee muistumia. Kahden maailmansodan läpi kuuleminen ja viittaukset Eliotin omaan aiempaan tuotantoon ja muuhun maailmankirjallisuuteen luovat runon ympärille kauaskantoista historiallista ja myyttistä kaikukoppaa. Eliotin runous onkin itse asiassa täynnä yrityksiä kääntää kokemus mitä erilaisimmille, unohdetuille kielille: kun suora näköyhteys kadotetaan, voi ruusun, vanhan ystävän tai toisen ajan muistikuva virota tuoksusta tai äänestä. Kun taas musiikkia ei voi kuulla, se vastaavasti kääntyy tanssin askelkuvioiksi tai näkyy maailman rytmisenä järjestymisenä erilaisiksi kiertokuluiksi. Kasvin tai ihmisen suonisto on järjestykseltään sukua tähtikartoille, yhden elämän rytmi koko maailmanhistorialle.

Epävarmuuden ja katkonaisuuden vastapainona Eliotin runouden läpi kulkee siis monia vaihtoehtoisia käytäviä; yhden tukkeutuessa voi aina seurata toista. Paikoin vaikuttaa, että Silvo käyttää kaksikielisessä laitoksessa suomennoksen rinnalla juoksevaa englanninkielistä runoa samalla tavoin: suomennoksen kansiteksteissäkin mainostettu ”kuulumaton musiikki” löytyy usein vasta viereisen sivun lähtötekstistä. Suomennos selityksineen antaa siten tukipisteitä, joiden pohjalta voi hakea Eliotin tekstin rytmiä: toistuvien kirjainyhdistelmien, sanojen ja lauserakenteiden luomia siltoja. Sanoista tulee todellisuudesta irtautuvia taikakaluja, joiden painon voi aistia vaikkapa siinä, miten Eliotin viljalti viljelemä sana still(ness) eriää suomennoksessa merkityspoluiksi ’yhä’, ’hiljaisuus’, ’rauha’ ja järkälemäinen ’liikkumattomuus’. Samalla syntyy kiehtova ajatus kielijärjestelmien muodostamien maailmojen erilaisesta tavasta hahmottaa ajan ja paikan ulottuvuudet.

Silvon suomennos osoittautuu kuitenkin tässä suhteessa valitettavan epätasaiseksi. Katseen tarkkuus vaihtelee ilman, että suomennosvalintoja laajemmin perusteltaisiin, ja merkityspaljouden selittäminen jää väkisinkin pistokokeiksi. Myös jälkisanoissa ilmenee jonkin verran epätarkkuuksia esimerkiksi vuosiluvuissa ja määritelmissä. Hyödyllisten linkkien lomassa Silvo opastaa eteenpäin Wikipedia-sivustolle, joka tavallaan edustaa juuri ”varman” tiedon upottavaa pettävyyttä ja katoavaisuutta eliotlaisessa mielessä: Wikipedian vahvuus ja samalla heikkous on siinä, että sen sisältö on periaatteessa milloin tahansa muutettavissa tai kokonaan pois pyyhkäistävissä. Silvo viittaa Eliotin esseisiin ja suomentaa niistä otteita mutta jättää mainitsematta, että muutama ote Eliotin keskeisimmiksi nostetuista esseistä tätä nykyä sentään viimein on tarjolla Minna Castrénin suomennoksina Tuula Hökän toimittamassa antologiassa Oi runous: romantiikan ja modernismin runouskäsityksistä (SKS, 2000).

Eliot modernismin mottomiehenä

T. S. Eliot punoutui 1900-luvun puolivälissä erottamattomaksi osaksi suomalaisen modernismin ja samalla käännösten historiaa. Silvon toivoisikin jälkisanoissaan keskustelevan suoremmin aiempien suomennosten kanssa, etenkin kun käännösvalinnat useissa kohdin ovat yllättävän samansuuntaisia kuin Sinikka Kallio-Visapään suomennoksessa Neljä kvartettia vuodelta 1949.

Four Quartets sai ensimmäisen tulkkinsa Suomessa, kun suomenruotsalainen Thomas Warburton käänsi kvartettoja ja kirjoitti Eliotista laajan esseen 1940-luvun alussa. Kun T. S. Eliot teki myöhästynyttä maihinnousuaan suomen kielelle 1950-luvun vaihteessa, Four Quartets jäi sen sijaan vähemmälle huomiolle. Onkin kuvaavaa, että Kai Laitisen ja Lauri Viljasen toimittama, seitsemän suomentajan yhteistoimin toteuttama valikoima Autio maa, Neljä kvartettoa ja muita runoja (Otava, 1949) karisti jo varhain alaotsikon kannoiltaan ja se tultiin tuntemaan nimellä Autio maa. Eliotin leimautuminen